Kun elämä vie ja kaikkea tapahtuu
Keski-ikäisen naisen viides kirjoitus:
Mites minun kremppavalituksettomuuden on mennyt? Noh, nyt on viikko takana ja kyllä on tehnyt tiukkaa mutta hyvin oon pärjännyt, paria lipsahdusta lukuunottamatta. Huomaan, että krempoista valittaminen on yhtä helppoa kuin säästä valittaminen. Se on niinkuin tuttua ja turvallista ja mikäli on keski-ikäisten naisten seurassa niin yhteenkuuluvuuden tunne kremppoineen on mahtavaa:)!
Mutta tarkoitukseni ei ollut puhua tästä vaan siitä miten pienet jutut voivat voimaannuttaa...tänään ajoin työmatkaani ja pissapojan nestettä kului ja tietenkin se loppui, sillä edessä oli melkein 300km ajoa. Noh minä kurvasin lähimmälle huoltamolle ja ostin Lasolia ja eikun täyttämään tyhjentynyttä pissapoikaa. Ja mitä hittoa, en edes löytänyt konepellin avaavaa nuppia. Siis kyllähän minä nyt aitona Volvo naisena tiedän missä se on mutta tänään en vaan löytänyt kahvaa. Monen ärräpään ja hikipisaran jälkeen kahva löytyi ja konepelti aukesi...vähän. Sitten piti vielä löytää "varmuuslukko" ja taikoa sekin auki. No kädet totaalisen mustina ja likaisina kuten kasvot myös osittain kun pyyhin hiuksiani hikisiltä kasvoiltani niin sain vihdoin homman hoidettua ilman kenenkään apua vaikka näin jälkikäteen voin todeta, että olisi ollut ihan ok kysyä apua eikä pingottaa "kyllä minä osaan ja pärjään ilman miehiäkin" mentaliteetilla. Mitä minä tästä opin (paitsi miten konepelti aukeaa)? Juu sen, että sinnikkyys tosin palkitaan mutta välillä olisi ihan vaan hyvä vaan todeta, että "anteeksi, mutta voitko auttaa?" eikä kukaan olisi katsellut minua yhtään vinoon. Mutta ei niin ei, pässi kuin pässi mutta kyllä olin "voimaantunut itsenäinen" nainen :):).
Keski-ikäisen naisen neljäs kirjoitus:
Viime aikoina olen huomannut, että iästä alkaa tulla varsinainen kremppakimppa. Joka paikkaa kolottaa ja olo on kuin särkylääkemainoksessa. Rutiinista on tullut ylämäkeen kiipeämistä, ja alamäet tuntuvat pelkästään entistä jyrkemmiltä. Mutta sen sijaan, että antaisin kivuille valtaa, päätin ryhtyä boikotoimaan voivottelemista. Sen sijaan päätin keskittyä hyvinvointiin ja siihen, mitä minä voin tehdä ollakseni terveempi ja iloisempi versio itsestäni.
Kremppoja voi olla, se on totta, mutta ei anneta niiden hallita elämäämme tai varsinkaan meidän ei pidä korostaa niitä tai kannustaa niiden esille tuloa mainitsemalla niistä joka käänteessä. Näytetään krempoille kenkää.
Löysin ilon muiden juttujen parista, mussutan vähemmän ja hymyilen enemmän tutuille ja vieraille. Päätin mielessäni panostaa hyvinvointiin ja aloittaa meditoinnin sekä joogaharjoitukset kunnes nauroin ääneen itselleni sillä eihän minusta meditoiaksi ole eikä edes joogaajaksi mut ajatuksena äärimmäisen hauska. Mutta sen huomaa että kun tietoisesti muuttaa ajatustaan niin pian huomaa, että kremppakin hieman helpotti, ehkä hyvien ajatusten voima todella toimii. Joten nyt aina kun tunnen kivun hiipivän kroppaani, muistan, että minä päätän olla sen yläpuolella.
Keski-ikäisen naisen kolmas kirjoitus:
Ah, pikkujoulukausi on taas täällä! Naiset ja minä tietenkin myös työnnön pääni vaatekaappiin todetakseni, että jotain kummaa on tapahtunut talvenaikana ja suurin osa mekoista on kutistunut niin, että vaikka kuinka syvältä kaivan esiin parhaimmat glitterimäiset mekkoni niin noup, eipä mahdu päälle piru vieköön. Mutta se ei kyllä vähennä valmistautumisen iloa juhlakauden railakkaaseen tunnelmaan. Hassulta tuntuu mutta keski-ikäiselläkin on jotenkin erityinen lupa heittäytyä juhlamielen valtaan ja loistaa koko illan ajan. Väsymys vaihtuu hetkellisesti unohtumattomiin hetkiin ystävien seurassa ja tanssilattiallakin voi heittää parhaita muuvseja.
Ihana glitterin kimallus peittää arjen harmauden hetkeksi, antaen tilaa juhlahumulle ja ilonpidoille. Minusta on jotenkin hassua, että suomalainen nainen joka noin muuten on suhteellisen varovainen vaatteiden suhteen niin yhtäkkiä jokainen naikkonen vetää ylleen rohkeakin rohkeampaa mekkoa. Se on minusta hieno piirre meissä sillä kyllä me ehdimme olla mustia ja harmaita. Juhlien toinen tarkoitus on minusta se, että naiset siinä missä miehetkin, saavat ja pitääkin luvan kanssa nauttia sydämensä kyllyydestä juhlien hehkusta, unohtaen hetkeksi arjen askareet ja velvollisuudet. Pikkujoulukausi on aikaa antaa itselleen lupa nauttia hetkestä ja luoda muistoja rakkaiden ja ystävien kanssa. Minusta on parasta kun voimme puolisoni kanssa pistää ykköset päälle ja kerrankin syödä hyvin ja skåålata kuluneelle vuodelle ja vähän unohtaa arki ja elää hetkessä.
Keski-ikäisen naisen päiväkirja
Keski-ikäisen naisen päiväkirjan toinen kirjoitus.
Maanantaiaamu: Taas herätessäni väsymys valtaa mieleni. Vaihdevuosien myötä uusi, jatkuva väsymys on käsikynkkäseuralaisenani koko päivän. "Voi että väsyttää" ajatus täyttää mieleni aivan liian usein, ilman selkeää syytä ja se harmittaa sillä kaikkihan on oikeasti hyvin ja minähän nukun kuin pieni possu öisin.
Tiedän, että palautumiseni on mennyt täysin harakoilla mikäli en aamulla autoa ajaessani en jaksa kuunnella Kimmo Vehviläisen puolihassuja juttuja. Tänään en jaksanut, sai Kimmo jäädä eetteriin . Ja kummallisinta ja ristiriitaisinta on, että viikonloppuna olen viettänyt aikaa rakkaan ja hauskan siskoni kanssa ja ollaan yhdessä naurettu ja energiaa ladattu kummankin energiapankkiin ja silti olen kuin nuutunut lattiarätti. Peilistä kurkkaava muikkeli näyttää lätyltä joka meni plörinäksi käännettäessä eikä edes uudet kivasti leikatut hiukseni enää lohduta.
Yritän olla vaipumatta ihan syvään päähän ja yritän muistaa, että keho ja mieli tarvitsevat tasapainoa ollakseen virkeitä ja ehkä minun juuri nyt pitää ajatella, että tämän päiväinen väsymys johtuukin ihan pelkästä valvomisesta. Yritän olla armollinen itselleni ja muistaa, että jokainen päivä on uusi mahdollisuus jolloin voi aloittaa puhtaalta pöydältä. Eli huomenna tiistaina olen ehkä jo aivan virkeä ja tunne sisälläni on kuin tanssiva keski-ikäinen cha cha;ata veivaava nainen?! Hope so.
Keski-ikäisen päiväkirja
Keski-ikäisen naisen päiväkirja otos yksi: Elämän pieniä iloja ja suuria pettymyksiä
Hei sinä nainen, juuri sinä, tervetuloa tämän keski-ikäisen naisen katkeruuspäiväkirjaan! Täällä jaetaan elämän suuria ja pieniä pettymyksiä, jotka saavat minut nauramaan (ja ehkä vähän itkemäänkin), ainakin noin jälkikäteen.
- Aamukahvi ja sen monet haasteet
Varmasti ei ole jäänyt epäselväksi , että rakastan kahvia! Varsinkin laimeaa sellaista. Viikon-loppuaamut alkavat aina samalla tavalla: kahvinkeittimen lataamisella ja sitten istuudun sohvalle odottamaan kahvin valumista ja sieraimiini ulottuvaa upeaa kahvin tuoksua. Ai,ai mikä nautinto. Mutta entäs etätyöpäivän aamut? Mikä ihmeen piru on ne riivannut, sillä mikään ei koskaan toteudu ilman taistelua. Miksi se laite ei koskaan toimi niin kuin pitäisi? Ja kun vihdoin saan kahvin valmiiksi, huomaan, että maito on joko vanhaa tai on loppu. Taas. Onko tämä universumin tapa kertoa, että minun pitäisi siirtyä mustaan kahviin tai lopettaa etätyöpäivän kahvittelu kokonaan?? Ei käy!!
- Peili, peili seinällä
Peili on julma ystävä jos nyt jotain julmaa voi ystäväksi kutsua. Se näyttää jokaisen rypyn, huonosti pestyn iltameikin rippeet, harmaan hiuksen ja ylimääräisen kilon. Mutta hei, ainakin minulla on vielä hiuksia, eikö niin? Ja ne harmaat hiukset… njaaa ne ovat kuulemma vain merkki viisaudesta. Ylimääräiset kilot tekee sen ettei ryppyjä tule yhtä paljon kuin jos olisin tikkulaiha. Tai niin ainakin yritän itselleni uskotella. Ja ehkä huonosti pesty meikki huutaa peilistä minulle, että pese muija naamasi paremmin ettei tarvitse pelästyä itseään aamuisin.
- Teknologian ihmeet
Muistan ajan, jolloin puhelimet olivat vain puhelimia. Se soi, minä vastasin ja lörpöttelin sieluni kyllyydestä.Nyt ne ovat minitietokoneita, jotka osaavat tehdä kaikkea muuta paitsi keittää kahvia (mikä olisi todella hyödyllistä, kuten edellä mainitsin). Ja miksi jokainen uusi sovellus vaatii tunnin opettelua? Eikö voisi olla jotain, mikä on suunniteltu meille, jotka emme ole syntyneet älypuhelin kädessä? Tai edes silleen 1. paina tuota 2. paina tuota ja 3. se toimii, ilman kaikkia kummallisia sanoja joita ei ilman googletranslaattoria edes ymmärrä (eikä edes silloinkaan). Paluuta vanhaan ei ole joten eikai tässä kiukuttelu auta…
- Muoti ja minä
Muoti muuttuu, mutta minä en. Tai ainakin yritän pysyä mukana. Mutta miksi kaikki vaatteet näyttävät siltä, että ne on suunniteltu teini-ikäisille? Eikö voisi olla jotain, mikä on mukavaa ja tyylikästä, mutta ei näytä siltä, että yritän olla 20 vuotta nuorempi. Varsinkin kun haluan olla täsmälleen tämän ikäinen (olikohan tuokin säälittävää selittelyä)? Tosin minusta tuo ”mukavuus” aspekti on aivan yli korostettua. Minulle riittäisi, että olisi vaatteita, jotka näyttävät kivoilta ”keski-ikäisen hobitin” päällä. Trendeistä en välitä, vaikka kauneudesta pidänkin.
- Sosiaalinen media ja sen paineet
Sosiaalinen media on kuin loppumaton ja ikuinen kilpailu, kenen elämä on täydellisempää. Mutta tiedättekö mitä? Minun elämäni ei ole täydellistä, ei edes sinnepäin. Ja se on ihan okei. Välillä herään jo aamusta niin hirveällä kesi-ikäisen kestotatilla otsassa, ettei mitään rajaa. Välillä kotimme on kuin läävä, enkä jaksa siivota sitä vaan astun tavaroiden yli ja rojahdan sohvalle ja mietin että huomenna sitten.
En tarvitse täydellisiä Instagram-kuvia todistaakseni, että olen onnellinen. Vaikka kyllä minä selfietä otan lähinnä omaksi huvikseni. Mutta täällä ruudun takana minulle riittää, että minulla on ystäviä, perhe ja hyvä kirja, okei ja sitä laimeata kahvia ja okei parit kunnon korkkarit!
Lisää oma teksti kaksoisnapsauttamalla tästä.
