Kun elämä vie ja kaikkea tapahtuu
Joulu vuosimallia 2024
Joulu tuli ja meni taas kerran. Voi sitä ilon ja kiitollisuuden määrää! Tällä hetkellä tunnen olevani äärimmäisen onnekas, etuoikeutettu ja niin valtavan kiitollinen kaikesta ympärilläni tapahtuvasta. En puhu nyt rahasta tai tavaroista, vaan enemmänkin elämän syvemmistä lahjoista. Tänään oivalsin jälleen kerran, miten etuoikeutettu olenkaan ympäröivien rakastavien ihmisten joukossa. Olemme toisillemme jotain niin merkityksellistä - sydämiämme täyttää lämpö ja hyvyys. Tämä ei ole itsestäänselvyys, tiedostan sen. Mutta nyt. Puhukaamme joulusta - ai ai, rakastan joulua yli kaiken! Suunnitelmat alkavat jo hyvissä ajoin varmistaakseni, ettei mikään jää huomioimatta. Joulun odotus huipentuu perinteiseen joululahjojen hankintapäivään 23.12., jolloin tiedän juhlan pian alkavan. Täytyy kuitenkin myöntää, että jokin joulun odotuksessa tökki tänä vuonna. Oliko se lumen puute vai loputon harmaus, joka sai jopa positiivisen mieleni hetkellisesti alakuloiseksi? En osaa sanoa. Mutta menin silti 23.12. ostosreissulleni (huomioitavaa on että lahjalista olikin kutistunut huomattavasti). Liikenteessä oli tavallista enemmän ihmisiä, mutta ihme kyllä, selvisin hengissä ostosteni kanssa - vaikka muutama läheltä piti -tilanne sattuikin.
Jouluaaton yönä aloitin lahjojen pakkaamisen, mutta täytyy myöntää, että valitsin helpoimman reitin käyttämällä valmiita lahjapusseja - mutta kauniita nekin olivat! Jouluaattona heräsin aikaisin valmistellakseni kaiken vieraita varten. Vaikka olin kattanut pöydän jo edellisenä iltana, halusin varmistaa, että kaikki olisi täydellistä. Jouluhommia tehdessä lusikoiden riemu oli päällä, kun talo täyttyi läheisten tuomasta lämmöstä ja ilosta. Joulupuuro, vaikkei suosikkini olekaan, maistui tänä vuonna erityisen hyvältä. Istuessani pöydän päässä silmät hetken suljettuina ja rakkaiden äänien ympäröimänä, tunsin valtavaa kiitollisuutta ja onnea. Voiko olla mitään parempaa kuin aikuisten lasten seura, rakkaat ihmiset, tunnelmallinen jouluhetki? En usko, ainakaan omassa maailmassani.
Jouluaatto oli tänä vuonna kaksi osainen sillä joulupuuron jälkeen oli parin tunnin huilijakso kunnes vieraat palaisivat taloon. Vaikka aikaa oli meinasi tulla kiire saada vuolaat herkut pöytään. Kun ekat vieraat tulivat niin kaikki oli viimeistä lihapullaa myöden juuri valmista. Joulupöytämme on selkeästi osoitus eletystä elämästä sillä olemme poimineet siihen ulkomaavuosilta jotain, mieheni kotimaasta makoisimmat palaset ja perinneruoat tietenkin. Jokaiselle jotakin. Ruokaa riitti ja piukeilla vatsoilla oli aika avata lahjat.
Koko poppoo oli ollut yltiökilttejä ainakin jos lahjamäärää katsoi. Tosin eihän se kerro kaikkea. Mutta tuntui siltä että kilttiä porukkaa oli. Ilo oli ylimmillään kun pussukoihin kurkattiin. Lahjan antajaa ainakin hymyt ja naurut sekä kiitokset miellytti. Itse tonttumuorikin sai osansa. Kyllä hymyilytti.
Ilta vietettiin yhdessä pelaten ja höpötellen kera herkkujen jos niitä nyt joku sai ängettyä vatsaansa (kyllä sai). Kun uni tuli yöllä silmään olen varma että jos uniselfien olisin ottanut niin nukahdin hymy huulillani ja jos lämpökameralla olisi sydämen lämpöäni mitattu se olisi ollut tummanpunainen onnesta.
Jahas, mitäs täällä oikein tapahtui tuolla ensimmäisellä reissulla...
No niin, sunnuntai-illan hämärtyessä reissu on nyt historian lehdillä. Miten kävi? Kerrotaanpa siitä.
Pekka Pouta oli varoittanut meitä sateisesta kelistä, ja lupauksensa hän piti kiinni - vettä tuli vaakatasossa. Kaikki näyttivät päivän päätteeksi siltä kuin olisivat vähintään juosseet suihkulähteen alta vaatteet päällä. Mutta mitäpä itse reissuumme tulee...
Herätyskello soi klo 06.00, mutta jostain syystä heräsin epätavalliseen aikaan, juuri ennen kellon soittoa klo 05.52. Ensimmäinen ajatus: tästä päivästä tulee ikuisuus. Pitkä päivä se olikin, mutta jokainen hetki oli sen arvoinen.
Pukeuduin, laitoin hieman meikkiä ja olin valmis lähtöön täsmällisesti aikataulun mukaan - hyvin epätyypillistä minulle. Nappasimme mukaan siskoni, joka asuu samassa kylässä, jotta voisimme ottaa kyytiin äitimme ja toisen siskoni naapurikylästä. Ilmassa oli odottavaa jännitystä. Meillä kaikilla oli varmasti sama toive: toivottavasti päivä sujuu hyvin, tai pikemminkin loistavasti - ja tästä tulisi ikimuistoinen päivä.
Aikaisesta aamusta huolimatta tunnelma oli korkealla. Laivaan päästyämme kaikki sujui mutkattomasti, ja ehdimme hankkia aamiaista lyhyessä ajassa niin kuin meillä olisi hoppu. Ihmettelin väenpaljoutta näin varhain liikkeellä ollessamme. Aamiaistarjottimemme paljastivat erilaiset persoonallisuutemme: toinen tarjotin notkui ruokaa, toinen olisi pärjännyt pelkällä mehulla ja pienellä leivällä, ja kolmannella oli omat erikoiset mieltymyksensä. Vaikka tilanne oli meille hieman epätavallinen, aloitimme skoolaamalla reissulle - tapa, joka varmasti erottaa meidät monesta muusta. Skoolaus äidin kanssa ei ole ihan jokapäiväistä! Kuitenkin nostimme laseja ja toivotimme kaikille upeille naisille mahtavaa päivää. Siinä perheemme naisia katsellessa olin meistä jotenkin ylpeä että olimme kokisimme tämän päivän yhdessä.
2,5 tunnin laivamatka sujui nopeasti, ja saavuimme sateiseen ja sumuun peittyneeseen Tallinnaan. Sateesta huolimatta hymy ei hyytynyt.
Yllätyksenä tuli kuitenkin monikin asia. Äitimme oli maan kamaralle astuessaan hyvin asiallinen. Taloja hän kommentoi ja kuulosti lähinnä historioitsijalta jolla faktat eivät ihan osuneet oikeaan mutta se ei kuuntelijoita haitannut. Hän vältteli selkeästi kritisoimasta betonisia loistokkuutensa menettäneitä kerrostaloja. Ajattelin että jess, äiti on ainakin tajunnut sen ettei voi koko matkaa pilata ennakkoluuloillaan. Ja siis kieltämättä Tallinna, eikä muuten mikään muukaan kaupunki, näytä kovin upealta kaatosateessa. Mutta äiti kehui mitä kehuttavissa oli...vanhin siskoni oli pelkästään into piukeena niinkuin lapsi karkkikaupassa ja kehui Tallinnaa ja edellisiä reissujaan. Minä toimin tietenkin some-vastaavana ja kuvailin meitä ja heitä ja sateen runtelemia paikkoja. Nuorin siskoni huomasi aika pian, että hän pystyi huokaisemaan helpotuksesta ja riisumaan "tuomarivarusteensa" joten "henkinen raitapaita ja pilli" viskottiin romukoppaan heti reissun alkumetreillä.
Ehkä suurin yllätys liittyi liikkumiseen. Se olikin totuttuun menooni verrattuna todellakin paljon hitaampaa. Huomasin jo satamassa, että sekä äitini että vanhin siskoni liikkuivat hitaanlaisesti ja se tuotti sen, että emme ehtineetkään kaikkea mitä olin päässäni ajatellut. Ei se haitannut...ihmettelin vain...Ensimmäinen kohde oli vaatekauppa. Ja siellä näkyi taas eromme. Minä ja vanhin siskoni olimme kolunneet läpi lähes koko kaupan ja keränneet käsivarsille ostettavaakin kun taas siskoni ja äitini seisoivat edelleen kaupan ovensuulla ihastelemassa yhtä ja samaa vaatetta. Nauroin asiaa heille kun kohtasimme ulko-ovella, minulla pikkukassi kainalossa ja siskollani jättikassi lähdimme eteenpäin . Kaikki nauroi tätä asiaa ja niin me kuljimme kohti vanhaa kaupunkia. Kun alkoi tuntua siltä, että nyt oli pakko päästä sisätiloihin astuimme kauniista vanhasta ovesta sisään sillä glögimainos oli niin houkutteleva. Pienenä yllätyksenä tuli kuin painavan rokokoo aukesi niin vastassa oli nykyaikainen sporttibaari:). Noh, päätettiin jäädä sinne glögin kera. Siellä me nautittiin kuumat juomat ja juteltiin mukavia. Äitini istui siihen miljööhön yhtä hyvin kuin ruusu istuu auringonkukka pellolle. Ei se menoa haitannut eikä nuo jättiruudut vanginneet meidän katsetta. Tuolla huomasimme ensimmäisen kerran että olimme edenneet kohti joulumarkkinoita todella etanavauhtia ja kohta olisi jo kiire varattuun ravintolaan. Joten glöginjuonti jäi yhteen ja sitten ulos sateeseen joka oli vain yltynyt. Eipä maisemat näin ollen olleet kaunistuneet mutta edelleenkään kukaan ei valittanut. Ei siitä eikä sateesta.
Joulutori näytti sateessa jopa minun silmin aivan kämäseltä. Mutta fiilistä piti yllä vanhin siskoni aivan huippuhauskat läpät ja äidin yritykset kehua jotain. Kävi mielessä että olimme kuin osallistujia keisarin uudet vaatteet sadussa. Mutta ei se mitään, nostin meille hattua ettei kukaan halunnut pilata lumousta marisemalla vesisateesta, rumasta maisemasta ja kämäsestä joulumarkkinasta. Pahemminkin voisi asiat olla.
Ruokaravintolan valinta osui jackpotiksi. Ihana pikkuravintola. Mahtavaa palvelua jota minä aina arvostan ja ruokaa joka sulaa suussa. Söimme kaikkea, etu-, pää- ja jälkiruokaa ja viiniä osv. Ravintola miljöö oli niin mysig että jos siellä olisi ruvennut joku murjottamaan se ei olisi istunut siihen torppaan ollenkaan. Naurua piisasi ja ruokien lomassa annoimme äidille someohjeistusta joka tuskin nyt ihan täpöllä meni kotiin asti mutta ymmärrän että lähes 80v naisella on vaikeaa omaksua ihan kaikkea. Vatsa enemmän kuin täynnä päätimme lähteä kohti Viru keskusta ja tottakai vesisade oli vaan yltynyt. Virukeskus tuntui yhtäkkiseltään aika kaukaiselta eikä kahta "hidastelijaa" oikein voinut pökkiäkään takamuksesta eteenpäin jotta vauhti kiihtyisi. Noh hitaasti mutta varmasti talsimme vanhan kaupungin pitkin pimeneviä katuja ja paperipussini antoi jo periksi ja ostokseni tippui kadulle. Mutta silloin vanhin siskoni yllätti ja veti esille kangaskassin. Se on suoranainen ihme! Ei tietenkään kangaskassi ole ihme mutta että häneltä löytyi sellainen on ihme...Hauska juttu ja minun paitani selvisi kastumatta. Virukeskukseen kun tultiin äitimme ei suostunut ottamaan yhtään ylimääräistä askelta ennenkuin sai kutrinsa kuriin. Eli nyt oli paniikki, kampakauppaan mars. Harvemmin sitä niin intensiivisesti harjaa jahdataan. Vanhin siskoni meni hoitoihin ja me kolme muuta naista jaksoimme vähän kaupoilla pyöriä, hetken. Varhainen aamu alkoi verottaa naurua ja jalkoja vaikka mukavaa olikin. Mutta kun ei jaksa niin ei jaksa...Vielä tavoitteena oli löytää pari juttua siskolleni ja ne löytyisi toivottavasti viimeistetä kauppakeskuksesta ennen satamaa. Ja viimeisin voimin kaivettiin yhteisvoimin kaupan hyllyltä mieleinen laukka ja mieleiset kengät. Ja ah sitten kotimatkan kruunasi rauhallinen buffeillallinen. No okei ei se rauhallinen ollut mutta saimme kuitenkin istua rauhassa yhdessä ja päättää päivä yhteiseen ruokailuun joka yllätti minutkin. Ihan hyvää oli.
Päivän aikana emme pelastaneet maailmaa, emme puhuneet syviä ja vakavia, emme pitäneet toisillemme terapiaistuntoa vaan me olimme yhdessä läsnä, nauraen ja rentoutuen. Tehtiin yhdessä normijuttuja ja tämä oli minulle tärkeintä. Tämä reissu oli jackpotti!
Kun suvun naiset reissaavat ensimmäistä kertaa ikinä yhdessä
Lauantaina se sitten tapahtuu, äitimme ja me kaikki kolme tytärtä lähdemme yhteiselle reissulle ja vieläpä Tallinnaan. Monet varmasti ihmettelevät, että mitä ihmeellistä tässä nyt sitten on? Mutta minäpä kerron, sillä ihmeellistä on ettemme tällä porukalla ole koskaan olleet reissussa. Emme puolikasta päivää, emmekä kokonaista, saatikka pidempää aikaa. Olen aina ollut avoimesti kateellinen niille ystävilleni jotka tekevät äitiensä kanssa matkoja koska vaikka minulla ei ole siitä mitään kokemusta niin on siinä ajatuksessakin jo minusta jotain ihanaa.
Tämä on siis monella tapaa erityinen matka. Olemme yhdessä meidän mittapuun mukaan pitkään joka tulee vaatimaan meiltä kaikilta paljon pitkää pinnaa sillä emmehän me ole tottuneet toisimme emmekä toistemme tapoihin vaikka tapaamme toisimme yksittäin useasti ja lyhyitä aikoja. Ja tässä nelikossa onkin sitten neljä aika erilaista persoonaa ja kun kaikella rakkaudella sanoo niin neljä "kovapäistä akkaa". Löytyy siis omaa tahtoa ja omia mielipiteitä joita kaikki ovat valmiita jakamaan vaikkei kukaan haluisikaan niitä kuulla.
Olemme myös valinneet vähän erikoisen paikan tälle reissulle vaikkei Tallinna varmasti noin yleisellä tasolla kovin erityinen olekaan, vaan ehkä juuri päinvastoin. Mutta siis äitimme ei ole koskaan edes pikkuvarpaallaan astunut naapurimaamme maankamaralle eikä hänellä ole kovin suuria ennakko-odotuksiakaan tai positiivista kuvaa kaupungista mutta päinvastoin repussaan hänellä on ennakkoluuloja niin kuin vain vanhalla naisella voi olla. Ja totuushan on, että Tallinna on tainnut mennä kehityksessä Helsingin ohi jo aika päiviä sitten mutta sano tämä äidille niin että hän jotenkin uskoisi meitä niin se on yhtä toivotonta kuin että minä rupeisin harrastamaan sakinpeluuta vapaa-aikanani.
Voisin sanoa, että odotukset päivälle ovat ihan huippuluokkaa ja sehän merkitsee myös sitä, että riski suurelle pettymykselle moninkertaistuu. Auts, niinpä! Ensinnäkin jos pelkästään kurkistetaan faktoja niin tuo Pekka Pouta ei nyt oikein ole meidän puolellamme ja hän lupailee räntää jopa niin että sitä tulee tulemaan niskaamme ihan noin niinkuin koko rahan edestä. Se ei ainakaan tee Tallinnasta kauniimpaa eikä viehättävämpää. Okei, korvataan paskakeli sitten mukavalla tekemisellä! Olemme googlailleet mysiger ravintoloita, spa juttuja, joulumarkkinat kahlataan läpi vaikka pikku-ukkojen saattelemana ja sitten ollaan bongattu kahviloita missä voidaan höpötellä ja nautiskella Tallinnan antimista. Ja onhan meillä toistemme hyvät jutut mikäli Tallinna itsessään jättää talviset turistit kylmäksi;).
Hassuinta tässä on se, että olen lähdössä reissuun rakkaimpieni ja läheisimpieni kanssa ja minua oikeastaan jännittää enemmän kuin silloin kun lähden mieheni kanssa juhlimaan jonkun random porukan kanssa. Jännitys kai johtuu eniten siitä, että nuo odotukset ovat kuin pikkutytöllä karkkipäivänä ja siitä etten itse menetä malttiani tyhmistä jutuista kuten minulle voi käydä... juuri tuo tuttuus tekee sen, että vajoaa lapsen taholle yksi sun toinen...Noh lauantaina on lähtö joten jää nähtäväksi miten nelikon käy. Bon voyage meille!
.
Kuinka pitkään pitää vaeltaa että löytyy se
tutumpaakin tutumpi sisäinen rauha?
Tuntuu, että olen edelleen vähän eksyksissä omassa elämässäni. Päivä toisensa jälkeen etenee, mutta tunnen olevani hukassa, tosin ehkä hitusen verran vähemmän kuin viime kuussa... Tämä harmaa arki jota olen aina ennen rakastanut, tuntuu tänään kummallisen vieraalta, niin kuin olisin astunut vieraille maille, eksynyt metsään ilman suuntavaistoa tai eihän minun tarvitse metsään mennä jotta eksyisin kun teen sitä jo parkkihallissakin, mutta metsä kuulosti niin paljon paremmalta...
Ihan vieras asia eli saamattomuus on hiipinyt luokseni kuin varjo, joka seuraa ärsyttävästi perässäni. Nyt kun lapset ovat maailmalla ja aikaa olisi vaikka ja mihin, niin yhtäkkiä monet asiat jäävät tekemättä, kun en saa itseäni liikkeelle. En saa otetta liikkumiseen, en uuden harrastuksen kokeiluun enkä tyypilliseen syysintoiluun jolloin saan paljon aikaiseksi. Joudun pakottamaan itseni tekemään asioita etten vaan loju sohvalla ja katsele ohikiitävää arkea. Johtuuko tilani päälle puskevista vaihdevuosista vai lasten poismuuttoeroahdistuksesta vaiko molemmista? Luultavasti molemmista. Vaikka yritän keskittyä ja puurtaa eteenpäin, olen kuin sätkynukke vieraiden voimien ohjailtavana tässä vieraassa tilanteessa. Tämä v*****a, rehellisesti. Minähän olen luonteeltani aika erilainen ja se olen aina ollut ylpeä siitä etten ole mikään varsinainen sohvaperuna vaan aina jotain keksin tekemistä ja olen elänyt ihmisen kanssa joka on niin impulsiivinen (hän elää hokemalla "nopeet liikkeet on komeet") joten minäkin olen napannut siitä hokemasta palasen itsellleni mutta nyt taitaa hokemani olla "liiku edes väkisin" eikä nopeudesta ole tietoakaan.
Loppuelämän ensimmäinen kuukausi eletty
Kuukausi kahden… näin ensimmäinen kuukausi loppuelämästä on nyt takanapäin. Elän omassa kodissani, jossa tyhjiä huoneita on enemmän kuin talossa asuvia ihmisiä. Tämä aika on ollut minulle erityisen haastavaa. Sisälläni oleva 25-vuotias mamma huutaa lasten palaavan takaisin, samalla kun olen ylpeä siitä, miten itsenäisiä lapset ovat.
Olen kuitenkin sieluani myöten surullinen. Neljän viikon jälkeen voin jo pohtia tilannetta ilman kyyneliä. Surullisuuteni johtuu siitä, että menneitä aikoja ei voi palauttaa. Mutta vielä enemmän mietityttää, teinkö kaikkeni, annoinko tarpeeksi ja olinko riittävän läsnä lapsilleni. Vaikka tiedän että nyt on liian myöhäistä miettiä noita asioita sillä vaikka haluaisinkin palata taaksepäin ajassa niin se ei tietenkään ole mahdollista.
Nuorimman lapsen itsenäistyminen on ollut erityisen vaikeaa, vaikka olen kokenut jo kahdesti aiemmin lapsen muuton pois kotoa. Lapseni muuttivat pois epätavanomaisessa järjestyksessä, mikä on tuonut mukanaan sisäistä konfliktia. Nuorin lapseni joka lensi pesästä viimeisenä lensi tuntemattomaan todella varhain vähän niinkuin varkain. Se on varmasti se asia joka on sekoittanut tunteitani.
Omaa aikaa on nyt paljon, eikä kukaan tarvitse minua enää samalla tavalla kuin ennen. Koska 25 vuodessa ehtii aika hyvin kadottamaan omat tarpeensa niin niitä saa kaivaa aika syvältä lähes kuin mustasta aukosta. Mitkä ovatkaan ne omat tarpeet?
Olemme nyt puolisoni kanssa kahden, 25 vuoden jälkeen. Ja tätähän me molemmat olemme odottaneet kuin kuuta nousevaa. Mutta mitä, mitä...olemmekin molempien yllätykseksi muuttuneet matkan varrella paljon ja tarvitsemme aikaa toistemme uudelleen löytämiseen. Ja tietenkin minun pitää löytää tämä Anne. Ei mamma-Anne vaan pelkkä Anne. Aika mielenkiintoista kaivella ja löytää tuo nainen. Mitäköhän ajatteleekaan naisena asioista? Kutkuttavaa matkaa siis minulle.
Jotta kaikki ei olisi kuitenkaan ihan huisin hurjaa on minulla tällainen pehmeä lasku tähän loppuelämäni Anne-seikkailuun sillä käyn joka tiistai tyttäreni luona palaamassa hetkeksi tuttuun rooliini, mikä helpottaa omaa irtautumisprosessiani. On kummallista, että minulla on vaikeaa, kun tyttäreni on astunut täysin tuntemattomaan ja hänenhän siivet ne ovat vielä aika huterat. Niin ne roolit voivat keikahtaa päälaelleen. Seuraava tavoitteeni onkin löytää taito vaan olla. Kuunnella tuota sisäistä minua, mitä se kertoo itselleni? Sen opin varmasti kunhan annan itselleni aikaa.
and a smaller descriptive one here
Uusi elämäntilanne ja sen tuoma suru ja ilo.
Tyttäreni täytti viime viikolla 17v ja kaksi viikkoa sitten hän muutti omaan kotiin. Koulumatkan pituus vei ns. selkävoiton opiskelijasta, joten oli pakko löytää toinen ratkaisu, joka tällä kertaa oli koulupaikkakunnalle muutto.
Ajatella, että minäkin äitinä olen monesti istunut rättiväsyneenä sohvalla ja miettinyt että voi kun olisi enemmän omaa aikaa ja aikaa aikuisten kesken. Olen haaveillut siitä ajasta kun ei tarvitse ottaa huomioon kuin itsensä ja puolisonsa. Ja nyt se hetki on sitten täällä. Ihan yks kaks, röyhkeästi kysymättä lupaa, että onko nyt kaikille sopiva hetki. Siihen se vaan tömsähti se järjettömän suuri ja aika pelottavakin oma aika.
Tytön muuttopäivänä tunteet olivat niin pinnassa, että jo herkkä vessapaperi-mainoskin olisi saanut minut itkemään. Ja totuus on, että kun tavarat oli laitettu paikoilleen ja olin sulkenut tyttäreni ulko-oven niin ajaessani kotiin oli pakko pysähtyä itkemään. Olin tsempannut tyttäreni edessä, sillä en halunnut, että hän kokee syyllisyyttä muutostaan. Tottakai me molemmat itkeä tihrustimme halatessamme mutta jätti-itku tuli mammalle vasta siis autossa. Ja silti olin tai olen samalla sekä ylpeä, että iloinen tyttäreni puolesta vaikka olen myös huolta täynnä. Miten tyttäreni pärjää kylmässä ja aika raassakin maailmassa ja samalla minä itsekkäästi mietin miten minä pärjään uuden elämänvaiheeni kanssa?
Eka viikko oli lähes lamaannuttava. Aikaa ja juuri sitä kuuluisaa omaa aikaa oli ylenpalttisen paljon. Mutta mitään en osannut sillä oikein tehdä. Syödä ja maata sohvalla. Ihan kauhea sisäinen lamaantuminen. Ja se totaalinen hiljaisuus mikä valtasi talon. Ihan niin kuin likka olisi pitänyt hirveätä möykkää kotona ollessaan mikä nyt ei tietenkään pidä paikkaansa. Likkahan oli käytännössä omassa huoneessaan kaiken sen ajan kun oli kotona.
On jännä miten paljon tunteita viimeisen lapsen poismuutto herättää, ainakin minussa. Olen ylpeä, että lapsistani kasvoi suht täysjärkisiä nuoria aikuisia ja samalla niin surullinen, että he lensivät pesästä. Ajatukset siitä tarvitseeko kukaan minua enää oikeasti on varmasti näiden viikkojen tutuin ajatus. Ja se on kyllä jotenkin surullinen ajatus joka helposti putoaa itsesäälin ja marttyyrisuuden puolelle. Ja kumpikaan tunne ei ole minulle mitenkään top 10.
Entäs miten me kaksi jotka sinne tyhjään taloon jäimme, osaammekon alkaa elää sitä kuuluisaa aikuisten elämää? Ketä me edes olemme ilman lapsiamme? Kuka minä aikuinen Anne olen jolla on aikuiset lapset? Tekee ihan hyvää katsella sitä naista peilistä jotta voi tutustua uudestaan häneen. Entäs pelko siitä, että minä ja mieheni olemmekin vuosien varrella muuttuneet niin että joudumme niinkuin aloittamaan "alusta". "Hauska tutustua, minä olen Anne". Näin kirjoitettuna tämä tuntuu ihan hullulta mutta 25 viimeistä vuotta ovat kuluneet perhe-aikana ja minä ainakin suurimmanosan ajasta olen ollut "pelkkä" mamma.
Muutosta on kulunut nuo kaksi viikkoa niin voin rehellisesti sanoa, että en oikein ole ’sohvalta päässyt’ juurikaan pidemmälle. En vaan vielä kykene aloittamaan uutta elämänvaihetta silleen ponnekkaasti ja energisesti kun tuntuu, että tunnetasolla pitää vielä työstää tätä tosiasiaa. Minun pitää löytää tämän elämäntilanteen hienous, sallia itselleni kaiken sen tuoma mahdollisuus, oppia nauttimaan siitä, että ei ole riippuvainen 4 henkilön aikatauluista ja ennen kaikkea minun tulee ehkä vähän ottaa aikalisä, jotta löydän juuri sen mitä minä haluan tehdä kaikella tällä ajalla. Olenhan minä kieltämättä tietenkin samalla iloinen, että voin tulla ja mennä tai vaan olla oman mieleni mukaan.
Minua ympäröivä hiljaisuus on pelottavaa. Siksipä minusta on tullut näinä viikkoina lähes pakkomielteinen smalltalkin mestari. Ensi viikolla tarkoitukseni on hillitä tyhjää puhetta. Täytyyhän minun tottua ’hyvään hiljaisuuteen’. Eräs tuttuni kuitenkin lohdutti minua ja sanoi, että hänellä kesti noin vuoden tottua siihen, että kodin kodikas ääni onkin hiljaisuus ja että on aikaa tehdä mitä haluaa. Hän sanoi myös, että huomasi eläneensä tuon vuoden vähän niinkuin talvihorroksessa. Ei mitään järkevää pystynyt eikä edes halunnut tehdä mutta sitten yksi kaunis päivä hän aamulla heräsi todeten, että nyt, nyt olen valmis tähän elämänvaiheeseen, let’s go. Ne sanat helpottavat minua kummasti ja yritän muistaa, että ehkä minun pitää surra luonnollista elämän-kulkumenetystäni ja siten helpottaa oloani. Ja kyllä minullekin tulee se päivä jolloin voin nauttia 100% kaikesta ajasta. Yritän kuiskia omaan korvaani etteihän lapset poistuneet elämästäni, ei tietenkään. Ja Erinin laulunsanoja lainatakseni niin elämä on laina ja lastenelämät ovat juuri sitä. Vuokralla n.18v…
Alla minusta hyvin kuvaava valokuva meidän olkkarin "hiljaisuudesta"
Vuodessa ehtii tapahtua ihmisen elämässä paljon asioita, hyviä, huonoja ja yllättäviäkin. Niin minukin tapauksessa vaikka joskus tuntuukin ettei mitään tapahdu eikä oikein mikään muutukaan. Mutta kun avaan puhelimeni valokuva albumin niin huomaan että wow onpa montaa aisaa jotka ovat toisin tai onpa monta asiaa tapahtunut.
Perheessämme on kaksi suurta muutosta; likka on päässyt unelmiensa lukioon ja aloittanutkin siellä. Arkeamme leimaa ja rytmittää bussiaikataulut ja koulun lukujärjestys ja se, onko koeviikko vai ns. normi koulua. Likka on edelleen niin intona uudesta ja jännittävästä koulustaan joka on tuonut mukanaan myös ihan uuden elinympäristön. On paljon uutta koettua ja jo tutuksi tullutta joka onkin muuttunut normaaliksi uudeksi. Mutta lähes viikottain puheripulin lailla likka kertoilee kokemuksistaan. Kaikki tosin ei olekaan niin upeeta kun tuo pääkaupunki teinin silmissä on aikaisemmin ollut. Myös pääkaupungin ja koko yhteiskunnan varjopuolet ovat näyttäytyneet likalle juuri niin kuin ne ovat. Kaunistelematta. Se jos jokin voi alussa olla pelottavaa ja tuntematonta ja uutta kannattaakin aina lähestyä varoen (tai tässä tapauksessa nistien tieltä kannattaa pysyä poissa) mutta on hyvä että tiedostaa oman etuoikeutetun elämän. Ihana katsella iloista ja uteliasta likkaa sivusta.
Toinen suuri asia on sukuumme tullut koiravauva, Joda. Ihana murunen joka sulattaa koirainhojienkin sydämen. Poikani yllätti meidät kaikki ja hankki hiljaisuudessa hauvan ja me kaikki olimme lähes ällikällä lyötyjä samalla kun minä hykertelin salaa tyytyväisyydestä, sillä tämä tarkoitti sitä, ettei meidän tarvitse hankkia koiraa vaan voimme hoitaa Jodaa. Minusta tuli koiramummo:). Ihana asia siis tuokin.
Yritän kirjoitella nyt useammin jotta blogistani ei tulisi ihanien asioiden hehkuttelusivusto. Se kun ei ole tarkoitus. Arkea tässä yritän kuvailla.
Kahvi auttaa jopa tähän haasteeseen☕️
Yksinolon haaste
Yksinolo...on lauantai ja mieheni on lähtenyt uuteen harrastukseensa eli metsästysreissulle. On ollut ilo ja hassua jopa seurata vierestä kuinka 50 mies voi innostua jostakin noin paljon. Varsinkin kun mieheni ei ehkä ole sellasta innostuvaa sorttia tai ainakaan hän ei näytä sitä. No reissu kestää suhteellisen pitkään (2,5 viikkoa kun se on muös työreissu samalla) ja en ole tainnut olla ’yksin’ (on lapsia kotona) 35 vuoteen. Samalla huikeeta ja pelottavaa. Tiedättekö tunteen joka on vähän skitsofreninen?! Samalla kun sitä odottaa että nyt voin saada täydellistä minä-aikaa niin jo kolmantena päivänä istun tässä järvenrannalla pohtimassa miksi hemmetissä ihminen kaipaa aina sitä jotakin ja kun sen saa niin on sitten ihan tumput suorana fiilis?! Noh, koska ympärilläni juuri tällä istumalla on kauniit syyspuut ja järveltä tuleva kokonaisvaltainen hiljaisuus jota minun on vaikea kohdata niin tämä vaatii minulta totuttelua että saan hyvän fiiliksen sieluuni. Sitä mitä tänne tulin hakemaan...minua auttamassa on poikani keittämä supermaukas just passelisti laiha kahvi mitä rakastan tässä espressojen ja tummapaahteisten kahvien maailmassa. Olen istunut tässä jo hetken ja rauhallisuus ja ajatusten rauhoittuminen on selkeästi alkanut...mikä my-timessa on minulle niin haastavaa? En osaa sitä selittää ja jos osaisin niin ratkaisisin haasteen varmasti. Pelkäänkö yksinäisyyttä sitten kuitenkin vaikka tiedän että enhän ole yksin vaikka tällä istumalla sitä olen?! Entä onko sielussani jylläävä rauhattomuus haasteeni?! Tunnen etten tee tarpeeksi juttuja jos vaan tuijotan järveä (jota oikeasti rakastan) ja nautin kahvistani. Olen niin tottunut ’tekemään’. Ja entä se että olen vaan hiljaa?! Siis olen sielultani varmasti papukaija, ikuinen höpöttelijä. Se taitaa olla vaikenta tässä hetkessä, hiljaa oleminen. Kun juttua kumpiaa sisältäni alvariinsa vaikkei oikein mitään punaista lankaa olisikaan. Tämä siis tekee minulle niin hyvää. Nyt jatkan olemista...ihanaa oloa teillekin.
'Oma' ranta paras ranta
Kesään kuuluu paitsi aurinko myös kesätyö
Ensimmäinen kesätyö ikinä
Kesätyön merkitys...tyttärelleni kävi tänä kesänä niinsanottu järjetön munkki! Hänelle tarjottiin kesätöitä noin niinkuin hopeatarjottimella ja onneksi hän ymmärsi sen tarjouksen arvokkuuden ja vastasi kyllä. Mutta mitä minä henkilöstöpäällikkönä opinkaan meidän yhteisestä matkasta kesätyön saloihin?! Iltaa ennen ensimmäistä työpäivää tyttäreni käveli jännittyneenä ympäri kämppää ja kyselyripuki oli pahempi kuin kolmevuotiailla konsanaan. Yritin parhaani mukaan käydä läpi työelämän perus-sääntöjä. Älä räplää kännykkää, puhu selkeällä äänellä, ole ystävällinen, jos tekeminen loppuu pyydä lisätehtäviä ja ennenkaikkea reipasta mieltä. Ja niin niillä eväillä tyttäreni lähti työelämään. Luotto hänen pärjäämiseensä oli kova enkä minä murehtinut asiaa sen enempää. Työpäivän jälkeen innostus pysyi korkealla ja keskustelu illalla jatkui työvuoroista, verokortista (mikä se mamma on ja mihin verorahat käytetään), asiakaspalvelualttiuden tärkeydestä ja ujouden päihittämisestä. Selvitettiin yhdessä mitkä tilinumeroiden etukirjaimet ovat (FL tai FI) ja miten tilinumero lausutaan ääneen. En ollut sitäkään ikinä ajatellut. Enkä myöskään jostain syystä tyttärelleni kertonut. Moni tuikitavallinen asia jota me aikuiset pidämme itsestäänselvyytenä ei sitä ole nuorelle. Mietinkin miten tärkeää on että jokaisessa työpaikassa on perehdyttäjä ja nuorelle tuttu ja turvallinen henkilö jonka puoleen voi kääntyä. Mitä nuorempi työntekijä sen tärkeämpi asia. Huomasin kotona että mamman ja henksun rooli helposti sekottui ja minun tehtävänihän tässä kohtaa ei ollut ohjata tytärtäni työtehtävissä vaan tukea tytärtäni. Roolitus omalla kohdallani siis ruotuun. Yritin muistella 14-vuotiasta Annea joka poimi mansikoita ja mitä minä silloin ajattelin. Muistin hyvin pelokkuuteni tehdä väärin, äitini ohjeet takaraivossa (kätellä, katsoa silmiin, ole ahkera, älä höpötä turhia osv.) sekä väsymyksen joka yllätti. Myös tyttäreni. Ei se rahanteko niin helppoa olekaan...tosin olen sitä mieltä että työnteolla voi opettaa paitsi tietenkin rahankäyttöä niin myös sitä että miten työelämä toimii ja mammana toivonkin että tämä ensimmäinen työkokemus on tyttärelleni mieluisa ja positiivinen. Työelämässä kun joutuu/saa/pitää olla vuosikymmenet. Ja miten voi opettaa nuorta kohtaamaan erilaisia ihmisiä ja valmistamaan heitä siihen että aina on ’ääliö aikuisia’ jotka vaikuttavat siltä kuin elämä olisi potkinut heitä ikuisesti ja erityisesti päähän ja sillä oikeudella ja sen takia heillä on oikeus olla ’ääliöitä’ muita kohtaan. Tässä kohtaa uskon että hyvä itsetunto auttaa kestämään pienet kolhut vaikken olekaan sitä mieltä että sontaa pitää syödä lusikalla. Entäs miten ihanaa on nähdä nuoren silmien loisteen kun saa ’paljon’ rahaa tililleen kuun lopulla itse tehdystä työstä?! Sitä kun on itse vieraantunut siitä ihanuudesta jo ajat sitten ja palkkapäivänä eivät ainakaan minun silmäni enää tuiki. Ja miten joka päivä tyttärelle on tarttunut joku uusi taito tai ahaa-elämys. Hän taitaa tietää ruokakaupan backstagesta enemmän kuin minä ikinä tulen tietämään. Ja miten voisinkaan kiittää kaupan omistajaa siitä pienestä ylimääräisestä eleestä että nuorille tarjotaan ruokaa 5h työpäivänä?! Tyttärelleni se on ’itsestäänselvyys’ kun muuta ei ole koskaan kokenut mutta minä tiedän ettei tällainen kädenojennus ole välttämättömyys mutta uskon että täydellä vatsalla tekee paljon paremmin töitä joten se on pieni hinta kauppiaalle. Kun palaan kesälaitumelta töihin niin aion priorisoida nuorten työntekijöiden perehdyttämistä ja taata heille mahdollisuus saada paras ensimmäinen työkokemus ikinä! Juuri niinkuin oman kylän k-market on tarjonnut tyttärelleni.
Päivä Hangossa
Tukka leikattiin ajoissa😉👍🏼
Niku lähti inttiin
Vihdoinkin se päivä on täällä jota ainakin talon miesväki on odottanut. Nikun inttiin meno, se on tosi asia. Poikaa ei jännittänyt ollenkaan mutta mammaa sitäkin enemmän. En tiedä oikein mikä siinä mutta jotenkin se vaan jännitti. Ja ehkä myös se tiedän että tämän jälkeen Nikun poismuutto kotoa on vain intinpituuden päässä. Hui kuinka vuodet vierii...no toisaalta ensin pitää kestää tämä inttikaudem intti jutut kun kusit lentää ja jutut myös kun kolme miestä jakaa kokemuksiaan. Huhhuh, sanon minä, siinä mulla on kestämistä😂😂😂!
Torikahvilla 07.15. Ihanaa
Voittokotiin mammalle
Mamma bloggaa ja poika tiktokkaa😂
Some meidän perheessä
Perheessäni vanhin poikani on kova poika tiktokkaamaan. Yllä esimerkki😂...mieheni tekee prätkä videoklippejä ja kun kysyin tyttäreltäni mitä kirjoitan hänestä niin hän sanoi että voin kirjoittaa 'mä noloilen teidän kaikkien puolesta'. Keskimmäinen ei ole innostunut somesta yhtään, vain katsojana. Eli jokaiselle jotakin.
