Kun elämä vie ja kaikkea tapahtuu
Kuuntelen radiota aina ajaessani autoa niin tälläkin kertaa. Kuulin sieltä että blogien kirjoittaminen on hieman ’oldfashion’ ja kuuluu ns. hitaiseen mediaan. Huomaan yhä useammin tarttuvani tuohon, että kaiken pitäisi olla niin nopeaa tai nopea tempoista…median, tv-ohjelmien, elämän, työelämän. Miksi? Onko hitaus pahe tai merkki jostakin mitä emme halua käsitellä? Onko se nyt hemmetin hienoa kun kaikki asiat vaan vilistävät ohitse ja muistiraitaankaan ei enää tahdo jäädä kuin märkä läiskä. Haluan vastustaa tätä. Kovasti! Huomaan, että olen saavuttanut iän jolloin haluan melkein kaksin käsin painaa jarrupoljinta. En halua eikä ole tarvetta sille, että asiat vilistävät ohitseni. Haluan nauttia, kokea ja pysähtyä asioiden äärelle. Minulla ei ole kiire kokea miljoonasti uusia asioita vaan haluan, että kokemani asiat jättävät minuun jonkun jäljen. Hyvän tai huonon. Huomaan myös, että olen innostunut leffaanmenosta, hyvistä kirjoista ja vanhojen ystävyyksien uudelleen virittämisestä. Kaikki vaativat aikaa. Leffassa en voi kelailla tylsien kohtien yli vaan ne pitää kestää ja ehkä oppia, että ne oli olennainen osa tuota elokuvaa. Kirjoja haluan lukea en kuunnella vaikka minä sitäkin teen. Lukiessa joutuu ja saa ihan eritavalla keskittyä eikä voi olla kiire eikä voi kelata kirjaa 1,5 nopeudella eteenpäin. Entäs miksi vaivautua ottamaan yhteyttä vanhoihin ystäviin joista ei ole kuullut vuosiin? Varsinkin kun ystäviä jo on. Olen miettinyt, että on muutama ystävä elämän varrelta joiden kanssa olen viettänyt paljonkin aikaa eri elämäntilanteissa mutta olen kadottanut heidät jossakin vaiheessa. Ja kun ollaan sattumalta tavattu tai olen ollut heihin yhteydessä niin olen huomannut että meidän ystävyyttä on voinut jatkaa vaikka siitä mihin me jäimme vuosia sitten vaikka tietenkin olemme muuttuneet paljonkin mutta se liima joka meidät liimasi yhteen silloin joskus niin löytyy sieltä naftaliinista kun sitä kaivaa. Mutta tämä vaatii aikaa ja panostusta. Pikakelauksella sitä ystävyyttä ei jälleenrakenneta eikä mitään voi kiirehtiä. Tottakai minäkin pidän nykyajan sosiaalisista medioista mutta eihän niistä useinkaan mitään muita kiksejä saa kun juuri niitä nopeita ja ohikiitäviä. Ajanvietettä tylsiin hetkiin, ei muuta. Aion siis vastaisuudessakin panostaa hitaaseen mediaan ja elämään, kirjoitta blogia...juoskoot nuoremmat😉.
Mitä kun ei ole missään erityisen taitava?
Elämäni , kuin ei varmaan muidenkaan elämä, ole aina kuten elokuvissa, missä päähenkilöllä on supervoimia tai erityisiä taitoja, jotka tekevät hänestä ainutlaatuisen. Moni meistä kokee, että ei ole erityisen taitava missään, ja minä olen yksi heistä. Eikä tämä ole nyt mikään marttyyrimainen marina vaan toteamus. Mutta on tärkeää muistaa, että jokaisella on kuitenkin omat vahvuutensa, vaikka ne eivät aina olisikaan helposti nähtävissä vaan pitää kaivaa aika syvältä, että niitä osaa edes itse nähdä.
Ehkä en ole mestarikokki (tai paremminkin pitää sanoa etten edes ole hyvä normikokki), mutta osaan kattaa kauniisti ja tunnelmallisesti joka tuo hymyn perheeni kasvoille. En valitettavasti myöskään ole paras missään urheilulajissa, mutta jaksan aina kannustaa muita ja tuoda iloa joukkueeseen omalla "säheltämiselläni" ja innokkuudellani sillä kilpailuhenkisyys on supervoimani!
Minun vahvuuteni on kyky olla läsnä ja tukea ystäviäni vaikeina hetkinä. Se on taito, joka on arvokas ja ainutlaatuinen ja sitä piirrettä osaan arvostaa itsessäni.
Ollaanpa rehellisiä: vaikka olenkin lähes eläimellisen kilpailuhenkinen niin elämä ei ole kilpailu, jossa vain harvat ja valitut menestyvät. Se on matka, jossa jokainen löytää oman paikkansa ja merkityksensä. Aina ei tarvitse olla paras tai erityisen taitava jossain, jotta voisi elää täyttä ja merkityksellistä elämää. Tärkeintä on olla oma itsensä ja nauttia niistä asioista, jotka tekevät minut onnelliseksi.
Taitojen kehittyminen vaatii sitä paitsi aikaa ja harjoittelua. Ja lyhytjänteisenä ja malttamattomana ihmisenä en aina jaksa harjoitella tai antaa asioille aikaani. Kuitenkin mahtavinta on ajatus siitä, että saatan minäkin vielä löytää intohimoni jonkin asian parissa, johon en ole vielä ehtinyt tutustua ja josta voisin sanoa että wau Anne olenkin siinä ihan paras. Mikäli ’parhaana oleminen’ on nyt jotenkin "the thing". Täytyy muistaa ja muistuttaa itseäni, että ei minulla tarvitse olla erityisiä taitoja ollakseni arvokas ja tärkeä – olen jo hyvä juuri sellaisena kuin olen... välillä vaan harmittaa etten niinkuin luonnostani ole paras jossakin vaan elämäni on vähän sellaista "ikuisena kakkosena" olemista.
Lopulta, jokaisen ainutlaatuisuus ja omat pienet taidot tekevät maailmasta rikkaamman ja monipuolisemman. Joten, pidetäänpää pystyssä ja muistetaan, että ollaan tärkeitä juuri sellaisena kuin ollaan, erityistaitojen kanssa tai ilman. 😊
