Iskikö Instakateus??

En oikein koskaan ole tajunnut insta-paineita tai insta-kateutta mutta kaikki muuttuu tiiättekös, hyvät lukijat. Eikä tämä nyt sitten ollut minun toivelistallani top 10 ’muutunpa tuollaiseksi’ mutta niin vaan on käynyt. Ja haluan nyt ehdottomasti jakaa tämän ’kriisini’ kanssanne. Mistä on siis kyse? No siitä että enhän minä nyt ole kenenkään ulkonäölle kateellinen sillä se olisi minusta jo todellakin riman alta vetämistä varsinkin kun olen jo 50v tällä ulkonäöllä mennyt. Ei, ei siis ole kyse siitä vaan on kyse kesäterassien ihanuuksista. Voi että miten kauniita niitä onkaan!! Wau, upeita!! Oon vihreästä kateellinen kaikille ’mysig’ tunnelma kuville. Ja siis vaikka minulla on kotona kaikki palikat hyvään lopputulokseen niin a) joko en osaa rakentaa palikoita tai sitten b) minulta puuttuu pari oleellista palikkaa enkä rehellisesti tiedä mitkä ne ovat. Palastellaan hiukan terdeäni vertaamalla pariin kuvaan jotka pidän tässä edessäni tätä kirjoittaessani. Ensimmäinen merkittävä asia on että molemmat terassit ovat katettuja ja kuvat ovat otettu parhaassa auringonvalossa ja kaikki mahdollinen tekstiilien upea rekvisiitta on aseteltu viimeistä piirua myöden parhaimpaan mahdolliseen asentoon. Mutta vaikka minä tiedän tuon niin ottaa silti päähän tuo pienen pieni vihreä kateuden ukkeli joka hyppii olkapäilläni ja huutaa korvaani ’mitäs ansu tykkäät jos vertaat omaan aikas ankeaan ja tekstiilittömään terdeen?’. Niin mitäs minä tykkään siitä?! No naamastahan sen näkee, olen kateellinen kuin naapurin Pena toisen autosta. Tekee heti mieli alkaa korjata terassini puutteita. Ostaa ihania huopia sävy sävyyn istuintyynyjen kanssa. Täyttää pöytä kauniilla kynttilöillä joita ei todellakaan tarvitse kesähelteillä ja jotka sulaavat auringon lämmöstä, ripotella kauniita lyhtyjä pitkin terassia, ostaa terdelle pehmeitä mattoja johon voi upottaa ruskettuneet varpaansa kun iltasella juo roseviiniä hyttysten ininässä. Ja täyttää kaikki isot ja pienet ruukut upeilla viherkasveilla ja kauniilla kukkasilla, yrttejä unohtamatta. Ja nyt kun olen luetellut kaikki ihanuudet iskee realiteetit. Mihin helkattiin nämä kaikki ihanuudet sullotaan päivän päätteeksi sillä totuus on ettei mitään voi jättää ulos sillä jos jokin on epävakaista niin Suomen kesäsää on. Eli sellaista määrää säilytyslaatikoita en voi hamstrata edes että saisin nuo vehkeet sinne sullottua. Ja siis koska minä olen syntynyt yhden todella suuren vikageenin nimeltä ’laiska’ kanssa niin eipä tuo joka päivä uudelleen koristelu ja sisustelu onnistuisi. Sinne jäisi laatikoihin upeat yksityiskohdat ja terdeni. Ehkä tuo kateuteni on sittenkin turhaa? Mikäli ei pysty toteuttamaan saatikka ylläpitämään jotain niin sitä ei kannata missään tapauksessa kadehtia eikä yrittää edes havitella. Okei, vihreä ukkelikin juoksi takaisin metsään ja huh eipä minusta tullutkaan instakadehtiaa. Onneksi!!! Voin siis jatkaa ja jakaa muiden iloja kuvien parissa.

Varovaisuus iski kaveriksi

Edelleen lomalla ja sielu lepää ja syke on matalalla että siitä vaan nyt työterveyshoitaja mittailemaan verenpainetta mutta tunti sitten olisin kyllä heittänyt mittarit järveen. Käytiin Pelkosenniemin kylillä ja täytyy todeta että siellä ei vauhti ihmisen päätä huimaa joten siellä olisi vielä passannut sykettä seurata mutta kotimatkalla päädyttiin poikkeamaan metsätielle kun piti jotain laavua katsella. Ja siis voin todeta et siihen tienhaaraan jäi minun huumori, leposyke sekä seikkailunhalu. Täällä kun metsätiet ovat aivan ravasta pehmeät ja osittain täysin veden peitossa niin meidän kaupunkilais citymaasturi (joka ei ole neliveto edes) sai kyytiä vailla vertaa ja minä kokemuksen jota ilmankin olisin voinut elää. Minua kun ei kiinnosta auton työntäminen keskellä korpea tai avun hakeminen talsien monen kymmenen kilometrin päästä. Toisaalta mieheni innostusta ja jännitystä salaa vierestä katsoen ihmettelen kyllä koska minusta on tullut niin tosikko ja varovainen etten edes tällaisesta mutatoe safarista piittaa?! Tai olenko aina ollutkin sitä vaikka olen mielestäni ollut sellainen ekstemporee matkaaja ja elämästä nautiskelija. Mutta täytyy nyt myöntää että keski-iän viivan yli kun lyhyillä kintuillani kapusin niin varovaisuudesta tuli elämänkumppanini. Vaikka kuinka ’ronskilla’ otteella elän niin noup sieltä se varovaisuus saa otteen tekemisestäni ja tekee kaikesta hiukan tönkömpää. Tuo ’korpisafari’ ajelu olisi voinut olla hauskakin mutta minä näin vain kauhukuvat ja mietin mutakuoppia mihin jäämme kiinni. Sama tapahtui minulle viime kesänä kun eksyimme prätkäreissulla jossain itä-Suomen korvessa ja kun matkapyörämme ei oikein heilumatta pystnyt hiekkatiellä pystyssä mietin kuumeisesti mitä tehdä mikäli karhut iskevät. Ei minua siinä mitkään erityiset maisemat kiinnostaneet tai että ajatus olisi kulkenut selkeästi jotta löydämme pois, ei, minä puristin kankkuja yhteen, suljin silmät ja mietin että joskus joku oli sanonut että mikäli karhu hyökkää niin leiki kuollutta. Siinä minun varovainen mutta hyvä keski-ikäisen naisen strategia selvitytymiselle sitten olikin. Että voisi kai sanoa että hyvin minä vedän. Varovaisuus ja kropan jännittynyt tila meinasi tehdä minulle tepposen myös laskettelumäessä. Koska en ole koskaan ollut taitava laskemaan, lasketteluni on aikas varovaista mutta nyt tänä vuonna mausteeksi oli tullut sellainen varovaisuus vauhtiakin ajatellen. Mitä hittoa?! Minähän rakastan vauhtia. Näköjään sekin rakkaus laantuu ja jännittyneet pakarat kunnon v-tyylissä saa vallan laskuistani. Noh ellei sitten vaan päätä että piru viekäön, peppu pehmeäksi ja v-tä pienemmälle ja lisää hanaa. Helppohan se on tässä möksän terdellä vieläpä keinutuolissa miettiä et kyllä minusta vielä seikkailijaksi on mutta eipä minusta taida enää ihan sellaista aitoa seikkailijaa löytyä…minusta on tullut juuri sellainen nainen jota olen nuorempa katsellut ja ihmetellyt että mikäs nuita vaivaa😂. Varovaisuushan niitä ja varmanpäälle eläminen. Mutta voihan sitä seikkailla varovaisestikin🤷🏼‍♀️?!

Itsestä se on kiinni

'Tipaton toukokuu' kitinän suhteen tule jo siis...

Yritän kuumeisesti luoda itselleni keväistä tunnelmaa kotiin kun ulkona ei sitä ole tarjolla. Voi että suututtaa tuo perkuleen lumi, jota vaan tupruttaa lisää. Huomaan että aurinko taistelee paikastaan mutta taitaa tällähetkellä häviölle jäädä. Olen huomannut itsessäni että vaikka olen aina ollut ’kesänlapsi’ niin nyt keski-ikäisenä niin meinaa iskeä jonkin sortin täydellinen kevätväsymys kun kevät ei pääsekään valloilleen. Nämä keinotekoiset sisätilan ’kevään merkit’ eli koristetyynyjen värit, servettien värien selkeä keväistyminen, tulppaanimeri joka valtaa kotini maljakot ja konmarittaminen jotta kodin ilmapiirissä olisi avaran tuntua ja kevään valo pääsisi tunkeutumaan tavaroiden ohi/läpi niin ei, ei kyllä piristä Ansun keväisen lämmön kaipuuta. Eikä se minua auta kun huomaan että monena keväänä tähän aikaan vuodesta on jo ollut täysin keväisää tai se että hoetaan että ’Anne malta vielä kyllä se lämpö tulee’. Huomaan että on vaikea iloita tulppaaneista tai kauniista tyynyistä kun istun villikset päällä sisällä. Ja sehän on vähän kummallista sillä minä rakastan kotivillasukkiani mutta nyt ne tympii niin että en viitsi niitä edes miettiä. Ennen olin jotenkin paljon positiivisempi ja ’toiveikkuuteni’ ylläpiti kevään tuntua jo ennenkuin se saapui. Ja nyt minuun valtasi karmiva ajatus siitä että onkohan minuun iskenyt keski-ikäisen naisen ’kitinäpiikki’?! Ei voi olla!!! Sitähän minä olen aina taistellut vastaan ja miettinyt että sellaista minusta ei ainakaan tule. Ei kitisevää eikä katkeraa. Niin eikä aikaansaamatonta😂. Mutta keski-iän kynnyksen jo kauan aikaa sitten ylittäneenä voin todeta että saamattomuus on uusi toinen nimeni. Mutta että kitinäkin?! Anne Saamaton Kitinä Toivanen! Hienoa kerrassaan!! Voi piru, sanonko mitä. Nyt pitää kyllä ruveta miettimän omaa olemustaan ja tapaansa olla. Eihän nyt yksi viivästynyt kevätlämpö ole koko maailmaa ja siitähän on turha kitistä jos mistä. En voi vaikuttaa siihen mitenkään. Tässä hetkessä päätän että ’tipaton toukokuu’ valtaa tämän keski-inäisen naisen siis tuon kitinän suhteen. En kitise kuin niistä asioista jotka oikeuttavat kitisemiseen ja joihin se ehkä auttaakin. Sitten voi kysyä että mitä asioita ne on🤷🏼‍♀️?! Se onkin hyvä kysymys sillä kai kitiseminen loppupeleissä on hullun hommaa. Ja jos oikein miettii niitä ihmisiä joilla on aihetta kitinään ja joilla on asiat vinksallaan niinsilloin ymmärrän pitää suuni kiinni jopa loppu elämäni…

Alkkari alamäki iski

Alkkari-alamäki alkoi! Joo kyllä,minä luisun siihen niinkuin varmasti moni muukin keski-ikäinen nainen. Kun on muodokas 50v nainen niin alusvaate-laatikkoon kurkkaus on kun kurkkaisi karkkilaatikkoon mihin on jätetty vuosien aikana kertyneet jämäkarkit. Alusvaatteissa on tapahtunut selkeä muutos, eikä se ole parempaan suuntaan. Pitsi on vaihtunut kankaaseen joka ei muistuta pitsiä edes villeimmissä unissakaan. Hotpantsit ja kauniit stringit ovat vaihtunut maxisloggeihin tai jopa halpahallin pilkullisiin, ah mutta niin mukaviin, pöksyihin. Puuterin väriset rintaliivit pompsahtavat laatikosta ensimmäisenä vastaan ja mikäs sen parempi vaihtoehto näin arkena päälle?! Vai oletteko eri mieltä?? Mutta eeeiiih!! En halua tällaista!! En suostu!! Ei vielä!! Minä haluan kauniit, pitsiset, seksikkäät, mukavat ja tukevat alusvaatteet jotka korostavat keski-ikäisen naisen hyviä puoli sillä niitä kyllä on vaikka kamppailu maan vetovoimaa vastaan on huikean kova. Minä olen nuorena haaveillut ihaniata ’snoopey’ rintsikoista joita sai hm:ltä huokeaan hintaan mutta silloinkin jouduin tyytymään ’tätilookiin’ rintavuuteni takia. Aikuisena löysin vihdoinkin alusvaatemerkin joka vastasi minun käsitystäni kauniista alusvaatteista. Olen siis merkkiuskollisena ostanut elänyt alkkari-taivaassa kunnes tapahtui tämä joku ’monsuunisade’ joka tiputti minut alkkari-taivaasti alkkari-helvettiin. Miten siinä näin kävi?? Siis olen analysoinut asiaa niin että stringit ovat keski-ikäisen pyllyyn vaan epäsopivat! Hotpantseja löytyy, luojan kiitos, vielä laatikostani ja niistä pidän kiinni kynsin hampain. Mutta miten ne sloggit valloitti laatikon? Noh olen selittänyt asiaa itselleni sillä että sloggi mallisto on nuorentunut (höpöhöpö, minä olen vain keski-ikäistynyt!!) ja minä tarvitsen pöksyjä jotta pakarat pysyy lämpimänä kun keski-ikäiseen iskee tautinen vilu, myös pyllyvilu😂! Miten pitsit päätyi romukoppaan? Koska maan vetovoima käy selkeesti enemmän salilla kuin mun rintalihakset niin pitsi on kankaana aivan liian hepposta. Kunnon kangasta peliin. Ja niin yhdet pitsiliivit toisensa perään ovat vaihtuneet tukeviin ja tyylittömiin koko kangasrintsikoihin. Voi video niin siinä kuulkas naiset vaan kävi. Tätä kirjoittaessani päätän palata vielä kerran uskollisesti ’oman merkkini’ luo katsotaan löytyykö kauniita keski-ikäiselle vähän pitsisiä alkkareita jotta alamäen vauhti hidastuisi edes!! Nähtäväksi jää…

Some-kropat

Some-kroppa! Mikäköhän se on?! Tai siis tottakai minä tiedän mutta järkyttävää on että että myös keski-ikäisiä naisia näkee somessa muokattuineen some-kroppineensa. Ei helvetti (anteeksi asiaton kielenkäyttöni!)!! Siis mihin suuntaan tämä hullu maailma on menossa? Kun minä katselen insta tilejä missä nämä ’muokatut keski-ikäiset’ esittelevät some-kroppiaan niin herää paljon kysymyksiä. Nuorten naisten kokemien ulkonäkö paineita ymmärrän tai yritän ymmärtää paremmin. Itsetunto voi nuorena vielä olla ohut kuin hämähäkin seitti ja uskomus että vahva itsetunto muovautuu ulkomuodon mukaan voi olla osa vinoutunutta todellisuutta. Mutta keski-ikään mennessä kaikkien pitäisi tietää että muutos lähtee sisältä ja mitkään kikat ei enää auta. Ei veitsen viillot, ei inplantit, ei ruiskeet, ei kalliit eikä halvat voiteet. Vartalon muokkaus ei tee kauniiksi vaan päinvastoin some-kropat ovat rumia. Minua voi ärsyttää keinotekoinen kauneus ja puheet siitä että kehopositiivisuus on vallannut naisten mielet. No varmasti kehopositiivisuus on saanut jalansijaa naisten maailmassa mutta aika hitaasti se tarttuu ja some-kropat ’tarttuu ja leviää’ kuin rutto aikoinaan. Seuraan paria keski-ikäistä oman ikäistä naista jotka ovat pudonneet some-kroppa kuiluun totaalisesti, säälin heitä! Heidän hampaat kiiltää valkaistuna, ripset ovat pitkät ja tuuheat, poseeraukset ovat täydellisiä ja naamavärkit ovat kireämpiä kuin 20 vuotiailla konsanaan. Poskipäät ovat korkeat kuin Lahden hiihtomäet mutta kauneudesta en puhu. Tykkäyksiä on tuhansia ja tuhansi eli kyllä joku tykkää. Mikäköhän noiden naisten oikea motiivi on some-kroppa muokkailuun? Nyt on kyse ihan kypsistä naisista. Onkohan tykkäysten määrästä tullut mittari omalle hyvälle ololle? Onko itsetunto alunperin ollut pohjamudissa ja vielä 50 v tarvitsee ulkopuolista hyväksyntää. Vai onko vaan kehonkuva niin vääristynyt jossain kohtaa ettei se enää korjaannukaan? Keski-ikäisen naisen kuuluu viimeistään tässä iässä olla vapaa ulkonäkö kahleista. Kyllä minäkin poseeraan kamerani edessä ja postaan selfieitä someen mutta ei mua rypyt tai vino nenä huolleta tai löllö peppu mietitytä. Ei myöskään pian maata laahaavat ’patakintaat’. Paino on minulle vain numero ja epäsopusuhtaisuus ei millään muokkausohjelmilla katoa. Minä voisin hyvin aloittaa some-kamppiksen ’random nainen kaunein on’ eli laitetaan arkikuvia. Todellisia…voisin hyvin poseerata alkkareissa mikäli se auttaisi jotain naista samaistumaan tavallisuuteen ja hyväksymään että some-kropat tavallaan pettää meitä fixauksillaan. Some-kropat ovat kirous ja heidät pitäisi sulkea pois somesta koska ovat vahingollisia jopa vaarallisia. Jos olisi tarpeeksi ’munaa’ kropassani niin näyttäisin normi kroppaani joka on ’täydellinen epätäydellisyydessään’…sen verran suututtaa some-barbiet🤬!

Sota pelottaa

Ukrainan sota pelottaa. Sota pelottaa aina, mutta kun se tulee oman maan nurkille ja sodan aloittaja on vallankäyttäjänä mielipuoli pelottaa sota vielä enemmän. Kun kaikki mediat syytää uutisia ja näyttää karmeita kuvia sodankeskeltä lyö kovat puolustusmekanismit päälle. Yritän vakuutella itselleni ettei kolmatta maailmansotaa tule sillä sehän tuhoisi meidät kaikki. Niin ei voi käydä, eikä tule käymäänkään, ja pienellä värisevällä äänellä kuiskaan vielä varmuudeksi, eihän?! Miksi minä en sitten näytä auliisti solidarisuuttani? En pue sini-keltaisia vaatteita päälle? En osallistu marssiin Ukrainan puolesta naistenpäivänä enkä postaile someen Ukraina kuvia osoittaakseni solidaarisuuttani Ukrainaa kohtaan. Miksi en?! Olen miettinyt asiaa paljon ja tullut siihen tulokseen että solidarisuus on minulle enemmänkin hiljainen ja henkilökohtainen, sydämen asia. Meitä on varmasti paljon ja usein meitä voidaan ’syyttää’ hiljaisiksi pettureiksi. Esitän jyrkän vastaväitteen. Olen jyrkästi ja vahvasti sitä mieltä että vallankäyttäjät joilla alkaa viiraamaan päässä heidät pitää tuomita. Ja kun oikein mietin, häpeän aikaisempia ajatuksiani sodista jotka on käyty ja käydään tälläkin hetkellä jossain ’kaukana’ mutta jotka eivät kosketa eivätkä koskaan tule koskettamaankaan minua henkilökohtaisesti. Häpeän välinpitämättömuuttani. Sielläkin ihmisiä kuolee joka päivä. Millaista olisi olla äiti Ukrainassa juuri nyt?! En osaa kuvitellakaan sitä hätää minkä äiti kokee lapsensa puolesta. Kun ei voi paeta mihinkään niinkuin yleensä ihmiset voivat esim. turvautua koteihinsa. Mikä saa äidit löytämään itsestään voiman millä paeta tuntemattomiin maihin? Uskon että usea heistä ei osaa mitään kieliä eikä rahaakaan ole joten kotimaasta lähtö on askel täydelliseen tuntemattomaan. Rohkeita naisia, rohkeita lapsia ja rohkeita miehiä. Ja uskon että kun hätä on kova löytyy ihmisestä lähes supersankarin kaltaisia voimia jaksaa ja selvitä. Tuntuu aika ’pieneltä’ kun on niin avuton olo. Ja mikä sisältä kumpuava kiukku ja ’viha’ voikaan nousta ’pienestä’ naisesta. Nousee vaikka en todellakaan haluaisi myöntää että minäkin ’vihaan’ tuota sodan aloittajaa. Kun Mofani pikkutyttönä puhui vihasta ’naapuriamme’ kohtaan mietin monesti että miten ihminen ja vielä rakas, pehmeä ukkini äänensävy muuttui täysin puhuessaan ’naapuristamme’. Koko Mofa puhui kovaan sävyyn ja muuttui lähes tuntemattomaksi mieheksi. Nyt minä ymmärrän. Minä puhun vihasta vaikka en sekuntiakaan ole seissyt väijyssä kylmässä ja kosteassa juoksuhaudassa ja en ole tietenkään kokenut luotien singahtelua pääni ohi enkä ole nähnyt viereisen sotilaan menehtyvän luotiin joka puhkoi kypärän. Ja silti minä väitän vihaavani pahuuden tuottajaa. En usko ylempiin voimiin mutta tässä kohtaa haluan uskoa hyvyyteen ja siihen että pahan korjaa hyvällä vaikkei ketään voi rakastamallakaan voi rakastaa ehjäksi. Pidetään yhdessä rauha prioriteettina rakkauden rinnalla.

Uutispula

Siis alankohan olemaan vanha tai siis vanhanaikainen kun tällä viikolla iltapäivälehdistä olen voinut lukea ’hurjia’ uutisia esim. Karita Mattilasta ja Helena Ahti-Hallbergin ig-kuvasta. Kyllä minusta on uutiset jotenkin vähissä kun jonkun pano-twiittauksesta nousee juttu. Siis ketä kiinnostaa onko Karita Mattila twiitannut, pokannut miehen, pukeutunut, ajanut taksilla baariin, poistunut, harrastanut seksiä ja nauttinut ja kävellyt eteenpäin? Mikä siinä jutussa on se ’the thing’? Se että nainen joka on yli 60v harrastaa seksiä? Ei kai se nyt oikeasti ole niin hurjaa. En minä meinaa lopettaa 10v sisällä seksin harrastamisen, jos se minusta siis on kiinni. Onko ’the thing’ se että seksiseuraa saa muuta kautta kun tinderistä? Ei kai. Seksiseuraa saa varmasti minkä somekanavan kautta tahansa. Oliko päähenkilö siis ’the thing’? En siis tiedä kun minusta ’uutinen’ oli niin älytön. Entä uutinen Helena A-H:n ’uskaliaasta’ ig-kuvasta? Siis olin mielessäni kuvitellut kuvaa missä Helena poseraa jotenkin hävyttömästi puolialasti ja kun näin kuvan purskahdin äänekkääseen nauruun. Siinä se ’uskalias’ kuva nyt oli…kaunis keski-ikäinen nainen etelän auringossa tyypillinen ’mieltä nuorentava’ leopardikuvioinen uimapuku yllään. Juu rintavako näkyi mutta sehän oli kuvakulmasta johtuen ja harvemmin minä olen etelän lämmössä nähnyt poolokauluksiseen paitaan pukeutunutta. Hikihän siinä tulisi. Siis mikä meidän uutisia vaivaa? Kaksi vuotta on pyöritetty koronauutisia, jos jonkinmoisia ja nyt kun kukaan ei jaksa niitä niin lehdissä tuntuu olevan kunnon uutisten puute. Ja kyllä minä ymmärrän että yhteiskunta yrittää vasta pudistella koronatomut päältään ja vähän liikkuminenkin tuottaa hankaluuksia joten ehkä siksi uutismäärä on pieni. Mutta että kypsien naisten ’tissivako’ ja seksipokaus pääsee otsikoihin niin silloin kyllä tapahtumia on sairaan vähän. Luulisi sitäpaitsi ettei kenenkään yksittäinen seksikokemus kiinnosta suurta yleisöä senkään takia kun realitytevee pursuaa liveseksiä rannoilla, sängyssä, farmilla, kopeissa, viidakossa jne. Kaikkihan tuntuu olevan jotenkin makeempaa alasti. Minä en kyllä viidakkoon lähtisi pimppiäni paljaana tarjoamaan uudeksi kodiksi kaikenmaailman ötöille. Enkä minä alastomuutta vastusta vaan sehän on kaunista ja luonnollista mutta ei minusta sitä luonnollista alastomuutta tarvitse pilata realityohjelmilla. Jos on tarve näyttää alastomuuttaan niin riisu ja seiso peilin edessä hetki. Siinä sulle realityä kerrakseen eikä siitäkään tarvitse iltiksessä kirjoitella. Mutta joo ehkä minä vain en tajua noiden uutisten arvoa ja enhän minä nyt mitään ’sotajuttujakaan’ jaksa aina lukea joten ehkä pidän suutani pienemmällä ja skippaan nuo minusta tyhmät ja turhat jutut. Eihän niitä ole pakko lukea. Voi aina keskittyä horoskooppeihin😂.

Elämänkerrat

Elämänkerrat! Hmm, ajattelin vähän avata mielipidettäni niistä. Kuulin aamulla että Toni Niemisen elämänkerran voi tästä päivästä lähtien kuunnella äänikirjana. Ensimmäinen ajatus on että ’eikä, ei kiinnosta!’. Toiseksi mietin että miksi tuo elämänkerta julkaistaan? Lukijoiden pyynnöstä (eli tarpeesta)? Hänen omasta halustaan? Vai onko asia niin että näitä elämänkertoja väsätään tiuhaan tahtiin kun oma ura on notkahtanut ja kyseinen henkilö tarvitsee urassaan nosteen sekä väliaikaisen tulonlähteen? Ilkeä ajatus tiedän, mutten voi olla ajattelematta tuota. Tosin kuka minä olen päättämään kenen elämä on elämänkerran arvoinen?! Tuntuu vaan että niistä on mennyt ’hohto’ ja joten näin keski-ikäisenä sorrun helposti miettimään että mitä nyt jonkun kolmekymppisen elämään olisi mukamas mahtunut juurikaan mitään jotta se voisi täyttää kokonaisen kirjan? Onhan toki urheilijoiden elämä värikkäintä uran aikana, tuskin ketään kiinnostaa eläköitynyt ampujahiihtäjä tai peräkammariin jämähtänyt iskelmälaulaja mutta silti. Koska jäin oikein miettimään tätä suhteellisen negatiivista asennettani elämänkertoja kohtaan niin yritän kääntää vähän lettua. Mitä kertovat elämänkertojen suhteellisen hyvät myyntiluvut? No tietenkin sitä että kirjoja ostetaan ja että kyllä ne ihmisiä kiinnostaa. Vaikka kyyseenalaistan näitäkin lukuja vähän. Uskon että elämäkertoja ostetaan useasti lahjakai. Se on helppo lahja. Ja selkeesti parempi ja leppoisampi kuin esim paistinpannu. Jonkun viihdetaiteilijan elämänkerta on melkein kuin hömppää lukisi. Luultavasti kivaa lukemista maistettuna yhdellä herkullisella ’paljastuksella’. Ja me ihmiset rakastetaan paljastuksia. No siis enhän minä oikeasti ole ketään arvostelemaan että kenen elämä on elämänkerran arvoinen, huomasin vain että Toni Niemisen kirja herätti minussa jostain kumman syystä tunteen ’että ei hitto tuokin tollo sai kirjan’. Sitten jos vielä miettii että millainen oma elämänkerta olisi niin päätyisin todellakin siihen että paljastukset jättäisin pois ja ketään ei ikinä kiinnostaisi minun järisyttävän tasapaksu elämä. Jätetään se siis nyt ainakin kirjoittamatta. Vedän hiukan ajatuksiani takaisin. Siis kyllähän me kaikki nautitaan ainakin salaa stalkkaamisesta ja noista paljastuksista. Mitä Suomen kansa olisi aikoinaan missannutkaan ellei Riitta Uosukainen olisi piilottanut kirjansa sivujen väliin vähän ’peiton heiluttamis nameja’. Aikansa hurjimpia paljastuksia. Siis ajatellaa joku politikko paljasti että tykkää seksistä. Kerrankin minusta joku politikko puhui niinkuin asia on eikä kainostellut. Tosin olisi voinut Riitta puhua totta kainostelematta jostain yhteiskunnallisesta asiasta. Vedän pienehkön ärsytyksen takaisin. Nautitaan siis muiden kirjoista…siis mikäli päädymme niitä lukemaan.

Politiikan tutut kasvot

Ärsyttää, jälleen kerran!! Mikä siinä on että kun mitkä tahansa vaalit lähestyvät niin pitkälti samat naamat ilmestyvät tienvarsiin?! Onko meillä tosiaankin niin pula politikoista että samat tyypit hakevat kuntiin vaikuttamaan, eduskuntaan vaikuttamaan sekä Eu:hun ja eikös hittovie nyt aluevaaleissakin pyöri samat jo aikas kuluneet naamat. No okei nyt te tietenkin mietitte et jopas jopas jos rouva keski-ikää noin ärsyttää niin miksen itse rupea ehdokkaaksi? Hei oikeesti enhän minä koe että minulla olisi osaamista tarpeeksi mutta valitettavasti koen ettei ihan kaikilla ehdokkaillakaan ole mutta heillä on kuitenkin tarve olla ehdokkaana ja minulla sitä tarvetta ei ole. Voisi olla piristävää mikäli puolueista löytyisi joku piristävä uusi ilmestys. Esim rkp:stä löytyisi joku joka rikkoisi totuttua ’takuuvarmaa sivistynyttä vaaleansiniseen paitaan pukeutunutta’ kaavaa. Joku jolla edes jakaus olisi kuvissa vinossa saatikka olisi mielipide joka herättäisi edes jonkinsortin tunteita. Persuissa voisi olla päinvastoin. Joku jolla olisi jakaus suorassa eikä heti herättäisi suuria tunteita puolesta tai vastaan. Kiinnostukseni heräisi jos joku ehdokas uskaltaisi puhua ääneen ihmisenä eikä tekohymyilevänä kliseeautomaattina. Äänestäisin heti henkilötä joka tuntuisi aidosti kiinnostuneelta muustakin kuin oman vallan kasvattamisesta tai oman egon pönkittämisestä. Tottakai ymmärrän että ei joku sisäänpäinkääntynyt valtaa karttava sopisi tehtävään. Ärsyttää vain suunnattomasti että kuntapäättäjät yhtäkkiä kokevat olevansa myös ihan ykkösehdokkaita niin eduskuntaan kuin nyt näihin uusiin alueisiinkin. Samat naamat eri sloganit jotkat eivät sano mitään mutta kuulostavat parhaimmassa tapauksissa nokkelilta tai ainakin minä mietin että joku on ollut nokkela keksiessään tuon sloganin. Mitä jos leikittäisiin ajatuksella ettei voi asettua ehdokkaaksi kuin kerran kussakin vaalissa. Aik hyvä ajatus sillä uskon että se toisi kiinnostusta enemmän vaaleihin. Ja vaikka minua politiikka kiinnostaa ainakin jollakin tasolla niin minusta politikkojen olisi aika miettiä sitä miten itse yhteiskunnallisista asioista saataisiin kiinnostavampia. Vähän niinkuin kirkko on joutunut miettimään että miten se voi tulla ihmisten lähelle koska ihmiset ovat kirkosta kaikonneet. Olisiko politiikassa hyvä unohtaa kliseet, luvata vähemmän ja puhua selkokielellä enemmän. Ja kaikkihan me ymmärrämme että politiikkaa tehdään yhdessä joten on turha esittää että vasurit on megavaaureita ja oikeisto megaoikeistoa sillä kun ne lyödään samaan hallitukseen niin jopas on kummallista että kompromisseilyksi menee koko touhu. Nyt pitää lopettaa ennenkuin ärsyynnyn vielä enemmän koko politiikka kuviosta😂.

Kun vedettömyys alkaa risomaan

Nyt riittää!!! Seitsemän viikkoa mun hyvää asennetta kesti. Tosin voin sanoa et sitä on koeteltu, venytetty ja koeteltu. Tänään alkoi risoomaan (käyttäisin oikeasti jyrkempää ja rumempaa sanaa mutta en halua sitä viljellä joten tuo saa nyt kelvata😡!) rankalla kädellä. Yön olin luultavasti käyttänyt tyynypainiin sillä lyhyet hiukseni oli järkyttävässä sikkurassa aamulla. Noh niistä ei hirveesti saanut parempia vaikka väänsin ja käänsin sillä ei tällainen katri helena-tukka mihinkään taivu mikäli on päättänyt seistä taivasta kohden. No tilannetta ei auttanut tekokuitupipo joka oli ainoa jonka löysin aamutuimaan eikä auttanut myöskään hiuksien paskuusaste. Likaiset hiukset ovat kamalat. Kun katsoin itseäni peilistä järkytyin!!! Siis näytin vanhalta alkoholistilta joka on unohtanut henkilökohtaisen hygieniansa jo silloin kun kolmatta vuotta pullon korkki oli jäänyt auki. Nyt jumaliste ellei kohta saada suihkua kotiin niin mä en kyl ala. Inhoan bad hairdayta mut vielä enemmän inhoan likaisten hiusten badhairdayta. Noh nyt mua on hieman helpottanut kun olen saanut hiukset pestyä mut että vielä neljä viikkoa pitäisi jaksaa tsempata itseään että kyllä tää vielä iloksi muuttuu. Huhhuh!!!

Pimeys ihottuma iski

Kello soi arkiaamuisin 6.00 ja valmius herätä on tasan zero. Pimeys makuuhuoneessa on totaalista ja väsyttää niin. Olen joutunut menemään siihen että varmistan heräämiseni monella herätyksellä. Vaikka en koskaan tai juurikaan koskaan ole joutunut kuitenkaan turvautumaan niihin toisiin ’varmistusheräämisiin’. Olen ihminen johon pimeys ei koskaan ennen ole vaikuttanut mutta mutta mites nyt. Onko ikä tehnyt tepposet tähänkin asiaan? Vai onko tämä ’postkorona’ aika iskenyt minuunkin?! Siis kun kuuntelee radiota, katsoo telkkaria tai lukee netistä niin mielenterveydelliset ongelmat, eri tasoiset, ovat iskeneet kansaamme kuin kansantauti kateus. Olen siis niin väsynyt aamuisin ja tuo lämpimän vedettömyyden helvetti ei yhtään aamujani auta. Jos minua katsoisi kuvauslinssin kautta niin veikkaan että minusta saisi hyvää zombieleffa matskua. Kello soi, istumaan sängyn reunalle pimeessä. Siinä tovi. Pimeessä köpöttelen hiljaa alakertaan. Lämmitän pimeessä pesuvettä. Aamupesu. Silmätsikkuralla meikkaan ja vallattomat ’Katri Helena kutrit’ kuosiin ja menoksi. Ja ulos pimeyteen. Siinä kohtaan kun astun ovesta pimeyteen havahdun ensimmäistä kertaa että hitto taasko tää tuli tää järjetön nihkeä pimeys joka kestää ihan liian kauan. Ainoa hyvä juttu on se että kodin saa täyttää erilaisin sesonkivaloin. En pidä jenkkityylisestä megavalohelvetistä mutta kieltämättä tuikkuja levitän taloon niinkuin ne toimisi kärpäsenkarkottajien lailla pimeyden karkoittajana. Onhan se nyt jostain syvältä että myös kotiin palaessani pimeys on jo iskenyt kasvoille niin kuin haiseva vanha rätti. On kaksi vaihtoehtoa: surkutella pimeyden raakaa negatiivista voimaa, niinkuin minä nyt tai ehkä lopetan ja päätän antaa piutpaut pimeyden voimalle ja taistelen vastaan omin voimin vaikka tuikkuaseilla ja terassivaloineni. Ja väsymyksen taitan päikkäreillä ja hyvillä yöunilla! Niin teen!

Paskapäivä

Niskaani on tatuoitu ’kaikella on tarkoitus’ ja elämässä tulee vastaan päiviä jolloin itsekin haluaisin tatuoida tuon tekstin alle että höpö höpö. Ja ’höpö höpön’ vielä isoilla tikkukirjaimilla. Tatuointini merkitys on minulle sama kuin joillekin ihmisille uskonto tai jokin muu mihin he uskovat ja kyllähän usko joskus horjuu. Tänään se horjui minulla todella suurella voimakkuudella. Onko elämässä todellakin tarkoitus tuntea itsensä välillä arvoltaan nuppineulan kokoiseksi? Miksi? Jotta voisi vahvistaa itsetuntoaan? Jotta ymmärtäisi ettei omanarvontuntoa kukaan, ja tarkoitan todellakin ei kukaan, saa talloa kuin se olisi kilo paskaa. Miksi sitten välillä on vaikeaa nousta puolustamaan itseään joka kuitenkin on yhtä tärkeää kuin rakkaittensa puolustaminen? Uskon että se johtuu minun kohdallani siitä että kun joku lähtee ’dissaamaan’ minua niin sielussa tapahtuu jonkinlainen lamaantuminen. Kun minä koen esim. epäoikeudenmukaisuutta niin lamaantuminen on aivan totaalinen. Ja joka kerta kun lamaannun niin mikään puolustusmekanismi ei tavallaan käynnisty. Siitä kyllä suutun kun tunnen vääryyden ja tunnen harmituksen. Jälleen kerran lupaan itselleni ettei mikään ole sen arvoista että jää jonkun jalkoihin ja ainoa tapa on valita asioita toisin ja tehdä itse muutos jottei joudu vähättelyn ja dissaamisen kohteeksi. Ehkä siis tälläkin päivällä oli kuitenkin jokin tarkoitus…ehkä sysäys siihen että Anne, valitse toisin kun vielä voit.

Vesivahinko on pyllystä

No niin vesivahinko on meidän kämpässä totta. Voi v***u mikä show. Anteeksi kielenkäyttöni mutta jokainen joka sen on kokenut tietää että se ei ole mikään viikon riemuloma muualla vaan monen kuukauden show jolloin lämmintä vettä ei tule, osan ajasta ei tule vettä ollenkaan ja jolloin kotona kuivatuskone humisee kun tuulivoimalaitos korvan-juuressa. Ja mikä työ tyhjentää kaappeja ennenkuin urakoitsija tulee ja aloittaa työt. Hyvä puoli tietenkin on se että tuli inventoitua mitä oikein on 15 vuoden aikana kaappeihin änkenyt. Ja voin sanoa että jessus miten kaappimme ovatkin syöneet sisäänsä paljon. Kaitaliinoja, pöytäliinoja, pussilakanoita, pyyhkeitä ja ’just in case jos joskus vielä käytän’ säästetyt verhot. Joita en siis ole käyttänyt ja jotka nyt sai uuden kodin UFF:in kautta. Tietenkin hauskaa on miettiä uutta kylpyhuonetta kaakelien ja tasojen ja kaappien muodossa. Minä niiiiiin rakastan suunnittella uutta mutta melkein masennun kun siihen on niiiin pitkä matka ennenkuin ne kauniit uudet laatat ovat seinissä. Okei, nyt kyllä juksailin, en minä mitään masennu se on todella liioittelua mutta en pidä tästä monen kuukauden prosessista. Aivan liian pitkä aika ilman suihkua eikä ole mukavaa kun tuleva joulukin pitää viettää muiden nurkissa. Ja kyllähän’suihkunlainaajia’ löytyy mutta kuinka siistiä on käydä muualla suihkussa, raahata mukanaan pyyhettä ja saippuaa ja tuntea itsensä kiertolaiseksi. Ei kyllä maistu minulle vaikka sosiaalinen olenkin. Eli nyt yritän vain elää päivä kerrallaan, nauttia erilaisista suihkuista, viikonloput vietetään langon mökillä keskellä ei mitään otsalampun turvin ja ehkä osaan sitten taas arvostaa suihkua enemmän kuin nyt?!?!

Kädettömyys voi kyllä siepata minua

On yksi asia joka ottaa minua pirusti päähän. Juuri nyt tänään tässä erityisesti, mutta myös noin muutenkin. Kädettömyys ärsyttää minua, kiukuttaa minua ja jos kiroilisin tässä niin ihan myös sitä itseään tekisin. Kädettömyydellä tarkoitan sitä että eri tilanteissa sormi menee niinkuin suuhun ja ihmiset jäävät taivastelemaan ja kummastelemaan että mitäköhän nyt pitäisi tehdä. Ja valitsevat vielä sitten tekemättömyyden. Olen varmasti aina ollut sellanen ’fixaaja’. Uskon että kaikki järjestyy, uskon että kaikkeen (tai lähes kaikkeen) löytyy ratkaisu (joskus tosin jopa ihan paskakin mutta ratkaisu sekin) ja uskon että jos ei tiedä tai ei osaa niin silti kannattaa yrittää. Tai sitten voi aina kysyä, opiskella, googlettaa tai vaikkapa arpoa et mitä sitä tekisi. Ja ellei sitten yritä niin iskee se ärsyttävä kädettömyys jota inhoan. Olen miettinyt asiaa niin että inhoan sitä koska mielessäni linkitän kädettömyyden fleguisuuten ja jotenkin periksiantamiseen mitkä ovat minun kaksi pahinta vihollista. Tekee aina mieli jopa huutaa jollekin kädettömälle että ’yritä edes, hitto!’ Enhän minä tietenkään huuda ihmisille mitään mutta voin kyllä vähän tuhista ellen ihan ääneen niin ainakin äänettömästi (olenkin kova tuhisemaan äänettömästi😂!). Piru vieköön ihmiset älkää olko tumpeloita ja kädettömiä, ottakaa peukku pepusta ja vähän actionia elämään. Siis tänään minulle iski ’kädettömyyden inho’ noin yleisesti ei ketään tiettyä ihmistä kohtaan mutta ehkä sellanen yleinen yhteisöllinen kädettömyys on minusta ehkä tämän inhon kohteeni pahin muoto. Monta keski-ikäistä piirissä kädettömänä. Grrrr….karvat nousevat pystyyn jo pelkästä ajatuksesta saatikka sitten siitä että ajatus onkin täyttä totta. Vaikka itse olen nainen niin uskallan lokeroida kädettömät usein kuuluvan omaan sukupuoleeni. Ja se suututtaa minua ehkä vielä enemmän. En halua että minut leimataan kädettömäksi missään kohtaan ja siksi varmasti minut koetaan vähän ’äijämäiseksi’. Ajatus päässäni kun muuttuu sellaseksi ’nyt näytän kaikille käärimällä hihat ylös ja tekemällä’. Ja kyllähän minä teenkin…kun tätä kirjoitan niin tunnen miten kropassa kihisee ja kipinöi kun nään edessäni tämän ködettömyyden ryhmän. Voi että kiristää poskia ja kun ei asioihin voi vaikuttaa niin sitä jää vaan sivummalle kihisemään. Mikäli olisi kyseessä asia johon voisin vaikuttaa, ottaisin ohjakset käsiini ja rupeisin ohjaamaan laivaa ja saisin muijat liikkeelle mut noup nyt vaan kihisen ja mielessäni päästän ärräpäitä sillä asiat ei edisty ja nään tuo tekemättömyyden. Okei tämä kirjoitus auttaa…ja ehkä juuri tämän päiväinen juttu ei ollut minun juttuni eikä ole edes tarkoitus että juuri aina minä pistän kädettömät ’nippuun ja töihin’. Kyllä keski-ikäisten itse pitää miettiä haluavatko he jatkaa kädettöminä vai haittaako se heitä. Ellei haittaa niin miksi minuakaan pitäisi haitata?! En ymmärrä tunteitani tällä kertaa…

Autottomuus Jönsbölessä?! Silkkaa hulluutta

Telkkarissa pyörii kaikenmaailman reality ohjelmia mutta minulla olisi ehdolla uusi formaatti ’Asuinalue vaihtoon’. Eli Kehä kolmosen sisäpuolella asuvat muuttavat pariksi viikoksi landelle ja päinvastoin. Ja ohjelman tvisti olisi että siihen valitaan kaikki autoilua vastustavat. Kehä kolmosen sisäpuolella asuvat joutuvat viikoksi landelle, eikä heille sallittaisi autoilua. Siinäpähän sitten saisivat kokea ’autoton’ julkisilla kulkeva Suomi. Siis tervetuloa ihan vaikkapa tänne Jönsböleen kurkkaamaan arkea julkisen liikenteen kanssa (tai oikeammin sen puutteen kanssa). Nyt joku heti heristää sormea ja sanoo että kyllä landellakin voi pyöräillä ja kävellä ja kulkea bussilla...kyllä, toki! Busseja kun kulkee aamulla ja iltapäivällä tunnin välein (huom 3km päästä) ja muulloin kerran parissa tunnissa. Aika hyvin saisi suunnitella elämänsä bussiaikataulujen mukaan😂.Mutta saa tulla kokeilemaan. Tällainen olisi minun ’autoton’ viikko. Maanantai-herätys 05.15 jotta ehdin 06.00 bussiin joka olisi 7.45 Helsingissä. Työssä 8-16 ja aikamoinen uudenajan Paavo Nurmi saisin olla jotta ehtisin 16.00 bussiin mistä luultavasti myöhästyisin ja joutuisin odottamaan 30min seuraavaan joten siihen loppui se kiire. Toisessa päässä odottaisi 3km reippailu n. klo18 jota en kyllä yhtään haluisi talsia. Siihen jos ajattelisi vielä ruokakauppaa niin ne vikat kilsat kotiin kauppa-kasseineen olisi ihan painajainen, ihan totallypain! Seuraavana päivänä sama show paitsi että joutuisin jollain ilveellä saada likkani kotiin klo 21 20 km päästä. Linja-autot eivät ihan huisin usein tuohon aikaan enää kulje enkä pidä siitä että teinini hengailisi kaupungilla varsinkaan syyspimeellä joten pitäisi ehkä pyörällä jotenkin suunnitella tuo päivä. Tosin 40km pyöräilyä plus tanssi ja teatteri harkat olisi kyllä liikaa. Tämä show jatkuisi viikon läpi ja viikonlopuksi kun pitäisi päästä suurostoksille kauppaan tulisikin tänka på kun Jönsböleen ei bussit kulje niinkuin arkena. Ehkä joutuisin tekemään niin kuin ukkini että kauppaan menisin 3km kävely plus bussi ja sitten taxilla kotiin. Niin siinä kävisi sillä lauantain kauppareissu tuottaa yleensä n. 5-6 kassillista tavaraa. No mites sitten jos johonkin mielisi mennä ex-temporeena?! Hmm...saisin kyllä unohtaa ne reissut ellei nyt joku tulisi hakemaan minua. Olisi sekin hankalaa ’hei ystäväiseni, tulisin kahville mikäli haet minut teille’. Tulee jo ihan tuskanhiki kun mietinkin elämää ilman autoa. Siis sanon vaan ääneen sen mitä minä landepaukkuna ajattelen. Älkää hyvät päättäjät miettikö aina asioita niin pääkaupunkiseutu keskeisesti. Me täällä maalla haluamme myös olla sosiaalisia, vierailla ystävillä, käydä ostoksilla tai vaan käyttää palveluita lähikaupungissa eikä aina voi tuketua johon julkiseen liikenteeseen varsinkin kun siitä karsitaan aina. Oravan pyörä on selvä-julkista liikkennettä ei käytetä mukamas ja siitä karsitaan ja yhä useampi joutuu autojensa varaan. Onko minulla ratkaisua tälle varsinkin kun minä olen totaalinen ’automuija’? Eipä minulla ole mutta sen minä tiedän että ’mouhoajien’ ei kannata mouhota ellei tiedä millaista elämä on siellä missä ei julkinen liikenne olekaan rappukäytävän vieressä ja missä bussia joutuu odottamaan 4min sijaan 4h. ’Autoton’ Suomi on naivia utopiaa joka ei perustu mihinkään. Todellisuudentaju on silloin hävinnyt jos tällaista suuntausta mietitään. Mutta voin myöntää että niissäkin tilanteissa jolloin julkinen liikenne on ollut mahdollista käyttää, en ole silloinkaan sitä tehnyt koska oma auto on niin ihana😍! Siinä voisin tsempata...ehkä!

Ei kaikki vaan pysty puolustamaan pienempää hiilijalanjälkeä

Luen paljon naistenlehtiä (hömppiksiä) ja siellä moni juttu vihastuttaa ja ihastuttaa. Niinkuin jutut maailmassa yleensä...tälläkertaa vihastuttaa, kovastikin!!!...siis moni ihminen on valinnut siirtyvänsä ekologisten tuotteiden ostoon mutta ei ole miettinyt ostotottumuksiaan olleenkaan vaan vain tuotetta. Tietenkin hyvä alku sinäänsä mutta jos ostaa 50 ekologista tuotetta vs. 5 epäekologista tuotetta niin kumpi kuormittaa tellusta enemmän🤷🏼‍♀️? En siis tiedä, pohdin ääneen! Minua jäi mietityttämään lehtijutussa asia josta tässä tekstissä vähän puhallan. Olen itse aikoinani (eikä siis tarvitse pakittaa elämässäni kuin noin 5 vuotta)ollut järjetön shoppailija. Ihan ’shoppaholisti’. Enkä miettinyt luontoa tai hiilijalanjälkeäni ollenkaan. Enkä kylläkään edes väittänyt niin tekeväni. En tiedä mikä muuttui mutta innostukseni vain laantui ja kun koti pursuaa vaatteita ja kippoa ja kuppia on aika pysähtyä miettimään missä ja mikä mättää. Ehkä olin vaan tullut niin vanhaksi että tajusin ettei onni istu tavaroissa tai jotain. Lähdin siis karsimaan ’romujani’ (joita siis edelleen piisaa hurjasti!!). No tuosta hömpästä luin naisesta joka panostaa ekologisiin vaatteisiin ja joihin upposi sievoinen summa sillä ekologisuus maksaa. Se osuu aina arkaan paikkaan sillä lähipiirissäni on ihmisiä jotka joutuvat elämään köyhyysrajalla. Mietin aina ihmisiä joilla ei ole kertakaikkiaan varaa ostaa 89€ pipoa josta jää pieni hiilijalanjälki tai talvitakkia joka maksaa monta sataa euroa. Ja uskon että heitä on paljon! Suututtaa että nämä ekologisuutta kuuluttavat henkilöt vähän syyllistävät muita jotka joutuvat menemään halpaketjuihin ostoksille ostamaan pipon ja takin jotka lisäävät roskaa telluksella. Eihän esim sairaseläkeläinen sitä tahallaan tehnyt, siis sairastunut ja jäänyt vähälle rahalle. Minusta pitää hieman varoa mitä syyttäviä totuuksia latelee. Ei kaikilla ole myöskään varaa ostaa luomuruokaa. Koetapa itse ostaa ruokaa viikoksi 30€. Olen kokeillut eikä se ole helppoa ja luomu hevi-tiskit voi huoletta ohittaa lisäämällä kaasua sillä rahat ei riitä. Siinä olen tosin samaa mieltä et jokainen voi miettiä ostotottumuksiaan. Tarvitsenko tämän paidan? Tämän 67. tuikkukipon. Mutta varon itse silti syyllistämättä ketään vaikka heillä olisi 167 tuikkukippoa. Minulla ei ole varaa syyllistää eikä oikeutta. Varsinkin kun usein ihmisillä on taipumusta vielä kokea itsensä jotenkin paremmaksi ihmiseksi jos ostaa tuon luonnonmukaisen pipon mutta joka lentää surutta etelään lomille, ajaa lyhyetkin matkat autolla tai käyttää paljon vettä suihkussaan. Minusta on oikeus huudella ja syyllistää muita vasta sitten kun oma elämä isossa kuvassa on yli 50% maailmaa säästelevää. Minä en osaa elää niin, että isossa kuvassa minä olisin oikeutettu huutelemaan muille. Itseäni voin tietenkin sättiä. Sen minkä tuosta suututtavasta hömppäjutusta opin tai meinaan kopioida on ’älä osta kuukaudet’. Miksi? No lähinnä siksi etten kertakaikkiaan tarvitse yhtään mitään. Eli nuo kuukaudet ovat käsillä loka- ja marraskuu. Joulukuussa en yritä edes olla ostamatta sillä joulu on minulle tärkeä pyhä jolloin haluan muistaa kaikkia rakkaitani erityisen mietityllä lahjalla. Siitä en luovu. Oliko tässä jutussa joku punainen lanka? Oli tässä! Toivoisin ettei kukaan sättisi toisiaan ja lähinnä syyllistäisi ketään. Ei siihen ole oikeutta. Aina ei tiedä toisen ihmisen elämäntilannetta ja jos kaikki vaan tekisi asioita yhdellä tavalla niin miten kävisi isossa kuvassa?! Miettikäähän nyt vähäsen...Siis mitä tapahtuisi työllisyydelle mikäli jokainen alkaisi ostamaan vain tietynlaisia tuotteita? Uskon hyvään tasapainoon ja siihen että kun minä säästän vettä suihkussa i ilman mouhoomista muille niin se on osa isoa palapeliä jonka minun palapelin osanen on se vedesäästö.

Sairasvuoteelta vuodatus

Makaan sohvalla sillä olen kipeä. En ole 7 vuoteen ollut sairas ja nyt se iski. Ai koronako?! No ei mutta syysflunssa tai joku. Inhoan tällaista sillä en osaa ’olla’ sairas ja tuntuu etten koskaan ole tarpeeksi sairas jotta voin ’vain potea’. Poden huonoa omatuntoa siitä että pelkästään makaan pää täynnä räkää ja ääni hukassa enkä tee mitään fiksua. Ja siis mitä minä opetan töissä?! Enkä pelkästään vaan opeta mutta myös toitotan ja jopa ’jeesustelen’. Opetan ja neuvon kaikkia ihmisiä sairastamaan rauhassa ilman omantunnontuskia jotta voi sitten täysin terveenä palata töihin. Terveys ennenkaikkea. On parempi huolehtia omasta terveydestään ja itsestään kuin altistaa itseään puolikuntoisena. Ja minähän seison oikeasti sanojeni takana. Mitä tulee itseeni se onkin sitten ihan eri asia. Mutta tässä siis olen ja paitsi että poden huonoa omaatuntoa niin säälin itseäni ihan hurjasti niinkuin voin vaan kuvitella että miehet tekevät kun sairastavat ’manflueta’.. Mutta siis huvittavinta on se että saan kyllä ihan rauhassa sääliä itseäni, keskenäni sillä koska minusta sairastelu on vähän ’höpöhöpö’ hommaa enkä halua valittaa turhasta niin miksi kotiväki yhtään säälisi?! Paha saa siis palkkansa ja oikeutta perheeni tässä vain jakaa. Ainoa aika ihana puoli tässä on että telkkarissa pyörii samat aamupäivä saippuasarjat kuin 20 vuotta sitten, silloim kun olin mammalomalla. Tulee hienoja ja lämpimiä muistoja mieleeni ja en voi olla miettimättä että niin vaan niistä ’täystuhoista’ kasvoi hienoja nuoria miehiä. No oli niin tai näin tekee mieli vääntää ääneen ärripurria tästä että en haluu ollenkaan sairastella mutta totean nenä valuen että eipä nyt tasajalkaa hyppiminen auta. Peitto siis korviin ja unta palloon ja näin huomenna on jo varmasti parempi olo. Ja p.s inhottaa kun ääni on poissa eikä voi höpötellä. Pännii sekin😡!

Ikuinen kamppailu jonka häviän

Syksy on todellakin täällä. Siltä todellisuudelta en pysty piiloutumaan vaikka haluaisinkin, kuumeisesti. Enkä nyt puhu luonnosta joka vaihtaa väriään ja valmistautuu talveen. Enkä myöskään puhu siitä että kun astuu ulko-ovesta ulos kesämekossa niin huomaa sen olevan miltei järjen köyhyyttä. Minä puhun ihan toisesta syysmerkistä nimittäin sellaisesta nimeltään koulukirjojen päällystys. Siis kuka on keksinyt tämän äärettömän idioottimaisen ’mukamas’ nokkelan kirjoja suojaavan säilyttämis keinon? Siis ihan kysyn vaan...voisiko olla niin että itse ideoija on joku jolla ei ole koskaan ollut lapsia joilla on ihan helvetillisen paljon koulukirjoja (ottaen huomioon sen että millaisessa digimaailmassa elämme) . Ihan niinkuin mies on aikoinaan keksinyt maailman epämukavimman vaatekappaleen eli ’siskonmakkara vetimet’ eli sukkahousut. Minä inhoan kirjojen päällystämistä ja olen siinä niin surkea etten voi edes opettaa taitoa eteenpäin jolloin minun ei tarvitsisi enää tapella muovin liimapuolta vastaan. Me inhoamme toisiamme yhtä paljon kuin kissa vihaa naapurin koiraa. Me melkein tappelemmekin yhtä raivokkaasti. Hemmetti!!! Miten voi tuollainen liimapinta tarttua kaikkeen paitsi siihen mihin pitäisi. Tai mitä mieltä olette ilmakuplista joita syntyy ihan vängällä?! Minulla niitä syntyy enemmän kuin kirjan kanteen jää sileää pintaa. Ja vaikka kuinka taistelen ja silitä ja puhun kauniisti kuplille niin loppupeleissä ne vetävät pidemmän korren. Kiitti! Jälleen hävisin. Kun sitten tyttöreni näkee ’rusina’ kirjansa kauhu ja itku sekoittuvat ahdistukseksi. Eeeeeih, miten sinä mamma et osaa etkä opi?!?! Nii-in, en osaa enkä opi mutta sain päällystämis-sodan myötä varmuuden että kyllä, ellen muuten ole huomannut syksy on tullut.

Unohtumaton telttayö roadtripillä

Telttayö...aloitetaanko kuitenkin alusta...telttaan menoa kauhistelin jo päivällä ja puolenyön pintaan sinne oli sitten aikaraahautua ja sisään puikkelehtia. Yö oli kostea, pilkkopimeä ja teltassa makaaminen tulisi olemaan painajaismaista. Tosin en osannut arvata kuinka painajaismaista...koska olemme prätkällä niin juoduimme jättämään kaiken turhan ja myös osan tarpeellisista tavaroista pois. Ja makuualustat jäi Jönsikkään talliin. Eli voitte kuvitella miten helvetillisen kovaa teltan ’patja’ eli maa on. Varsinkin kun ikää on se melkein 50 niin luut eivät tykkää kovasta. Lonkkani huusivat hoosiannaa jo 2 minan päästä. Jessus mikä yö minulla oli edessäni...olin varustautunut 3 pitkähihaisella, kaksilla housuilla ja kolmet sukat olin varmuuden vuoksi vetänyt jalkaan ja silti kylmyys tai kosteus hiipi alta aika yksikön makuupussiini. Pimeys joka on minulle vihollinen numero 1 niin laskeutui ympärilleni ja otti minut inhottavan pelottavaan syleilyynsä. Sen kuitenkin selätin taskulampulla. Mutta kovuus ei hävinnyt vaikka makuualustaksi laitoin vaatteita. Mieheni sukelsi telttaan hiukan minun jälkeeni ja nukahti salamannopesti. Just joo, reilua. Ja voi mitä ääniä yössä kuuluukaan...eläimiä, vessassa käyviä ihmisiä, naapuriteltan megayberkuorsaaja ja vesisade. On siinä mulla yökaverit. Nousin ulkoiluttamaan lommollaan olevia luitani parin tunnin välein. Ja kun 6.30 oli jälleen aika ulkoilutuksen väsymys oli jo niin pahanlaatuista että mietin huoltorakennuksen keittiön sohvaa yösijakseni. Mutta valitsin aamuauringon katselemisen laiturilta...kunnes nukahdin telttaan pariksi tunniksi. Eikä siinä kohtaa enää edes miljoonat mäkäräiset haitanneet katkonaista untani. Kaikkihan sen tiesivät ettei minusta telttailijaa tule vaikka yritän kovasti kaivaa sielustani seikkailijaa...ei vaan kermapeppu annesta sellaista löydy. Mutta lupaan yrittää olla seikkailija jollakin muulla tapaa...se siis jää nähtäväksi millä korvaan tämän mahdollisuuden. Ja myönnän olen kitissyt, marissut, kiroillut ja valittanut viime yönä enemmän kuin mitä on sallittua yhden yön aikana. Ja jotta en kokisi tätä uudestaan niin varasin huoneen meille ensi yöksi heti aamusta😉.

Kremppa ikä on keski-ikä

Olen aina ylpeillyt sillä että olen sattunut saamaan hyvät ja vahvat geenit, sillä sairastun harvoin eikä mua pikkukrempat ole koskaan vaivannut. Vähän sellanen tyypillinen suomalainen min’ en lääkäriä tarvii enkä lääkkeitä, ohi tämä menee. Oli vaiva mikä tahansa. Ja eihän mulla kremppoja ole oikein ollutkaan...tähän asti. Mutta nyt tuntuu että kun havittelemani pyöreät 50 v oottaa tuossa nurkan takana niin jessus mitä kremppa elämää tää oikein on. Ja nyt tarkoitan kaikella tapaa. Ympärilläni kukoistaa kremppa-keskustelut ja itselläni huomaan kremppoja vaikka kuinka suljen silmäni niiltä. Yksi virolainen lääkäri sanoi minulle 10 v sitten että 40-vuotiaana alkaa kremppa-elämä ja sille ei tuu loppua. Onko pakko suostua tähän?? En yhtään haluaisi. Ja minä olen oikein luokitellut krempat kolmeen kategoriaan. Ykköskategoria on ns. peruskrempat. Siihen lasketaan epämääräiset kolotukset, jomotukset ja kivut joihin ei jaksa vielä juurikaan puuttua ja pahimmillaan otan niihin buranaa. Kun krempat pysyy tuossa kategoriassa kaikki on vielä hyvin, eikä ota pannuun tämä ’kremppa ikä’. Kategoria kaksi on jo selkeesti ilkeämpi kremppakategoria. Siihen kuuluu kivut jotka eivät häviäkään jos leikkii ettei niitä olekaan eikä myöskään häviä buranalla eikä edes parilla. Ne ärsyttää jo niin että ehkä pitää alkaa miettiä lääkärissä käyntiä. Tai okei nyt jekutan teitä sillä en vielä tässä kohtaa mieti itse lääkärikäyntiä mutta voin ajatella että lääkäri ehkä osaisi auttaa mutta että tämän takia en kyllä vielä raahaudu mihinkään enkä kenenkään luo joka sanoo ’kirjoitan burana kuurin’. Ja annan kivun olla...näitä kremppoja onneksi on vain harvoin ja kun on niin usein se on leikatussa polvessa joka on minun kehossani heikoin kohta ja reistailee piruvie aina. Eli se on niin tutkittu että kun se särkee niin pitää vaan miettiä että tuo kremppa on osa minua ja ei se iänmyötä helpota. Piste. Noh, entäs kategoria kolme? Jaa-s, olen siitä onnekas 48-vuotias että tuon kategorian kremppoja minulla ei vielä juurikaan ole. Olen miettinyt sen niin että tämä on perhanan paha kategoria. Krempat ovat kroonisia ja kivuliaita kuin itse saatana ja lääkärissäkin on pakko juosta. Niihin löytyy joku pelottava diagnoosi jota kukaan ei halua kuulla, en minäkään. Lääkärin ilmoittaessa diagnoosin hän katsoo sinua keski-ikäistä naista hieman joko säälien ja ajatellen ’voi naista olet jo tuossa iässä tai jos tohtori itse sattuu olemaan keski-iässä tai jopa sen ylittänyt niinajatus voi olla kuitenkin säälittävä ’voi I can so feel u’. Kuten sanoin kremppa kategoria kolmessa en ole vielä kokenut ja minä pusken vastaan ettei sinne vielä joudukaan yhtään kremppaa. Päässäni tuo taistelu on kuin sumopaini ottelu missä minä olen vallassa oleva sumopainija ja kremppa kategoriasta kolme on pieni epämääräinen oravankokoinen otus jolla ei ole mahdollisuuttakaan voittaa minua...ainakaan vielä. Ja kuten taisinkin jo sanoa ympärillänikin velloaa kremppa keskustelua. Siihenkään en vielä suostu. Krempat ovat minun enkä aio niitä jakaa enkä niillä rehvastella. Ja jos jotain voin tehdä itse jotta voin krempattomasti elää niin nyt piruvie se on tehtävä. Ja siksi loman jälkeinen elämä on tärkeä etappi.

Letitys on Mensan keksimä asia

Keski-ikäisyys ja järjenköyhyys ja kädentaidottomuus on täysin iskenyt minuun. Vihdoin ja viimein rotanhäntäni, jota normaali puhekielessä kutsutaan myös hiuksiksi, on kasvanut sen mittaiseksi että voisin alkaa loihtia yberihania kampauksia. Lähinnä tarkoitan lettejä joita löytyy sata eri sorttia. On peruslettiä, ranskalaista, kalanruotoa osv. No koska kaikkihan löytyy nykyään youtubesta niin minäkin näppäränä nykyaikaisena naisena hain 'ohjeet' jollekin hemmetin helpolle letille jonka kuka tahansa oppii. Eli puhuttiin aloittelija letistä. Nice. Puhkuin intoa ja youtuben laiton neuvomaan minua. Ai että youtube naisen letti väännettiin näppärästi ja lopputulos oli upea. Ja jotta minäkin varmasti onnistuisin otin vielä varmuudeksi esille kaikki tarvittavat työkalut eli piikkikamman ja hiusnauhoja joka kokoa ja lähtöön...siis jotain vikaa ohjevideossa täytyi olla sillä yhtäkkiä tuntui ettei ainakaan minun kädet taipuneet niinkuin videon naisen kädet. Ja tietääkseni en kuitenkaan vielä ole ihan jäykkä?! Alkoi heti tuntumaan siltä. Vaihdoin käsien asentoa moneen otteeseen mutta ei, ei onnistunut!!

Ja tajusin heti että minun rotanhäntäni on siis ybersupermega luisuvaa materiaalia ja niin hentoa ettei ne  missään pysy, niinkuin youtubessa. 
Hymy hyytyi kyllä aika nopeasti eikä minusta enää tuntunutkaan hienolta että vihdoinkin voin letittää hiuksiani. Mitä varten olin 5 rehkinyt ja viljellyt hiuspehkoani kun en edes letille saa koko p***aa?! Suuttumus kihelmöi koko vartalossani. Teki mieli näyttää kieltä alati hymyilevälle ja silmää vilkuttavalle naiselle. Okei onkohan hän jotenkin ekstra näppärä sormistaan ja jotenkin fiksu kun letti syntyy kuin itsestään hymyssä suin. 
En halua tietää eikä teidän tarvitse sanoa, 'Anne pitää harjoitella!'. Kuulkaas hyvät naiset, tää ei ole mun juttu. Oon ilman lettiä, oon oärjännyt tähänkin asti hyvin. 

Sarkasmi, ivaa jota en suostu ymmärtämään

Elämässä on asioita joita en ymmärrä enkä halua edes ymmärtää ja sarkasmi kuuluu niihin asioihin. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä jotka nauttivat sarkastisesta huumorintajusta. Mikä siinä on niin hauskaa? Onko ennakko-oletuksena että kuulija automaattisesti ymmärtää sarkastisen huumorin päälle. Varsinkin jos ollaan sanatarkkoja sarkasmi ei ole huumoria vaan ihmisen pilkkaamista epäsuorasti tai uvallisesti. Tai onko niin ettei henkilö joka suoltaa sarkastisia juttuja edes mieti että kuulija voi pahoittaa mielensä tai että kuulijalla ns. huumori osuus voi liukua ohi kuin punainen ferrari joka ajaa turun motarilla ylinopeutta lailla joka saa oman volvon tuntumaan vanhalta ruosteiselta Ladalta. Minä olen vuosi sitten tehnyt päätöksen etten aio hyväksyä itseäni kohtaan suunnattua sarkasmia. Vaati aika paljon työtä ja monta päänsisäistä kung-fu matsia kunnes uskalsin ääneen sanoa sen minkä halusin sanoa sarkastiselle kanssaihmiselle ’ole ystävällinen, älä käytä sarkasmia kun puhut kanssani. En pidä enkä ymmärrä sitä!’. Ja tuo on totta en tajua miksi sarkasmia käytetään. Olen miettinyt että se on ihmisen tapa suojautua joltakin, on niinkuin helpompi ilkkua vastapuolta sarkasmilla kuun esim. nauraa omalla kustannuksella. Olen myös miettinyt voisiko se jotenkin olla opittu tapa olla dialogissa toisen kanssa? Mikäli on se tapa on hanurista tai se opettaja joka on opettanut sellaisen! Nykyään kun sarkasmin suvaitseminen on töysin ’nou, nou’ listalla niin minun on helppo sanoa vastaan etten suvaitse moista ivaa. Ja vielä pahempi asia minusta on kun aikuinen käyttää sarkasmia lasten kanssa keskustellessa. Se on minusta ala-arvoista tai lähinnä osoittaa ettei kyseinen aikuinen ole kovinkaan tietoinen mitä sarkasmi voi aiheuttaa lapselle. Onneksi ’sarkasmin-taju’ kehittyy lapsella vasta viiden ikävuoden jälkeen. Tosin voihan pahaa mieltä tulla ennen sitäkin. Siksi sanonkin loppukaneetiksi että sarkasmin voi heittää kaivoon ja kaivaa esille muu paljon miellyttävämpi tapa kommunikoida. Kiitos!

Kun pilasin aamufiiliksen

Maanantai aamut ovat erityisen vaikeita ihmiselle joka on viikonloppuisin yökyöpeli ja arkisin joutuu olemaan aamuvirkku, tai no ainakin joka joutuu heräämään työn vuoksi aikaisin. Näin siis oli myöskin eilen!
Uskon että jokainen äiti ja ehkä myöskin ne jotka ovat jokusen äidin joskus tavanneet tietävä ja tunnistavat 'vuoden äiti'-mitalin! Yritän tässä kertoa miten sen jälleen kerran nappasin itselleni eilen aamulla koristamaan jo entuudestaan täynnä pursuavaan  'vuoden mamma' mitalivitriiniäni.

Aamu alkoi hyvin sillä olen erittäin aurinkoriippuvainen ja sieltä verhon raosta näin pelastukseni heti klo 07.00. Jess aurinkoa☀️! Nousin ylös ilman miestäni piinaavaa torkutusta. Oli etätyöpäivä joten aamulla oli kaikki  mahdollisuudet olla ns. nice and smooth aamu mutta en tiedä mikä taas meni totaali läskiksi.

Herättelin ei niin aamupirtsakkaa tytärtäni joka oli kummallista kyllä, jo hereillä, pukemassa kuulemma kun oven raosta häntä kurkkasin. Tässä kohtaa vielä kaikki hyvin...keitin aamukahvit ja edelleenkään puolen tunnin jälkeen tytär ei ollut ilmaantunut huoneestaan. Minä siis huhuilin neitiä, mitä ilmeisemmin liian useasti koska äänensävyyn tuli tuo tuttu ärtyneisuuden alkutaival vivahde. Mietinkin hymyillen kahvikupposen äärellä että kylläpä voi 4 vaatekappaleen päälle vetäminen kestää kauan mutta huomioikaa en ruvennut mitenkään vielä tässä kohtaa tavoittelemaan 'vuoden äiti' mitskua!
Vihdoin tyttö tuli keittiöön ja silloin minä ihan ohimennen, ainakin omasta mielestäni,  huomautin että hän on käyttänyt samoja farkkuja nyt pari viikkoa että eikö voisi muita käyttää välillä (ja joo ymmärrän tietenkin että jotkut farkut on ne lempparit ja niitä käytetään tiuhaan mutta rajansa kaikella😉!!). Silloin tapahtui aivan odottamaton räjähdys joka iski pahemmin kuin kirkkain salama kirkkaalta taivaalta. Padam Jönsböle vapise!!! Tyttäreni laukoi kovaan ja syyttävään äänensävyyn minulle että kyllä hän muuten mutta kun vaaleat farkut ovat kadonnut eikä hän tiedä mihin laatikkoon olen ne taas piilotanut. Ja padam, vastaisku alá kolmas maailmasota iski takaisin voimalla (tässä kohtaa pitää selventää pari asiaa jotta ymmärrätte minua edes vähän😉!). On kaksi asiaa mitkä saavat minun itsehillintäni täysin murenemaan...a) suutansa soittavat lapset ( ja kyllä tiedän senkin että tämä on suhteellista ja reagoin tähän hyvin herkästi ja monen mielestä tyttäreni suunsoitto on hyvin lievää. Mutta minulle se on liikaa!) b) se ettei pidä vaatteistaan huolta. Eli molemmat kohdat täyttyivät ja yksi pahimmista naksahduksista tapahtui päässäni. Enkä säästellyt sanojani, en myöskään kirosanoja joten voitte ehkä kuvitella mielssänne aamushown klo 7.42 kun kaksi naispässiä jotka kävelevät kantapääaskelin taloa päästä päähän peräkanaa ja kirkuvat samalla toisilleen. Ja jottei mekkalaa ole tarpeeksi täytyy ovien saranoiden toimivuutta kokeilla vetämällä ovea kokeeksi turhankin lujaa kiinni!  Vaatelipaston laatikot saavat kyytiä ja niitä  avataan ja suljetaan tavalla joita ainakaan Ikean malm laatikoston suunnittelija  ei varmasti ole suunnittelu vaiheessa huomioinut! Kun olen aamun kunniaksi sitten valahtanut uhmaikäisen tasolle ja harjoitellut kirosanojen eri muunnoksia ja muotoja niin lopputuloksena on itkuinen teini jolla edelleen likaiset farkut päällä ja vuoden äiti mitalisti jolla aamukahvi jäähtynyt ja raivo kihisee kropassa, lähinnä itselleen omasta käytöksestä ja tietenkin tyttärenkin mutta eniten kuitenkin harmittaa oma käytös. Ja siihen vielä päälle mies jonka hieman ironisen hymyn tunnistan selässäni joka kyselee äänettömästi 'miten homma sujui noin niiinkuin ihan omasta mielestä?!' No ei sujunut ei!!
Noh koulukyyti sujui hiljaisuuden ja tatti otsaisten naisten merkeissä. 3km tuntui aivan liian pitkältä matkalta ja voitteko kuvitella että vielä koulun pihallakin minun teki mieli huutaa  jotain rumaa tytölle siitä että pitäisi paremmin huolta vaatteistaan jolloin minäkään en käyttäytyisi kuin mikäkin idiootti. Onneksi en huutanut! Ja samalla hetkellä kun tyttö löi autonoven kiinni joku äärimmäisen fiksu olento ymmärsi lyödä näkymättömällä pesäpallo mailalla minua takaraivoon. Nyt suu kiinni muija! Sä olet aikuinen ja sinä tässä kilahdit pahemmin kuin tyttäresi. Ei ole eka kerta kun 'vuoden äiti' mitsku on ripustettu kaulaan niin kyyneleet pukkaa silmäluomien alta ja omatunto soimaa niin paljon että tekisi mieli ajaa kouluun takaisin ja halata tyttöä ja sanoa:anteeksi rakas, äiti oli ääliö! Noh en tietenkään ajanut mutta viestiä laitoin ja päätin hakea ne vaaleat farkut. Jotka muuten löytyi ihan tytön jäljiltä😍...mitä minä tästä opin?! No sen että yritä edes laskea 10 ennenkuin räjähdät ja jos vastaan tulee tunteidenhallinta kurssi niin ilmoittaudu sille, pliis!! Ja seuraavalla kerralla en osallistu vuoden äiti kisaan se on saletti!! Menkööt se mitali välillä muille!