Kun männynoksat hyppii silmille

Kun kilahtaa niin sitten tämä muija kilahtaa. Okei, liioittelen sillä minun kilahtelu on enemmänkin päänsisäistä kuin sellaista kovaan ääneen mouhoamista. Mutta oli se millaista tahansa niin tänään se iski. Asun siis omakotitalossa joka on siitä paskamaisessa iässä, ihan niinkuin emäntä itse, että joka paikka alkaa repsottamaan ellei koko ajan ole jotain korjailemassa tai ehostamassa. Nyt kävin ulkona ja päässä sanoi naks. Takaterassi ja piha on täynnä tavaraa mitä ei kuulu muualle kuin roskalavalle. Terassi itsessään antaa mahdollisuuksia moneen. Se on tarpeeksi tilava ja minulla on kauniiseen pihaan kaikki elementit; huonekalut, kauniit ruukut, mielestäni silmää kauneudelle osv mutta nyt mikään ei näytä kivalta eikä todellakaan hivele silmää. Enkä siis siinä kiukunpuuskassani oikein ehkä myöskään ajatellut rationaalisesti. Ensimmäinen mikä osui käteeni oli oksaleikkuri. Olen kaksi vuotta katsellut mäntyjen kasvupyristelyä ja nyt riitti. Painava lumi on painanut niitä entisestään kasvamaan kuin marakatit jotka roikkuvat liaaneissa, vinoon ja terassin ylle. Eli oksaleikkurit heilumaan. Ja voi että ne heilui. Naks, naks ja niks oksia tippui kun sieniä nousee sateella. Jokainen oksa jonka sain pois niin tuotti niin suunnatonta mielihyvää että voisi herkästi luulla että jokainen oksa oli vähintään 1000€ arvoinen joka kilahti kassaani kun niitä mielenosoituksellisesti leikkasin. Kun olin melkein valmis niin oksaleikkuri ei pystynytkään suurimpaan puuhun. No se jäi siihen yksin toljottamaan kuin yksinäinen keidas Savannilla. Kun kerran sain adrenaliinini kiehahtamaan sain samalla boostin katselemaan pihaa muualtakin osin. Ja voi hyvänen aika, mikä kamala piha!!! Nyt viikonloppuna ei sitten ihmetellä vaan toimitaan. Onhan meillä rippijuhlatkin vielä tänä kesänä. Nyt kun olen miestäni hieman höykyttänyt niin yllätän vielä muun perheeni ja pidän perhepihatalkoot. Jep, roinat pois, istutan kauniit kukat, ulkohuonekalut ojennukseen, etuterassin pesu osv. Ja kaikki tämä grillimakkara palkalla, tottakai😉!! Ja hei en minä miestäni silleen pahasti höykyttänyt, ihan pikkasen kerroin et pihamme on kuin vanha kaatopaikka. Ja että nyt siihen tulee vain muutos, piste!! Hyvä puoli tässä kilahtelussa on se että lyhyessä ajassa saa paljon aikaiseksi.

Älä jätä mitään huomiselle!

Mitä kun elämä loppuu kuin seinään?! Hiljaiseksi vetää kun saa kuulla että joku tuttavapiiristä on hävinnyt taistelun sairauden kanssa ja nukkuu pois. Se pysäyttää kyllä ja saa pohtimaan et mitä jos joku omista rakkaista ei herääkään huomenna tai mitä jos itse nukkuisikin pois. Mitä jäi tekemättä tai sanomatta?! Mitä tärkeää jäi elämän bucket-listille? Mikä se onkaan se elämä ’sit kun-elämä’ jota elän monen muun tavoin? Tänään siis heräsin siihen että ihminen poistui tuon puoleiseen ns. väärässä järjestyksessä. Se kauhistuttaa ja saa itsensä tarkastelemaan omaa elämäänsä jälleen kerran tavalla jota pitöisi tehdä useamminkin. Älä siis katso taustapeiliin vaan elä hetkessä ja tee asioita mitä rakastat ja teethän kaikille selväksi mitä he merkitsevät sinulle?! Pyydäthän anteeksi mikäli sinun pitäisi? Ethän hukkaa elämääsi olemalla tyytymätön? Tee muutoksia elämääsi nyt ei ensi vuonna. Okei eli mistä aloittaisin tarkastelun…anteeksi pyytämisen voi pyyhkiä listaltani sillä edes nukkumaan en mene ärripurrina. Onko jotain mitä ruukaan sanoa että teen ’sit ku’? Hmm, mietin…voin todeta että kyllä niitä löytyy. ’Sit ku’ pinkka on kunnossa ostan uudenkarhean auton. ’Sit ku’ on enemmän aikaa aloitan jälleen rakastamani zumban. ’Sit ku’ löydän jotain kivaa aloitan opiskelun (nyt en edes hae ’mitään kivaa’ joten hieman haastavaa löytää opiskelua). ’Sit ku’ on aikaa konmaritan kotini osv. Entä jäisikö jotain tärkeää sanomatta? Sanon tässä niitä tärkeimpiä jotta voin sanoa ne sitten ääneen oikeille henkilöille. Rakkaat lapseni, paitsi että rakastan teitä koko sydämestäni niin muistakaa että olen myös aina ollut teistä todella ylpeä. Ihailen ja arvostan teissä sitä että olette persoonina lumoavia ja teillä on sydän oikealla paikalla. Aviomieheni ansaitsee mitalin siitä että yhteisiä vuosia on kertynyt yli 30 sillä minä en ole koskaan ollut helpoimmasta päästä. Ja kaikkea ollaan yhdessä koettu. Kiitos että rakkautesi ei ole ikinä horjunut. Muista että olet elämäni rakkaus. Minun ystäväpiirini on pieni mutta minulle tärkeääkin tärkeämpi. Teille haluisin sanoa että ystävyys olkoon se vanha tai uudehko niin vuosien määrä ei merkkaa mitään vaan se että olette aina seisseet vierelläni vaikken ehkä ole ihmisenä mukavin tai miellyttävin juuri sillä hetkellä. Ja kiitos kaikista nauruista ja yhteisistä itkuista. Ja sinä yksi ystävistäni ja tärkeimmistä ihmisistä elämässäni jonka olen väliaikaisesti kadottanut niin olet ollut sydämessäni koko ajan. Kiitos isolle ja kovaääniselle perheelle, te teitte minusta juuri tällaisen, heikkouksineni ja vahvuuksineni ja kaikista vaikeistakin hetkistä ollaan yhdessä selvitty. Kaverit, tutut ja työkaverit… elämäni oli rikasta teidän seurassa ja kiitos siitä kuuluu osittain teille. Huomaan että sanottavaa olisi paljon. Huomenna aloitan ja teen kaikille selväksi heidän merkityksensä elämääni. Bucket-listat käyn läpi ja sen jälkeen heitän pimeimpään nurkkaan. No more lists like that. Entäs terveyteni? Heti kun herään…ei, ei, ei…ei niin vaan seuraavasta sekunnista alan pitämään terveydestäni parempaa huolta ja arvostan terveyttäni ja kehoani ja mieltäni. Kuuntelen mitä keho ja mieli viestittää. No entäs miten on arvostus elämäniloa kohtaan?! Arvostan sitä että saan elää ja iloita. Ja että läheisenikin ocat samassa tilanteessa. Muistaakseni tämän vielä puolen vuoden päästä käyn kurkkaamassa kirjoitustani tasaisin väliajoin…nyt elän, iloitoitsen ja rakastan!! Ja voimia heille joita suuri suru kohtasi!

Ketä saa lukea blogiani??

En väitä että olisin mitenkään täydellinen ihminen ja erityisesti inhoan meininkiä missä jätetään joku ulkopuolelle. Kiusaamista inhoan erityisesti. Ihmettelette nyt varmasti mihin viittaan, no siihen palautteeseen jonka sain blogistani. Että sorsin miehiä kun jo tervehdystekstissäni tässä blogissa kerron että ’hei kaikki keski-ikäiset naiset’?? Hm, sorsinko todellakin muita sukupuolia? Hyvä kysymys. Onko blogini vain naisille suunnattu? Vai onko peräti niin etten toivo miehiä tai muunsukupuolisia sivustolleni? Haluatteko rehellisen vastauksen…en ole ikinä tarkoituksellisesti halunnut tai tarkoituksellisesti sorsinut ketään. Tietty blogia saa lukea kaikki kynnelle kykenevät mutta luulen etten hirveesti osaa koskettaa muita kuin ikäisiäni naisia tai naistenmielisiä. Tai kokemukseni perustuvat naisena olemiseen ja minun elämääni. On huvittavaa että minä monesti kovaan ääneen ellen nyt suoranaisesti dissaa niin kyllä hiukan kyseenalaistan tai kritisoin ’pimppisliigalaisten’ naisasioiden esilletuomista. Minusta he välillä eivät aja tasa-arvoa vaan pelkästään naisten asiaa ja miehet jätetään jotenkin ’kakkosluokan’ kansalaisiksi. No mites nyt suu pannaan kun ihan itse kutsun ’pelkät’ naiset lukijakseni?! Nyt kyllä sanon soo, soo Anne. Kiitos palautteen antajalleni herätyksestä. Blogiani lukekoot kuka tahansa mikäli tällaisen keski-ikäisen naisen jutut jaksaa kiinnostaa.

Kun koira nukkui pois

Jälleen kerran elämä näytti miten kaikki hyvä loppuu aikanaan. Koiramme lensi eilen koirataivaaseen. Olipa se kova paikka, koko perheelle! Minulla on koko koiraan ollut lähes 11 vuoden ajan sellainen viha-rakkaussuhde. Rehellisesti minä hävisin ’koira meille’ kamppailun täysin 6-0. Joten Lahdesta kyytiin lähti maailman suloisin ’rakki’ noin 11 vuotta sitten. En minä sitä ole katunut vaikka olenkin monesti kiroillut. Todella monesti!! Koirasta tulee perheenjäsenen kaltainen ’olento’ lähes automaattisesti. Se ärsyttää, ihastuttaa, vihastuttaa ja rakastuttaa itseensä. Sen tavat tietää ja tuntee ja koira jos jokin on rutiiniensa orja. Ja jokaiselle perheenjäsenellä on omanlaisensa suhde koiraan. Mike ja minä jaoimme yönakit ja aamuvessan. Yönakki maistui Miken seurassa huomattavasti paremmalta sillä tuo ’yöllinensynti’ oli kiva jakaa jonkun kanssa😂. Eikä Mike paljastanut sitä kenellekään. Ja aamupöpperössä kun istuin kylmälle vessalle lämmin koira joka tervehtii pikaisesti on mahtavin aamukaveri ihmiselle joka inhoaa aamuja. Koira ei puhu eikä vaadi mitään vaan sille passasi hiljainen aamupaijaus ja sitten se jatkoi uniaan. Kyllä koirasta seuraa on ja valitettavasti sen hienouden tajuaa varsinkin kun se on poissa. Kaikki mikä pyörii jaloissa alvariinsa siitä tulee itsestäänselvyys. Kunnes kuolema vetää itsestäänselvyyden pois kuin lekalla vedettäisiin päähän. Hirveä tunne!! Koiran kuolemaa ei voi rinnastaa läheisen kuolemaan mutta menetys on suuri ja suru on suurta. Itsekkäästi ajateltuna myös kodin tyhjyyden tunne on käsinkosketeltavaa. Minä joka en koiraa alunperin halunnut koe suurensuurta surua enkä halua luopua veijarista. Mutta elämä ei kysy lupaa eikä tarjoile vaihtoehtoja tässä kohtaa. Rakas ystävä revitään pois eikä ajatus siitä että kaikki päättyy aikanaan yhtään lohduta. Mutta hyvät muistot tekevät sitä ja kuvat. Onneksi niitä voi katsella ja hymyssä suin nauttia yhteisestä taipaleesta jota kuljettiin. Kiitos Mike♥️

Nuku pommiin, nuku pommiin jee-e-eh

Eilen illalla olin niin purteä ja jotenkin kone oli täynnä virtaa. Se tietenkin johti siihen väistämättömään että uni ei tullut vaan tuli Yle Aarena night. Koska olen muutenkin luonteeltani yökukkuja niin arjen aikaiset herätykset ovat edelleen 27 työvuoden jälkeen aika nihkeitä. Noh tällä kertaa herätys oli erityisen aikainen sillä lupasin auttaa jo entuudestaan kuormittunutta henkilöstöä menemällä kaupaan aamusta. Viimeinen asia jonka tein illalla oli herätyksen asettaminen puhelimeeni ajatellen vielä etten viitsi tupla varmistusta laittaa kun en ole sitä tarvinnut kuukausiin, kun olen torkuttamisestakin luopunut mieheni kitinän takia😉. Nukuin yöni kuin pikku possu, sikeästi ja hyvää unta nähden. Tosin tohdin kyllä epäillä ettei pikku possut nuku kovin sikeästi eikä ne nää upeita unia reissaamisesta maailman eksoottisissa paikoissa. Kun kello sitten soi aika julman kuuloisesti sammutin tuon kapistuksen ja mietin et lasken pääni alas vain hetkeksi. Juu tuo hetki kesti 1h3min. Iiiik!!! Oikeesti heräsin vasta sitten kun olisi jo pitänyt olla Prisman hevi osastolla. Minä inhoan varmasti muiden lailla pommiin nukkumista. No hipsin alakertaan pukien päälleni portaissa, hiukset suin korvan taakse, kasvot ja hampaat sentään pesin ja päivän pelasti upeat luomivärikynät joilla vedin paristraidua luomiini ja ulos en pysty lähteämään ilman huulikiiltoa. 14 minuutissa oli auton ratin takana eli tasan 1h olin myöhässä kun olin kirinnyt aikataulua kiinni menemättä suihkuun. Teki mieli kengittää beibeäni (volvoani) kunnolla mutta tutkitusti niin ylinopeuden ajamisella ei voita kuin minuutteja mutta se voi tulla itselle kalliiksi. Prisman läpi en ole tainnut ikinä päästä noin vauhdilla. Vasta kun ostokseni oli takaluukussa ja minä matkalla töihin aloin kokeilemaan että sainkohan sittenkään revittyä kaikki vaatteet niskaani vai jäikö esim. rintsikat laatikkoon😂. Siis se on se tunne kun himassa hosuu ja yrittää kiirehtiä. Ja kaiken muun kanssa voin elää mutta päivä ilman rintaliivejä olisi aivan horror. Silloin joutuis kääntymään takaisin Prismaan hankkimaan jonkun liivin…on vaan tiettyjä juttuja mitä en pysty olemaan ilman. Ja pahinta pommiin nukkumisessa on se että se ’hosumisen’ tunne ei oikein jätä rauhaan koko päivänä. Hiuksissa on bad hairday, vaatteet ovat kaameat (tunne vain), meikki on huono ja mikään ei suju kun kropassa hosumisen tunne. Vasta puoli neljältä kun oli kohta aika lähteä kotiin niin rauhoituin…ah mikä fiilis. Vihdoinkin. Mut voin kertoa et päivällä potutti, v****i, suututti ja jopa hihitytti koko pommiin nukkumisen touhu. Nyt kyllä käytän tupla herätystä se on saletti!! Ja kyllä mulla sitten oli jopa ne rintsikat löytänyt tiensä oikealle paikalle neuleeni alle.

Syysflunssa iski...onneksi ei korona

Jälleen ärsyttää...jopa oikein kaksi asiaa...

Voi että tänään voi ärsyttää...kaksi asiaa jopa oikein ärsyttää ihan suunnattomasti😂. Mutta vain kaksi...päätin syksyllä satsata oikein todella laadukkaisiin alusvaatteisiin. Jospa vaikkka rintaliivit pysyisivät kuosissaan vähän pidempään. Menin oikein rintaliivi putiikkiin jossa sai loistavaa palvelua ja kauniit ja laadukkaat rintsikat. Tai niin mä oletin kun itseni kipeäksi maksoin (oikein markoiksi käänsin hinnan😂. Teen niin aina kun itse järkytyn hinnasta! No kattia kanssa. Ihan samalla tavalla kaarituki lähti liukumaan kuin muista halppisversioista. Ja joo jos joku nyt rupeaa mussuttamaan että pesen väärin tai jotain...Minä kun nimenomaan olin ostanut pyykkipussukan ja hienopesua käyttänut ja opetellut ’uuden’ tavan pukea rintaliivejä (siis oikeesti hyvät naiset, kuka opettelee vielä 48 vuotiaana pukemaan rintsikoita ’oikein’ kun ne ihan hyvin ovat aikaisemminkin 40 vuotta ovat menneet päälle ’väärinpäinkin’ pukien😂!). No nyt on pata ihan jumissa kun laatualusvaatteet ovat just samanlaiset kuin noi ’perus’ rintsikat. Ihan höh!
Entäs toinen ärsytys...no tietenkin se että Lohjalla on kohta asuntomessut, eikä se tietenkään ärsytä vaan päinvastoin, se ilahduttaa suuresti mutta mikäs sitten voi ärsyttää siinä on tietenkin se että minä näen että kotikaupunkiani ’hiotaan’ paraatikuntoon turisteja varten. Siis minua voi kutsua pikkusieluiseksi tai ihan miksi vaan ja te varmasti ajattelette että mitä minä nyt marisen, sillä siivotaanhan me kotonakin vieraita varten! Ja joo se on sinäänsä totta, mutta tässä tapauksessa nyt korjataan asioita joita pitäisi korjata pelkästään oman väen takia mutta noup, on aina piilouduttu väittämän taakse ’ei ole rahaa, ei pysty’! Jännää miten nyt pystyy ja kyllähän minä sen verran tiedän että rahaa on juuri niin paljon kuin tarvotaan ja  mihin poliittiset päättäjät haluavat sitä laittaa. Toisaalta tätä kirjoittaessani huomaan jo ärsyttkseni laantuvan, johtuneeko siitä että kävin tässä kesken kirjoituksen Pui:n hoidossa eli MarenkidaySpassa thaihieronnassa (joka oli kerrassaan rentouttavaa, jälleen! Eli kuka oikein jaksaa olla norsunpylly naamassa sen jälkeen?!) tai helpottaako oloa tämä kirjoittaminen. Tiedä häntä. Yritän siis olla tyytyväinen parannuksiin mitä täällä tehdään sillä tuskinpa kukaan repii uudet asfaltit pois kun turistit ovat autoillaan huristelleet kotiinsa ja tuskin kalliit hienot opasteet rantaan tuhotaan ehdointahdoin eikä toriakaan varmaankaan huononneta eli kysymys kuuluukin ’mitä sinä Anne mariset??’. Ja vastaus on ’en mitään! My mistake!’

Miten voi huono yö vaikuttaa olemiseen niin törkeen paljon?!

Istun 'Äijällä' ja yritän rykiä itseeni energiaa jota uni tai oikeammin unettomuus yöllä on verottanut. Koska jo noin lähtökohtaisestikin olen surkea aamuihminen niin voitte vaan kuvitella millainen combo huono yö ja huono aamuihminen on?!? Noh jottei muiden tarvitse kiukkuisuudesta ja väsymyksestäni kärsiä kokeilen kaikkia kikka vitosia joita vain tiedän jotta päivästä ei tule ihan kökkö ja hanurireikäinen. Pitkä suihku-check, lempimusiikin popittaminen autossa-check, äijän hyvää kahvia ja tänään karjalanpiirakka-check ja jopa cokiksen soin itselleni-check mutta edelleen tunnen väsymysärtymyksen päässä ja orastavan päänsäryn. Miten voi uni vaikuttaa ihmisen mieleen näin paljon? Ja harmitusta lisää tieto siitä, että illalla on ensimmäinen rantazumba jota olen odottanut koko koronavuoden kuin pikkulapsi joka odottaa joululahjoja. Vitsi jos en jaksakaan heilua hyvän musiikin ja ihanan naisjoukun keskellä!! Silloin poljen kyllä mielessäni jalkaa niinkuin lapsi kaupassa jokaei saa haluamaansa tikkaria. Myös edessä olevat työtehtävät painavat normaalia enemmän ihan vain väsymyksen takia, vaikka en ole edes vielä siirtynyt koneelle. Ja kenen vika se on etten nukkunut?? No syyllinen (jos sen löytäminen nyt asiaa jotenkin auttaa) löytyy peilistä. Tein juuri niinkuin ei pitäisi, menin peiton alle säädylliseen aikaan mutta koska ei väsyttänyt niin poimin esiin YleAreenan ja ah, lempparisarja rullaamaan. Ja luuletteko että katsominen jäi yhteen 45min pätkään? Oikein arvattu, ei jäänyt vaan unibussi kun oli ajanut uni pysäkin ohi niin minäpä fiksuna likkana ruokin pirteyttäni vaikka olisi pitänyt lirkutella unen tuloa ja vaikka laskea lampaita kaivautumalla peiton alle. No myöhäistä tässä on kitistä! Lopetan siis ja ryystän loput kahvit ja kävelen tien yli aloittamaan päiväni vähän niinkuin toisin ajatuksin ja toisella vaihteella...yritän valita hyvä päivän, paskan sijaan. Huh kun tuntuu että sen eteen saan kyllä tehdä hartiavoimin töitä...mutta yrittänyt ei laiteta...

Vaatekaapin jymy-ylläri😬

Aurinko on jo monta kertaa tänä keväänä voittanut väännön pilvien kanssa mutta silti lämpötila on jäänyt jostakin kumman syystä jumittamaan ihan vääriin lukemiin eikä näin ollen lämpö ole päässyt liki. Olen siitä huolimatta halunnut jo nyt. etsiä kesävaatteitani esille laatikosta. Mutta mitä mitä, kun olen kurkistanut kesävaatepinoani ja todennut ilokseni että vitsi kun kivoja vaatteita siellä odottaakin vain käyttäjäänsä, niin olen myös huomannut toisen merkittävän asian. Tutkitaanpa sitä tässä vähän lähemmin.
Ilo on muuttunut puolikkaassa nanosekunnissa kun huomaan että joku ihmeellinen takiasauva on tehnyt taikojaan vaatteille. Poimin laatikosta ensin lempihousuni eli vitivalkoiset kesähousut. Mielessäni laulan kesäbiisiä ja alan innoissani vetämään housuja jalkaan. Mutta siis mitä hittoa?! Pohkeiden kohdalla housut kiristävät niin etten meinaa saada niitä vedettyä ylös. Riuhdon, vedän, puuskutan ja puhisen ja kun katson tarkkaan saumat venyvät ja paukkuvat kuin purkka lasten suusta vedettynä ja kangas on piukee kuin nakin kuori saksalaisessa bratwurstissa. Naurahdan helpotuksesta mielessäni kun tajuan että tyttäreni housut ovat vahingossa joutuneet talvehtimaan minun laatikkooni. Vedän housut vaivalloisesti pois ja tarkistan kokolapusta että ovatko housut minun. Ei voi jummi jammi!! Kyllä!!! Minunhan nämä housut ovatkin. Okei, en lannistu totean vain mielessäni että paskat housut, vex. Seuraava mukava kesävaate kokeiltavaksi...otan kaapista kesämekon. Se nyt ainakin menee päälle sillä viime kesänä kankaan ja vatsani välissä oli tilaa yhtä paljon kuin kuuden hengen teltassa. Vähän varovaisemmaksi tulen noin ainakin pukemisen suhteen. Okei, tunnen heti ettei enää voi puhua telttakankaasta. Mekko puristaa rintojeni kohdalta ja kun pääsen niin pitkälle että sillä pitäisi peittää vatsani meinaa kyllä päästä itku! Mekko joka vielä viime vuonna tosiaan oli tuulessa liuhuva kukkamekko näyttää päälläni lähinnä vaatekierrätys laatikosta revityltä aivan väärän malliselta ja kokoiselta vaatekappaleelta. Ja näin tämä jatkuu koko pinon kohdalla. Minua ottaa eniten päähän se että onhan ns. ’talvikiloja’ tullut joka talvi mutta nyt tuntuu että niitä tulee herkemmin ja enemmän. Ja uskon että mietitte että nyt minäkin jauhan kiloista mutta en ulkonäkö aspektista vaan siitä näkökulmasta että vaatteet eivät tunnu kivoilta kun ne puristavat ja tämä käy kukkaron päälle. Ei minulla ainakaan nyörit anna myöden ostaa koko garderoobia uusiksi. Mikä sitten neuvoksi?! Pitääkö toivoa että lämpimät päivät tulevat loppukesästä jolloin ehkä (todella iso ehkä😂!) olen saanut talvikilot pois ja vaatteet sujahtavat vaivatta päälleni vai pitääkö todeta että ok tilanne on tämä ja jos tsemppaan edes vähän niin luultavasti jokunen vaatekappale istuu päälleni ilman että napit singahtelevat liikkuessa tai saumat sprägää. Minä valitsen tuon viimeisen vaihtoehdon ja nautin kesästä☀️! Tosin tämä mukavaksi tarkoitettu hetki muuttui lähinnä painajaiseksi jonka oikeasti tiesinkin jo tulevan mutta hei olen superhyvä sulkemaan pois negatiivisia ajatuksia. Keski-ikään mennessä sitä oppii kaikenlaisia kikkoja jolla voi jekuttaa itseään. Nyt lopetan jekutuksen ja tuijotan faktaa silmiin ja käyn läpi kesävaatteeni toisella strategialla. Ensi kuitenkin mutisen ja murisen ja sen jälkeen poljen jalkaa kunnes en enää jaksa olla itselleni vihainen...mutta se on ehkä sitten huomenna.