Rahako ratkaisee onnellisuuden?

7.11 Tyytyväisyyskö valinta

Olen viime aikoina lukenut hömppälehtiä vähän eri silmällä ja kiinnittänyt huomiota siihen miten paljon niissä käsitellään ihmisen kasvukipuja ja eritoten naisten kasvukipuja. Usein ne liittyvät tyytymättömyyteen itseensä, joko omaan persoonaan tai ulkoiseen olemukseen tai siihen miten on elänyt unohtaen itseensä, muiden halujen mukaan. Olen vähän kyllästynyt tuohon tematiikkaan. Mitä jos kakun kääntäisi päälaelleen ja pyytäisi kymmentä naista kirjoittamaan tyytyväi-syydestään ja hyvästä olostaan toki ilman värikyniä tai liiottelua. Olisiko se sitten vähemmän mediaseksikästä?Jos miettii somea niin siellähän kilpaillaan siitä kenellä on kaunein koti, trendikkäimmät vaatteet ja upein elämä?! Ihmisillä on järjetön tarve kuulua johonkin, olla niinkuin muut, olla onnellisia niin että suupielet vetää jopa ohi korvien ohimoita kutittamaan mutta Suomessa ei saa olla itseensä ’liian’ tyytyväinen sillä silloin sinut leimataan kummajaiseksi varsinkin mikäli elämä ei näytä ’upealta’ ja ’täydelliseltä’. Oon paljon miettinyt itseäni ja omaa elämääni ja huomannut sen, että eipä siinä suurempia monttuja ole. Huomasitteko, en minäkään sanonut suoraan että elämä on hyvää, sillä sehän olisi vähän jotenkin ehkä koppavaa ja ylimielistä vai olisiko sittenkään?! No otan asian uudestaan, elämäni tuntuu hyvältä juuri tässä hetkessä. Ei täydelliseltä, jos joku sai sen kuvan mutta hyvältä. En edes usko täydelliseen elämään. Tässä kun tätä kirjoitan istun abc-ravintolassa odotellen vanhinta poikaani. Ajankuluksi katselen ihmisiä ja mietin miten hyvä on olla ja onko niillä hyvä olla. Kun nostan katseeni kirjoituksestani näen että ulkona on syksy ja kun katselen tarkkaan niin mustat pilvet lähes painivat syysauringon kanssa taivaan herruudesta ja juuri nyt aurinko on voitolla. Abc-ravintola on selkeästi ’jokaiselle taatelin tallaajalle’ tarkoitettu paikka ja mikäs siinä. Eipä tarvitse yrittää ainakaan teeskennellä etteikö tietäisi mitä menulla olevat sanat tarkoittavat. Lihapyörykät on perus-safkaa ja metsästäjänleike on jo jopa vähän ’hienompaa’ ruokaa, tosin suurin osa ihmisistä syö buffetpöydän antimia. Niin eli tyytyväisyydestäni vielä. Minulla on ihana perhe jossa lapset ovat aikuistuneet ja heistä olen niin ylpeä. Mies on löytänyt uuden rakkaan harrastuksen joka tekee hänen sielulleen hyvää ja joka näkyy olemuksessa. Meillä on yhteiset hetket joista varmasti molemmat nauttii, on koti-illat, leffat, teatterit ja muut happeningit mihin on mahdollisuus lähteä. Koti on mahdollisuuksia täynnä sisustusmielessä jota siis rakastan tehdä…jos vaan jaksaa sisustaa. Olen 50 vuotias ja vielä välttynyt krempoilta ja olen todella tyytyväinen sisäiseen minääni ja ulkoiseen. Voin ihan huoletta sanoa että ulkoinen minä peilaa hyvin sisäistä minääni. Ei kaikki ole mitenkään täydellistä mutta voin elää kaiken kanssa. Alan ymmärtämään ettei minun huonot puoleni irtoa minusta vaikka mihin jooga ja mindfullness kursseille osallistuisin mutta se upea juttu onkin että tiedostan missä minulla on ’pettrattavaa’ ja missä asioissa minun kannattaa pyytää apua. On vaan opeteltava avun pyytämistä. Se on vaikeaa ja tekee kyllä tiukkaa. Minähän olen pärjäilijä. Onko siis tyytyväisyys mielentilasta kiinni? Siitä että ei haluakaan jokaista elämänkolhua jankata ja sörkkiä? Vai siitä että niitä elämänarpia on jo raapinut tarpeeksi ja nyt ei enää tarvitse? Olen varma että tyytyväisyys on myös valinta. Aina voisi valittaa jostakin. Ihan aina!! Jokaisen elämästä löytyy niin suuria kuin pieniä asioita jotka ovat lähestulkoon paskasti mutta voi valita miten niihin suhtautuu. Kun pistän asiani mielessäni eteeni tarjottimelle jotta voin paremmin niitä analysoida voin todeta, että monella muulla on samaiset asiat paljon huonommin eli ruukaan ääneen sanoa että mitä sinä Anne siinä vikiset? En ymmärrä ihmisiä jotka kuluttavat elämänsä märehtien ja murehtien elämäänsä ja surullisesti kyllä huomaavat jossain vaiheessa että elämä lipuu ohitse ja itse on jämähtänyt rannalle ruikuttamaan. Ne asiat jotka ovat huonosti niin tee niille jotakin jos niille voi jotain tehdä ellei niin valitse ruikuttamattomuus. Siinä mun elämänviisaus. Tyytymättömyyden voi kellistää elämänilolla. Se mikä monessa hömppälehdessä särähtää korvaan on se väite että elämäniloinen nainen on ns. liikaa kaikkea tai epäaito. Miksi?! Onko äänekäs tai puhelias, nauravainen, tyytyväinen ja innokas nainen uhka muille? Minä tiedän että monet tuollaiset upeat edellä kuvatut naiset koetaan uhaksi. Minä nostan heille hattua ja olen onnellinen heidän puolestaan. Tyytyväisyys itseensä se on kuin nielty taskulamppu joka loistaa sisältä sielusta ulospäin. Uskon että jokaisen valo vahvistuu omista kokemuksista ja on opittava löytämään ja tunnistamaan hyvät asiat elämässään. Tyytyväisyyden tunne ei ole pysyvä olotila mutta uskon että mitä useammin valitaan tyytyväisyys niin sitä vähemmän kompastutaan ja ruvetaan jälleen jumittamaan tyytymättömyyteen. Nostetaan naiset leuka pystyyn ja olkaamme tyytyväisiä ihan siihen millaisia olemme ja millaiseksi elämä ja vuodet ovat meidät tehneet.

Kahvipannu päivystäjä

Puhelimeeni tulee wa viesti ’keitätkö kahvia, oltais kohta siellä?’. Näin tapahtuu aikas usein ja olen siitä niin onnellinen. Että sukulaiset/ystävät käyvät kylässä pyytämättä. Luin todella surullisen artikelin siitä kuinka me suomalaiset olemme muuttuneet siinä(kin) että emme enää käy toistemme luona emmekä me edes soita toisillemme vaan kanssakäyminen on muuttunut hyvin pitkälle kalenteroiduksi ennalta sovituksi visiteeraamiseksi. Ja vaikka itse pistän aika monta euroa liikaa kuukaudessa kahviloihin niin kehittynyt kahvila kulttuuri vie myös tapaamisia pois ihmisten kodeista. Ovet pidetään paitsi lukossa muilta niin myös siihen kasvaa jotenkin näkymätön muuri. Välillä tai aika monestikin uskon että olen jotenkin syntynyt väärään aikakauteen. Olen sielultani vanhanaikainen ja pidän asioista joita tehtiin ennenvanhaan. Niin siis palaan tähän ’ovet ovat aina auki’ mentaliteettiini. Asun ’maalla’, pienessä kylässä. Ja kyllä, ovet ovat aina lukossa sillä vaikka kuinka haluaisin ovia ei voi jättää lukitsematta ellen sitten ole valmis kohtaamaan jos jonkinmoista kutsumatonta Jönsikkään eksynyttä ei niinkään ystävällisin ajatuksin ohikulkevaa ihmistä. Mutta koska täällä ei kahvilakulttuuri kukoista kun ei kyläkiskaskaan täällä kannata niin täällä on luontevaa vielä pitää pannu kuumana. Tosin eihän pannun kuumana pito pelkästään auta ellei ole ihmisiä jotka pitävät kuuman pannun kahvista. Moni valitsee ketjukahviloiden pahvimukin ja ’trendikahvin’ mutta olen siitä onnekas että moni tosiaan valitsee mielellään minun laihan kahviteeni. Usein tapahtuu niin että joku pöllähtää pihaan ja vähän ajan päästä pihaan ajaa lisää vieraita. Mutta kyllä meille mahtuu…ja koska en ole mikään pullantuoksuinen mamma niin vieraat tietävät ettei meillä tarjottavat ainakaan mahtavuudella koreile. Keksiä löytyy kaapista ja oikein muuta ei ole. Mutta siis eihän ihmiset tule kylään tarjottavien takia tai niin minä oletan sillä eihän Filippos keksit niin puoleensavetäviä ole. Miksi sitten meille on helppo tulla tai halutaan tulla? Toivon että syy löytyy siitä miltä tuntuu juoda extemporee kahvia hyvien ystävien kanssa. Että mukilliset kahvia yhdistää ja muki kädessä on niin helppoa jutella, jopa vaikeista asioista mikäli niin halutaan tehdä. Olen monesti miettinyt että muumit mukeissani ovat kuulleet paljon naurua, nähneet paljon kyyneleitä ja ah miten muumien korvia on voinut jopa kuumottaa kun maailmaa on ystävien kesken paranneltu. Yhdessäolo ystävieni parissa on minulle elinehto ja ruoan kaltainen välttämättömyys. Jos se vaatii ’kahvipannu-päivystyksen’ niin olen valmis päivystykseen ilman varsinaista korvausta. En ikinä suostu siirtymään siihen että juodakseen kahvia meillä, tarvitsee erillisen kutsun, ei siitä vaan ’astu laivaan, stig ombord’ sanon minä.

Kun mikään ei riitä

Mikäli jotain saa mitä on pitkään havitellut niin havitteleeko sitä heti jotain muuta ehkä jotain vielä parempaa ja suurempaa?! Siinä pähkinä pohdittavaksi itselleni. Kun katson itseäni ja ympärilleni kodissani minun on pakko myöntää että materiaa on ja idealismia vähemmän kun haluisin myöntää. Ja silti väitän etten tähän päivään mennessä ole ihan älytön materialisti mutta nyt ’MOT kyssärinä’ olikin että saavutanko edes sellaisen tyytyväisyyden tasapainon jolloin en havittele mitään. Aloitetaanko siitä millainen kuluttaja olen. En koskaan ole ollut merkkiuskollinen tai design tai tyyli uskollinen. Ostanko tarpeeseen tai haluun? Haluaisin jotenkin olla parempi ihminen ja vastata että tarpeeseen ostelen mutta noup silloin valehtilisin. Ostan siis ’haluni’ edellä. Joskus olen yrittänyt pitää ’haluttomia’ kuukausia ja ne ovat sujuneet vaihtelevasti. Olen konmarittaja vailla vertaa mutta kun toisella kädellä konmaritan niin samanaikaisesti toisella kädellä täytän kämppää kun nyt kerran oon niin hiton hyvä ’tavaroiden hävittäjä’. Olen siis ristiriitainen materialisti. Joo, se kuulostaa pahalta mutta häpeällisen paljon minulta. Kun istun sohvalla ja mietin tätä kirjoitusta niin melkein tekee mieli lopettaa sillä tiedän etten ole sellainen millainen ’kunnollinen keski-ikäinen Anne’ haluisin olla. Otetaan käytännön esimerkki elämästäni miten ’haluni’ ottaa vallan ja kun sen saan hiljaiseksi uudet ’halut’ niinkuin valtaa mielen ja kierre on valmis. Olin ostanut autokuumeeseeni ihan bränikän volvon. Sain kokea uuden auton tuoksun ja uusien penkkien kutsuvan syleilyn sekä uuden karhean moottorin yskimättömän ulinan. Olin niin innoissani autosta ja tyytyväinen. Ajoin sillä autolla paljon mutta jo 2 vuoden päästä en edes muistanut auton hyvistä puolista muuta kuin sen että olihan se ’ihan kiva’ ja tunne että se pitäisi vaihtaa makeempaan vain kasvoi. Ja niin en ollutkaan enää yhtään tyytyväinen siihen että olin saanut haluamani. Entä miten käy minun suuren ’kenkähaaveeni’ jälkeen? Olen monta vuotta havitellut Louboutinin kenkiä mutta ne ovat jääneet kaupan hyllylle hintansa takia. Ymmärrettävästi. No mitäs nyt sitten kun olen päättänyt hankkia itselleni sellaiset juhlavuoteni kunniaksi (aina täytyy olla jokin selitys, tunnistatteko sen? Verukkeella joka on minulle enemmän kuin tuttu ’jos en keski-ikäisenä naisena saa päättää itse mitä ostan kun kerran itse maksan, niin koska sitten voin ostaa’. Ihan niinkuin keski-ikäisyys olisi vapaakortti idiootti-maiseen osteskeluun. Ja kun saan nuo punapohjaiset yber makeet korkkarit lakkaanko havittelemasta ’kauniimpia ja makeimpia’ kenkiä?! Enpä usko! Siis koska haluaminen sitten loppuu? Vai onko ainoa vaihtoehto päätös jolla päätän etten enää haali materiaa. Vai olisiko parempi muuttaa tapaansa niin että materiaa hankitaan vain kun on aito tarve? Siis uskon että mikäli on taloudellisesti mahdollista niin suurin osa meistä kuluttaa ’halu’ edellä. Uskon että Hyvin harvan keski-ikäisen naisen kulutus on tarvelähtöistä, ellei se sitten ole pakonsanelemaa. Mietin kuumeisesti miksi minä en ole yksi niistä idealisteista jotka ovat päättäneet olla kuluttamatta ja ovat ympäröivään materiamäärään (vaikkakin se on vähäistä) tyytyväisiä. Ja miksi en ole sellainen joka haaveilee suuria ja kun saavutan ja saan haaveilemani niin halu ja haaveet niinkuin loppuvat siihen? Ei, valitettavasti minun täytyy myöntää että vaikka kuinka yritän selittää, kiertää ja kartaa asian ympäri niin en minä taida saavuttaa sellaista olotilaa etten havittele seuravaa ’jotakin suurta’. Päätän tämän tekstin lauseeseen jonka sanon joka kerta kun en voi asialle mitään tai en vaan aio tehdä asialle mitään eli lause kuuluu ’ensi elämässä sitten Anne teet toisin’. Ja niin teen ei selittelyjä ja piste.

Perhe on paras...ja äänekkäin

Perhe on paras…ajattelin vähän kertoa minun perheestäni ja tälläkertaa keskityn lapsuuden-perheeseeni. Olen kasvanut perheessä missä oli sun, mun ja meidän lapset. Tämä tietenkin siitä syystä että olen avioerolapsi josta tuli yksi kuudesta uusioperheen lapsesta. Olen vanhin koko kakaralaumasta. Mehän emme kaikki asuneet aina ja koko ajan yhdessä mutta minä joka sain 2+2 sisarusta asuin koko ajan ainakin kuuden muun ihmisen kanssa. Ja se oli välillä niin rasittavaa ja varsinkin teininä ärsyttävääkin. Olisin voinut pistää sisarukseni myynti tori.fi ja dorkat vanhempanikin. Mutta onneksi ihmiskaupat jätin muille. Yeensä yhdessä elo oli opettavaista, hauskaa ja monipuolista. Olen jo pienestä pitäen ollut ’pieni ja pippurinen’ siis ainakin näin perhepiirissä. Jotta pärjää pitää olla pässi (äitini ei pitäisi tuosta sillä pässiys on perua häneltä😉!).Perheeni on aina ollut paitsi suuri niin myös hyvin äänekäs. Ja minä osana sitä myös juuri tuota. On ollut paljon mielipiteitä, paljon ääntä ja ’lätinää’ ilman mitään päämäärää. Ja myös paljon tunteita joita auliisti jaettiin verbaalisesti ja fyysisesti. Opin jo pienenä että aina pitää käyttäytyä hyvin ja aina pitää näyttää mikäli joku on itselle tärkeä. Ja paras ja helpoin keino on lämmin halaus. Meillä on perheessä ollut hyvin erilainen ’meininki’ kuin monessa ystäväni perheessä oli. Yrittäjä perheessä ei ehditty miettiä yhteisiä päivällisaikoja. Jokainen söi kun joku ehti jotain laittaa. Siis paitsi silloin kun meillä asui joku aupairin tapainen joka teki ruokaa lapsille. Ruoka ei siis koskaan ole esittänyt minun perheessäni suurta roolia ja se näkyy siinä ettei minulla aikuisenakaan ole mitään suuria tunteita ruokaa kohtaan. Ei meillä yhteisiä kesälomia ollut eikä oikein muitakaan yhteisiä ’tapoja’. Siksi varmaan oma aikuiselämäni on täynnä omia perinteitä ja traditioita. Mutta täytyy heti perään sanoa että meillä oli paljon ei niin perinteisiä juttuja. Lomat vietettiin lomakauden (koululomien) ulkopuolella ja aina ulkomailla. Yhdessä vietettiin aikaa formulareissuilla, rallypoluilla, messuilla vanhemmat töitä tehden ja me kakarat ’roikkuen mestoilla’ ja pyhät vietettiin näyttävästi melkein liian näyttävästi aina yhdessä. Silleen ’jenkkityyliin’ suurin koristein ja lahjojen määrä oli jopa uuvuttavan suuri. Kyllähän bonussisarusten saaminen ärsytti enemmän kuin kukaan ihminen voi ymmärtää mutta koska omaan huoneeseensa pystyi aina sulkeutumaan, vähän niinkuin piiloon niiltä ja muulta todellisuudelta niin pärjäsin. Omistin sitäpaitsi mielestäni upeimman ja siisteimmän oman huoneen. Suurperheen eniten kulutettu sana on kompromissi. Aina, ja tarkoitan sanatarkasti aina piti tehdä kompromissejä. Sillä en usko että lapsuudestani löytyy yhtä ainoaa asiaa mistä 8 ihmistä olisivat olleet samaa mieltä. Eikä se paha asia ole sillä tänä päivänä väitän että olen todella taitava neuvottelija juuri elämässä tehtyjen kompromissien suuren lukumäärän ansiota. Kakaralaumassa piti ajoissa oppia vetämään oikeista naruista ja neuvottelemaan itselleen etuuksia. Varsinkin vanhimpana niitä ei muuten oikein tippunut. Tuollainen suurperhe muokkaa todella paljon sinua yksilönä ja varsinkin uusioperheet. Ja jos sanon että olimme hupaisa näky kotikylässämme en kyllä yhtään liioittele. Koska äitini kulki julkisilla Helsingissä töissä en ikinä unohda matkoja sinne. Minä 14v, pahin teiniys päällä ja sitten koko tämä ’ihme sakki’ piti ängetä bussiin aamuin illoin. Voitte vaan kuvitella ettei tuolloin lastenvaunut olleet mitkään ’chic-chac’ kokoa kolmessa sekunnissa vaunut ja sateenvarjorattaat ei oltu vielä edes keksitty. Eli tämä on teinitytön kauhuskenaario äiti kuuden lapsen kanssa odottavat bussia. Alle 1v,2v, 6v,7, 10v ja minä ja äitini joka ei lapsensaanniltaan ja koliikki mukeloiltaan ollut palautunut ja joka työntää vaunuja ja raahaa kärryjä perässään. Ziisus et hävetti. Mutta kyllähän minä sitten aina olen sisimmissäni rakastanut koko kakaralaumas ja aina ylpeänä seissyt sisarusparvessani. On kivaa nyt aikuisena kun meitä on paljon. Synttäreitä ei pysty järjestämään ’pienellä porukalla’ kun omaan perheeseen kuuluu jo vakiona 7 henkeä ja siihen päälle viiden perheet. Siihen kaikki muut niin totaali sirkukset on tiedossa kun synttäreihin kuin osallistuu n. 30 henkeä. Edelleen ollaan kovaäänisiä, erilaisia mutta jokainen on löytänyt paikkansa. Ja hauskinta on että samat roolit lapsuudesta saakka on pysynyt meillä sisaruksilla ja varmasti pysyy loppuun asti. Vanhin on paitsi aina vanhin mutta myös jotenkin se jonka odotetaan toimivan viisasti. En aina toimi ja se kapinointi alkoi myöhään ja mahtaako loppuakaan ikinä🤷🏼‍♀️.

Ikäkriisikö iskee sittenkin??? Eeeeiiih!!!!

Täytän tänä vuonna siis pyöreitä vuosia ja kuten jo tiedättekin rakastan syntymäpäiviä, muiden ja myös omiani. Ja nyt kun oikein mietin niin kyllä 50vuoden virstaanpylvään saavuttaminen tuntuu samanaikaisesti hienolta sekä hurjalta. Hienolta sikäli että äitini viisautta lainatakseni niin minusta tuntuu että nyt voi elää ilman että tarvitsee mielistellä tai miettiä kuka minä olen. On hyvä olla omana itsenään ja valuviatkin olen hyväksynyt jo aikoija sitten. On toki asioita mitä harmittelen ja mille en voi mitään. Ja juuri näiden asioiden äärellä lähenevä 50-vuotis päivä tuntuu hurjalta. Kymmenen vuotta sitten minulla oli ikäkriisi vailla vertaa. Kipuilin ja kiduin ja en osannut poimia vanhenemisesta mitään hyvää. Tuntui pahalta kun katselin elämääni ja en pystynyt tyytyväisenä nostamaan muita upeita ’saavutuksia’ kun kolminkertaisen äitiyteni. Katselin elämää niinkuin se olisi 40 vuotinen suoritus. Ymmärsin kyllä arvostaa äitiyttäni mutta 40 vuotta tuntui ’ikälopulta’ ja siltä että portaat siitä eteenpäin viettävät vain alaspäin. Väärässä olin!! Pahasti ja onneksi niin. Elämäni mukavinta ja mielenkiintoisinta aikaa olen elänyt näinä kymmenenä vuotena. Lapset kasvoi, olen saanut olla unelma ammatissani henksuna, laihdutin 24kg, olin elämäni kunnossa koronaan asti ja moni asia on todellakin asettunut uomiinsa. Näytin jopa aika kivalta jossain vaiheessa. Nyt kun mietin itseäni niin minuun alkaa väistämättä hiipiä samoja kipuilun merkkejä vaikka siis itse juhla päivääni odotankin. Nyt en kipuile saavutusten uupumista vaan sitä mitä kaikkea en enää voi tehdä. Tai ajattelen että ikäni tekee sen ettei luonnollisestikaan pysty kaikkeen. Täytyy myöntää että jos haluisin vaihtaa työpaikkaa olen auttavasti ’not so hot stuff’ työmarkkinoilla. Harmillista mutta totta. Ikä tuntuu kehossa vaikka pään sisällä olen vielä nuori, nopea ja ketterä. Padelpelissä poikieni kanssa huomasin sen kuitenkin vain toiveajatteluksi. Olen yhtä hidas kuin kaikki muut ikäiseni enkä yhtään sitä halua. Minä haluan olla nopea ja haluan osata pelata niinkuin ennen. Entäs sitten majavaposkeni jotka salakavalasti valuvat maata kohden. Inhoan niitä! Inhoan myös kasvojeni elottomuutta joita ei edes oikein meikki korjaa. Ai joku miettii että olenpa pinnallinen ja kyllä voin jelpostikin myöntää tuon ja sanoa että olen aina pitänyt otsestäni huolta ja itseni huoliteltuna ja haluan edelleen näyttää freessiltä. Nyt en kyllä näytä. Väsymys näkyy herkästi kasvoilta. Ja tuntuu. Vaikka olen antanut itselleni luvan nukkua päikkäreitä ihan ilman selittelyä. Silti! Olen myös huomannut että hurjapäisyyteni on katoava luonnovara ja tilalle on tullut tönkkö varovaisuus. Mitäh, mitäh?? Minä varovainen mutta kyllä, myönnettävä on. Laskettelumäessä-check, huvipuistolaitteissa-check, korkeissa paikoissa-check jne jne…ei mitään tärkeää mutta kaikki minulle mieluisia asioita. Ehkä kyse on luonnolisista luopumisista?! Tilalle tulee varmasti paljon muuta. Mutta ehkä ensin pitää kipuilla jotta voi asettua nautiskelemaan valuvikoineen siitä ettei kaikkea enää pysty eikä ole tarkoitus tehdä.

Ikuinen ’yrittäjäkö’??

Eikö ole kummallista että aina pitää ’yrittää’ jotain? Tai minun elämäni on ollut sellaista. Yritän aloittaa uuden harrastuksen. Innostun hurjasti, teen ja innostus lopahtaa. Aloitan kunnonkohotuksen. Innostun, menee hyvin ja lopahtaa. Päätän lopettaan sipsien syönnin ja muut paheet. Lopetan, pystyn ja ratkean. Aloitan säästämisen. Pääsen hyvään alkuun, innostun ja ratkean ostamaan jotain mitä en todellakaan tarvitse. Siis tämä on ollut minun tapani olla ja elää mutta samalla kun saan kiksejä tästä tavasta minua itseäni on yhä useammin alkanut ärsyttää tämä tapa. Mitä tehdä? Jälleen kerran olen yrittämässä lopettaa jotakin eli tällä kertaa tämän ärsyttävän ristiriitaisen tavan. Vai olisiko vaan aika todeta että enköhän ole siinä iässä että voisin lopettaa tämän analysoinnin ja annan vaan palaa. Todeta itselleni että olen ihminen joka innostuu herkästi, tekee asioita hetken ja tavoitteen saavuttaminen ei ehkä olekaan ’the’ juttu. Mitä sitten?! Olenko huonompi ihminen? Kenen mielestä? Omasta vai muiden? Vai olisikohan aika todeta ettei kukaan välitä minun ’yrittämisistäni’? Niinhän se oikeasti on eihän ketään kiinnosta vaikka siltä välillä tuntuu. Olen miettinyt myös tuota. Haluunko että jotakuta kiinnostaisi jotta jaksaisin ’yrittää’ vähän kauemmin vai mikä siinä on? En siis tiedä kun noin muuten en ole koskaan välittänyt toisten mielipiteistä. Toisten mielipiteet eivät edes ihan nuorena vaikuttaneet minuun kiitos äitini hokeman, että aina pitää tehdä niinkuin itse haluaa (ei tosin saa muita loukata) ja olla sellainen kuin omasta mielestä tuntuu hyvältä. Jos lähtee myötäilemään muita niin sinusta Anne tulee Barbapapa. Ei ole tullut😉! Tässä istuessani mietin että olisiko kyse siitä että nyt tämä ’yrittäminen’ on aika koettu?! Kun täyttää viisikymmentä niin aika monta juttua on ehtinyt kokeilla. Ehkä päätän tältä istumalta (huomatkaa sanavslinta ’ehkä’😉!) etten enää mieti pätkääkään yritänkö vai enkö vaan satsaan siihen että elän, olen ja koen. Jotkut kokemukset ovat hyviä ja niistä tulee jatkumo ja jotkut kokemukset ovat huonoja eikä niitä kannata kantaa mukanaa. Näin on!

Vuosi 2021

No niin hyvät lukijat, nyt se on täällä, se uusi vuosi. On siis aika katsoa taustapeiliin ja summata vuotta 2021. Katselin eilen valokuviani ja jos niiden perusteella pitäisi vuotta kuvata, vuotta voisi kuvata sanoin iloinen, tapahtumarikas ja perheystävällinen. Mutta kurkataanpa hieman syvemmälle ja yritetään löytää mikä on totuus, katsotaanpa siis yhdessä vähän tarkemmin tuota. Korona on varmasti yksi viime vuoden pahimmista möröistä. Kevät vielä menetteli kun helpotusta oli luvassa kesäksi (siis minun päässäni kuvittelin niin). Oli tiedossa jos jonkinmoista keikkaa johon liput vain odottivat käyttäjäänsä. Oli oopperaa, stadionkeikkaa ja Suvi Teräsniskaa kotikaupungissa. Mutta kevät toikin tullessaan lisää koronaa, etätyö jatkui, maskipakko tiukentui ja ihmisiä alkoi yhä enemmän ahdistamaan ja ottamaan päähän koko tauti. Ihmiset, niinkuin minäkin tapasimme kuitenkin läheisiä kun ei perheestä ja sukulaisista voi olla erossa koko loppu elämän. Tosin random ihmisiä jokainen kai karttoi kuin niillä olisi rutto. Minä ajattelinkin monesti että korona on nykypäivän rutto. Työpaikalla korona tuli tutuksi jaminusta tulikin koronaohjeistusten asiantuntija vaikka ne vaihtuikin viikosta toiseen. Nauroinkin useasti että THL olisi saanut minusta huippuhyvän puhelin-neuvojan. Toukokuussa minulla alkoi kaikkien aikojen hyvä arpaonni. Saatiin ystäväni kanssa kokeilla ’avaamatonta’ hotellia Porvoossa. Se reissu tuntui niin vapauttavalta ja enteili edelleen hyvää koronatonta kesää. Tuntui melkein kun Teneriffalle olisi päässyt kun istuin hotellin aulassa kiiltävän marmori lattia kiiltäen edessäni. Suuret odotukset kesään luhistuivat kun jälleen yksi keikka toisensa jälkeen peruttiin. Seurasin sivusta kun äitini kipuili hotellialalla. Itselleni etätyö on vihollinen numero yksi mutta ympärilläni on läheisiä, rakkaita ja ystäviä jotka nauttivat etätyöstä ja työnantajat voivat kiittää heidön energisyyttä ja aktiivisuutta. Kesällä töitä riitti ja loma pilkkoutui moneen osaan. Kuuma kesä sopi minulle joka on muuten syntynyt väärään maahan. Rakastan kuumuutta ja inhoan jooa jo viileää. Eipä korona kunnoittanut loma-aikaani joten jälleen mietittiin toimenpiteitä. Muuten yhteiskunnan ’ei mitään tapahtumia’ sisältävä kesä oli minulle passeli. Huomasin vain että nyt oli se kesä jolloin tyttäreni oli kasvanut ulos meidän tyypillisistä kesistä. Kaverit olivat napanneet 95% hänen ajastaan ja minä kelpasin lähinnä taksiksi. No se ei minua haitannut…ei nyt kyllä jekutin sillä se kyllä välillä pisteli sydämeen ihan kunnolla. Rakastin tyttöjen reissujamme. Tosin toteutummi vielä kuitenkin perinteisen ’nelikko reissumme’ ystäväni ja hänen lapsensa kanssa. Ja tänä kesänä voitetun laina-Mersun kera. Huippukivaa oli! Monta vuotta llsää tuli sen reissun johdosta sillä naurua piisasi. Töihin palasin suhteellisen energisenä ja täysin tietämättömänä siitä mikä helvetillinen punnerus työsarka minua odottikaan. Onneksi en tiennyt. Ennen järkkyä työrupeamaa oli kuitenkin vielä yksi energialataus edessä. 12 päivän itäsuomi prötkäreissu. Siis henkisesti ’tukka hulmuten’ kiidimme läpi mitä upeimpien maisemien. Koin ups and downsit koskien yöpymisiä. Suorastaan saatanallinen telttayö Kolilla ei unohdu koskaan. Mutta tuo 2500 km oli unohtumaton. Hauskaa oli ja koska emme mieheni kanssa ole ollet kaksin 22 vuoteen niin jo oli aikakin ’tutustua’ toiseen. Voi helposti todeta että ihmiset kasvavat ja muuttuvat paljon 22 vuodessa. Eikä se aina ole huono asia. No sieltä palasin sitten sirvin ääreen tekemään töitä. Ja viikko siitä huomasin tekeväni 3 ihmisen työt. Tai ei, en tehnyt mutta yritin kolmea paikata. Sekundaa ja suttahan siitä tulee mutta ei siinä ehtinyt pysähtyä miettimään laatua. Korona oli pahentunut niin että sitä oli tarjottavissa kaikkialla. Pelko jylläsi läheisissä ja töissä. Töitä oli niin paljon että illalla en omaa nimeäni jaksanut sanoa enkä oikein maailman mukavin ihminen ollut. Ärsyyntynyt ja jopa välillä väsymyksestä vittuuntunut ei millekään. En voi itseäni nostaa jalustalle eikä minulle voisi vuoden äiti tai vaimo palkintoa jakaa. Kaikki rakkaat huomasivat kyllä että nyt ei ole henkevien keskustelujen aika. Ei ollut ei. Mutta olin päättänyt jaksaa ja selvitä! Kuten sanoin arvosanoista ei voi puhua mutta maaliviivan ylittämisestä kylläkin. Nipin napin. Lomani peruuntui syksyllä kahdesti ja epätoivon poikanen iski kun henkilöstövaje vaivasi. Yritin ystäviäni tavata tankatakseni akkujani ja kiitänkin erityisesti Piaa siitä että näkkileipää ja teetä on ollut aina tarjolla (meidän yhteinen juttu). Olen myös iloinen että vanhoja ystäviä olen tavannut enemmän kuin muulloin. Kun katsoo pakituspeiliin on helppoa olla jälkiviisas ja todeta että moni asia olisi pitänyt tehdä toisin mutta sen olen keski-ikäisenä oppinut että tuo on niin turhaa ajanhukkaa. Joulukuu menikin täydessä työkrapulassa. Krapula siitä että työsarka oli hellittänyt. Voin todeta etten varmasti ollut työnantajan mielestä kovin hyvä työntekijö nuo kaksi viikkoa ennen lomaani. Mutta jouluihmisenä joulu ei luisunut sormieni välistä tänäkään vuonna. Ihanaa aikaa ja perinteineen. Joululoma kruunasi haastavan ja vaikeahkon koronavuoden. Ja lupaus paremmasta astui tänään voimaan. Lupaus siitä että olen positiivisesti itsekäs on tärkein lupaus itselleni. Ja toinen heti perään on se että tänä vuonna minulle rakkaat ihmiset saavat varmasti tuntea eri tavalla kun 2021 että he ovat rakkaita. Ei ehkä sanoin mutta teoin. Lupaan sen heille ja itselleni.

Rakkaan edesmenneeni Mofan päivä

Rakas Mofani eli ukkini olisi tänään täyttänyt 106 vuotta. Hänen synttäreitään juhlittiin juuri tänäpäivänä niin kauan kun hän oli keskuudessamme. Jo pikkutyttönä juuri tämä päivä oli suuri juhlapäivä. Ei vaan se että mofalla oli synttärit vaan se että me kuusi serkkutyttöä saimme kokonaisen päivän viettää keskenämme. Juhlamekoissa jotkausein olivat samanlaiset sillä kaupunkilaisserkkujen äiti oli ne ommellut meille. Olin serkusparven keskimmäinen tyttö. Lyhyin ja pippurisin😂. Mofalla oli kova kuri ja erittäin selkeät perinteet. Me lapset kiersimme kaikki vieraat ja kättelimme ja katsoimme silmiin ja tervehdimme. Joka vuosi joku erehtyi kenen tytär olin mutta se kuului myös kuvioon kertoa kenen tytär oli. Lasten juhlapöytä oli katettu keittiöön vaikkakin herkut sai noutaa salin puolelta. Muistan vieläkin nuo juhlalasit jotka painoivat pienen tytön kädessä. Ei meitä haitannut keittiössä oleminen, sitäpaitsi siellä sai nauraa ja kikatella rauhassa. Jos mietin nykypäivää niin ei tulisi mieleenkään jättää lapset itse juhlien ulkopuolelle kattamalla heille keittöön. Se mitä olen poiminut mukaani omille lapsilleni on tuo tervehtiminen ja silmiin tuijaaminen sekä selkeästi pitää sanoa kuka on. Se vaan on niin iskostettu omaan selkäytimeen. Mofani synttäripäivä oli jostain syystä koko suvulle suuri päivä. Me kaikki äitini sisarukset perheineen kokoonnuimme joulupöydän ääreen koko lapsuuteni ajan juuri Mofalla. En muista että asiaa olisi kotonani koskaan kyseenalaistettu tai jotenkin vastahankaan oltu. Mofalle kokonnuttiin 26.12 piste. Jouluruoka nautittiin koko poppoon kesken ja aikuiset ensin ja lapset sitten. Nuorena teininä poikaystävät pääsivät osaksi tätä ehdotonta mutta niiin ihanaa perinnettä. Nautin todellakin tästä perinteestä vaikka monesti mietin että miksi juuri Mofan synttäreistä tuli niin keskeiset. Vai tekikö joulunaika niistä niin tärkeät? Oli niin tai näin niin olen monesti kaivannut tuota juhlaa ja yrittänyt jopa jatkaa perinnettä jollain vastaavalla. Mutta rehellisesti sanottuna suvusta ei ole löytynyt niin valovoimaista sekä persoonallista henkilötä joka voisi korvata rakkaan Mofani. Ja ajansaatossa ajat ovat muuttuneet. ’Itsekeskeinen’ joulunvietto näkyy siinä että suuressa suvussamme on monta ’suurta’ juhlaa eikä kukaan tänäpäivänä ole valmis uhraamaan omia perinteitään yhden tyypin takia. Kun Mofani nukkui pois jäi paitsi hirveä ikävä niin myös elämästäni tippui pois yksi mahtavimmista perinteistä. Surullista mutta onneksi kaikki hienot muistot säilyvät kauniina.

Maapallon tuhoajako?

Sain blogistani palautetta…jee…Olen iloinen kun jonkun lukijan kanssa saa ’keskustella’ teksieni välityksellä. Ja nyt tuntuu että joku jopa lukee näitä juttujani. Tämän kertainen aiheeni koskee kysymystä miten ajattelen kun kierrätys ei oikein nappaa eikä ecohenkisyys. Olenko itsekeskeinen paskiainen joka viisveisaa maapallon sietokyvystä? En ole, se on selvä mutta avaan ajatusmaailmaani kahdesta näkökulmasta. Suhtaudun ecohenkisyyteeni samalla tavalla kuin ruoanlaittoon. Lyhyesti ja ytimekkäästi ’ei nappaa’. Laitan ruokaa koska on pakko (tosin mieheni tekee ruokaa aina kun on kotona joten toimin kokkina vain ja pelkästään kun mieheni on matkoilla). Syön koska jokaisen on syötävä mutten ole mikään suuri herkuttelija. Pidän toki hyvästä ruoasta muttei sekään herätä minussa huimia wau-tunteita. Kierrätyksestä ajattelen siis samalla tavalla. Se on minusta tärkeä asia mutta teen sitä lähinnä koska niin kuuluu tehdä. Asia ei herätä intohimontunteita minussa vaikka tiedän taustalla olevan tärkeän asian. En pistä erityistä energiaa siihen että kierrättäisin kaiken minkä voisin. Enkä pode huonoa omaatuntoa edes vaikka niin voisi kuvitella mutta se olisi minusta tekopyhää. Tekopyhää siksi että minähän valitsen etten tee parastani ja silloin voin vaan katsoa itseään peiliin ja muuttaa tapani mikäli omatunto soimaa mutta sitä en siis tee. En kuitenkaan ruoallakaan leiki enkä tee ruokaa turhaan enkä liian suuria määriä poisheitettäväksi tai aliarvioi ruoanlaittajia päinvastoin ja samaa linjaa vedän ecohenkisyyden kanssa. En roskaa luontoa, en elä kuin pellossa enkä tahallani tee luonnon kannalta huonoja valintoja mutta kyllä minä ostan kulutustavaroita jotka varmasti suurentavat hiilijalanjälkeäni. Ja ajan autoa. Paljon!! Mielelläni ja nautin siitä. En siksi että uhmaan maapalloa tai kuormittaisin sitä tietentahtoen mutta tämä autoilu on valinta josta pidän kiinni. Kompensoin saastutteluani sitten veden melkein pakkomielteisellä säästämisellä. Ja sähkön. Elämä on täynnä valintoja ja minä inhoan, käytän vahvaa sanaa ihan tietoisesti, asioita joista tulee vakavasti otetun asian myötä ’trendikästä’. Saan ’näppylöitä’ siitä kun joku alkaa mouhoamaan ilmanmuutoksesta ja kuitenkin tämä henkilö ei elä niinkuin mouhoaa. Ei yksittäinen ’ecovillapipo’ (edustaa ecohenkisyyttä tässä) tee ihmisestä ecoteko ihmistä. Ei mikään yksittäinen teko. Ymmärrän varsin hyvin että yhdessä tekemisen myötä autamme maapalloa kestämään elämäntyylimme. Se on ainoa tie. Mutta jokaisen täytyy itse saada valita tyylinsä millä kantaa kortensa kekoon. Ja minun tyylini on säästää sairaalloisella tavalla vettä (varsinkin nyt vesivahingon aikana😉!) ja sähköä mutta korkkarit jalassa autoillen. Olenko vastuuton sen saa jokainen arvoida itse. Että näin…

Jouluminä

Olen jouluihminen isolla J:lla. Rakastan joulunodotusaikaa, joululahjoja, omia joulukoristeitani, kynttilöitä, jouluruokaa, jouluntynnelmaa osv. Mutta heti tarkennan en ole silti mikään ’vedetään överit’ tyyppi. Joulua saa alkaa odottaa virallisesti marraskuun puolessa välissä. Ennen sitä olen valmiiksi suunnitellut joulun värit kyseiselle vuodelle, joululahjansaajat, perinteisen jouluglögin sekä oman joululahjani itselleni. Kyllä kuulitte oikein. Aikuinen lähes viisikymppinen nainen ostaa ja paketoi itselleen lahjan kahdesta syystä, se on kivaa ja saa mitä toivoo😂! Entäs mitä muuta kuuluu minun joulunvalmisteiluhini? Ensin tulee sesonkivalot ja sitten tähdet ikkunoihin. Rakastan mustia joulutähtiäni. Ne ovat superkauniit ja tyylikkäät. Adventtina saa tuoda esille tonttuni. Niitä piisaa ja ihan pirusti! Jokaisella oma paikka. Jouluverhot, matot ja tyynyt löytävät myös omat paikkansa silloin. Voih sitä ihanaa tunnelmaa tuon joulukuun ajan. Glögijuhla on merkki lähestyvästä joulusta ja se on meidän tapa viettää sukuni kesken yhteistä esijoulua kun kaikilla on omat joulu menonsa itse oikeana jouluna. Aatonaattona on joululahjojen ostopäivä sekä kuusen esilletuominen. Siihen ripustetaan kauniita laspalloja sekä jokin uusikoriste. Joka vuosi lasipallot saavat uudet ’kaverit’. Sitten vielä perityt joulutonttukoristeet vartioimaan joulupöytää niin jo tietää kaikki että on aaton aika. Eli näin minulla kohti h-hetkeä. Ihana joulu!

Positiivinen ei ole yhtä kuin hymy

Kun hymyilevä ulkonäkö piilottaa takseen monta salaisuutta sitä tulkitaan usein väärin…

Tänään keskustelin kolleegoideni kanssa lyhyesti positiivisuudesta. Se kun koetaan suomalaisten keskuudessa melkein kirosanana. Se koetaan monesti teennäisenä, pinnallisena ja epäaitona luonteenpiirteenä. Ymmärrän tuon tai höpöhöpö oikeammin yritän ymmärtää ja olen itse monesti kokenut hymyilevät kasvoni jopa taakaksi. Tosin nuorena koin sitä enemmän kun monen oli vaikea ohittaa minun hymyileväisyyttäni kommentoimatta ’ainaista hymyäni’. Kiitos keski-ikäisyyden ja luonnolisten juonteiden hymyni on valumassa vahvasti kohti napaa joten hymynikin ’hyytyy’. Mutta tarkastellaanpa positiivi-suuden moniuloitteisuutta. Mitä positiivisuus on? Synonyymeja kun katson löydän sanat myönteisyys, toiveikas, vahvistava ja optimistinen. Nappaan tuosta sanakvartetista toiveikas. Se ehkä kuvaa minun positiivisuuttani eniten. En helpolla hukkaa toiveikkuuttani siitä että asioilla on tapana jörjestyä, aina! Ei ehkä heti, ei ehkä tavalla jolla olin toivonut mutta järjestyvät kyllä. Kolleegani joka istui vieressäni kertoi myös olevansa positiivinen ja hän kertoi että osaa poimia huonoistakin hetkistä jotain hyvää, joitain helmiä mitä pujottaa elämän helminauhaan. Ja vaikka hän koki olevansa positiivinen niin hänkin halusi tai kommentoi minun ’ainaista hyväntuulisuuttani’ ja sanoi että minulla on varmasti helpompi elämä kuin muilla. Teki mieli nauraa kun osaan tietenkin katsoa elämääni pakituspeilistä ja voin todeta eipä tuo elämä näytä kovinkaan paljon helpommalta kuin muiden.Puolitosissaan varmastikin kolleegani tuota kommentoi mutta silti. Jos olisi ollut ensimmäinen kerta kun kuulen tuon olisin loukkaantunut mutta en enää…ei minun enää keski-ikäisenä tarvitse vetää herne-maissi-paprikat klyyvariin vain siksi että joku luulee että hymy=helppo elämä. Ja eihän positiivisuus ole naurua ja hymyä vaan aivan jotain muuta. Myönteinen suhtautuminen elämään on minun avainajatus. Elämässä voi käydä hyvin ja useimmiten käykin eikä ruikutus ja valitus auta, ainakaan minua! Mutta siis voihan kunnon ’ruttunaama’ myös olla positiivinen. On fantastisia ihmisiä jotka ovat ulkonäöltään tai kasvoistaan vähintään yhtä uhkaavan näköisiä kun juuri puhkeamassa oleva ukkonen mutta silti sielu kuplii myönteisiä ja ratkaisukeskeisiä ajatuksia. Eli on suuri viisaus oppia tuntemaan ihmistä eikä ’arvostella’ tai tulkita hymyn perusteella. Positiivisuus voi myös muuntua periksiantamattomuudeksi ja se on välillä jopa tyhmyyttä. Puhun vain itsestäni. Ajattelen niin optimistisesti että vielä kannattaa jatkaa kun joskus voi vaan laskea ’kirveen’ maahan ja todeta ’seinän läpi ei pääse. Mutta onneksi on siskoni jokauseimmiten pitää minut maantasalla ja sanoo ääneen että hei älä ole niin pässi, päästä irti jo. Ja hienoin opetus eiliseltä oli että yksi kolleega sanoi että positiivisuudellaan voi myös talloa ihmisiä alleen. Varsinkin niitä joille turvallisuus on tärkeää. Tuo on hyvä minunkin pitää mielessäni!!

Kilpailuhenkisyys ei minussa laannu...

Minua pidetään pitkäpinnaisena, positiivisena, iloisena ja suhteellisen rauhallisena naisena. Ystävät ehkä kallistuisivat räiskyvän ja tempperamenttisyyden puolelle mutta molempia löytyy minusta, tilanteen mukaan. Yhtä asiaa minusta on löytynyt ihan pikkutytöstä lähtien. Nimittäin kilapilu-henkisyyttä. Ja sellasta isolla K:lla sorttia se onkin. Olen elämäni varrella törmännyt monesti jopa siihen että hiukan on överiksi mennyt tai seuraumukset ovat olleet hieman suuremmat kuin mitä olisi ollut tarvis. En ikinä unohda 9 vuotta sitten kun poikani oli 11v ja oli säbämatsi pojat vs. vanhemmat. Mukaan oli ilmoittautunut monta iskää ja yksi mamma eli minä. Olin niin intoa täynnä ja voin vaan puolustukseni todeta että rakastan joukkuepelejä ja ne jos mikä nostaa kilpailuhenkisyyteni ihan tappiin. Niin kävi tuolloinkin. Peli oli jo aika nopeaa ja pillujäpikät olivat taitavia mailan kanssa. Minä taas en niin taitava enkä myöskään nopea mutta sisun päälle otti kun pojat singahteli ohi. Eräässä nurkkatilanteessa olin niin intona että päädyin puskemaan omaa poikani laidan yli ja hullunkiilto silmissä näin vaan pallon. Tajusin vasta kun laidat olivat koko kentän pituudelta mukkelismakkelis pitkin lattiaa että nyt olin varmasta mennyt liian pitkälle. Katsomossa olleet äidit katselivat minua paheksuvin katsein ja isät taisivat nauraa partaansa ajatellen että hullu nainen. Toisen kerran jolloin kilpailuhenkisyys on sokaissut minut töysin oli työpaikan tykypäivä 7 vuotta sitten. Olin järjestävä taho ja olin niin iloinen kun ohjelmassa oli futista. Muihin lajeihin en ehtinyt osallistua mutta siihen olin tehnyt aikataulullisen kolon. Ilmoittautuneita oli juuri sopiva määrä ja tällä kertaa naisia oli jopa kolme ja muut 10 oli miehiä. Se tosin ei ole koskaan haitannut menoa sillä muhun nousee joku sellanen älytön 'näytänpäs niille' fiilis. Noh tällä kertaa en kyllä näyttänyt. Tässäkään pelissä ei ole taitoa pelkästään tahtoa. Huomasin myös että eipä reilu nelikymppinen oikein pysy reilu kaksikymppisten miesten matkassa. Noh inhoan sitä jos joku pelaa 'varoen' kun olen mukana joten minun kanssa kannattaa pelata kunnolla tai ei ollenkaan. Mä kestän kyllä että olen taidoiltani surkein. Tällä kertaa miehet ottivat tosissaan (taisi kentällä olla pari heimoveljeäni jotka kirmailivat pallon perässä veren maku suussa!). Minut kampattiin pahasti mutta vaikka silmissä sumeni ja polveen sattui niin eipä nyt peliä kesken jätetä. Enkä jättänyt. Tai noh vasta sitten kun jalka ei enää kestänyt painoani vaan taipui alleni. Ristisiteet olivat menneet poikki mutta kun 'verenmaku suussani' olivahvempi kuin kipu niin en huomannut tuota. Tuo tapaus johti leikkaukseen ja kuntoutukseen jonka jälkeen enpä olekaan montaa metriä juossut. Kannatiko siis?! Noup😂! Ja sitten tänään lähdin padelkentälle pistämään poikani kahville. Ai että kun kentällä kohtaa 3 äärimmäisen kilpailuhenkistä ihmistä ja mukana on yksi vähemmän kilpailuhenkinen niin taitaa tuo 1/4 jäädä jalkoihin ihmettelemään että mikä hitto noihin kolmeen meni?! Eipä muu kun pallo on kentällä ja sillä on pakko saada piste. Murskavoitto on ainoa oikea voitto😂😂😂! Toivon ainoastaan sitä ettei pojillani ihan yhtä hattuun kihahda voitontahto kun he kohtaavat lapsensa jollain kentällä.

Syntymäpäiväni on ihana päivä♥️

Kohta on syntymäpäiväni. Rakastan tuota päivää. Pidän siitä että on jokin aihe juhlia eikä minua häiritse se, että tässä tapauksessa juhlakalu olen minä itse ja valokeila kohdistuu minuun. Mietinkin tässä että mistä tämä johtuu tämä innostus?! Lapsena meillä vietettiin aina kaikkien synttäreitä, äidin, iskän ja siskoni. Rakkaan mofani (ukkini) syntymäpäivät olivat vuoden toiseksi paras juhlapäivä. Heti joulun jälkeen Tapaninpäivänä kokoonnuimme Mofan luo koko suuri suku herkuttelemaan synttärikahveilla. Oli ihan paras tunnelma kun me kuusi serkkutyttöä saatiin usein uudet, samanlaiset mekot päälle ja iloa riitti. Lahjatkin olivat Mofalleni tärkeitä eikä hän salaillut sitä asiaa että aikuinen mies tykkäsi paketeista. Ehkä tämä on jäänyt sellaisena upeana lapsuudenmuistona mieleeni ja haluan siksi vaalia ja luoda sitä syntypäivän iloa ympärilleni. Vaikka juhlapäivä on siis se omani. On myös niin, että rakastan yhtälailla muiden ihmisten synttäreitä ja on ihan mahtavaa saada miettiä henkilökohtaisia lahjoja ystävilleni ja perheelleni. Harmillisesti vaan ’kaikilla on jo kaikkea’ vaikeuttaa huomattavasti lahjojen hankintaa. Ja minulla on yksi periaate, rahaa en anna lahjaksi. Kummilapseni sen tietävät ja ehkä se tekee minusta välillä ei niin poppis kummitädin mutta minä mieluummin koen kummilasteni kanssa jotain. Sirkusta, museota, jotain seikkailupuistoa, teatteria osv. Tai onhan sitä Onnibussi haavekin toteutettu😉...takaisin nyt omaan päivääni. Mietin että minä voisin yllättää perheeni tarjoamalla heille gourmetruoat jossakin kivassa ravintolassa. Se on minun lahjani heille sillä voiko mamma saada hienompia lapsia kuin he ovat?! Sillä synttäripaketin ’suunta’ voi olla mikä tahansa kunhan päivänsankari nauttii. Mies kun on tuolla Lapissa niin siksi puhun vain lapsistani. Jos itse saisin toivoa niin toivon aina samaa lahjaa, päästä mukaan viikoksi tanssii tähtien kanssa ohjelmaan. Se olisi niin siistiä!! Mä voisin osallistua kaudelle 'tanssii tavisten kanssa'😂! Ai että mä niiiiiin tykkäisin ja mä jo nään sieluni silmin kun liidän parketilla cha cha chaan rutmissä tai vedän kuulkaas ihmiset sellaset sambat että oksat pois!

Pelottaako minua ne numerot jotka tällä viikolla saavutan?! Eipä ne pelota. 49v on jotenkin huikeen hieno luku ja siitähän alkaa juhlavuosi joka päättyy pyöreisiin 50v. Wau! Miettikää, että saavutan tuon hienon elämää kokeneen aikuisen naisen iän. Yritänkö tässä jotenkin itselleni väittää etten haluisi olla nuorempi ja tiedettäkö käsi sydämellä voin vastata että enpä minä haluaisi. Ainoa mikä risoo on se että huomaan kyllä kropastani etten ihan nuori likka olekaan. Vaikka pään sisällä ikä ei paina niin krempat hiipivät salakavalasti kimppuun. Mutta hei, unohdetaan se hetkeksi ja nautitaan tulevasta syntymäpäivästä. Huomenna on tilattava kakku ja laitettava vähän wa ympäriinsä että pannu on talossa kuumana. Ihanaa että saan nauttia päivöstäni...teen siitä suuren numeron ettei kukaan vaan unohda minua😂. Ja minä tarjoan teille tämän keski-ikäisen naisen lapsellisuuden.

Sunnuntai soturi

Pieni pala minua...sunnuntai on mielestäni viikon kummallisin päivä. Yleensä nukun pitkään ja sillä tarkoitan klo 11. Ja ennenkuin nousen nautin suunnattomasti siitä että yleensä päivään ei kuulu mitään vakkariohjelmaa vaan tämä on sellainen ’olen ja möllötän’ päivä. Ja kun sitten nousen ’brunssikahville’ (kun aamu meni jo😉) niin minua alkaa useinmiten jo siinä kohtaa vaivaamaan sellanen ’sosiaalinenkutitus’. Mitä tekisin? Mihin menisin? Kenet kutsuisin kylään? Se ajatus sluibailusta on parempi kuin miltä sitten toteutus vaikuttaa. Hyvin harvoin jaksan vain olla tekemättä mitään. Olen jotenkin liian rauhaton. Kaipaan ihmisiä ympärilleni ja nyt kun 2/3 lapsista ei enää ole kotona, hiljaisuus on jokapäiväistä. Onneksi kesäisin prätkäily on hyvä ajanviete mutta syys-sunnuntait ovat samalla pahimpia ja parhaita. Ristiriita sisälläni on koko sunnuntain riesa ja vähän ihailen ihmisiä jotka osaavat sluibata koko hela dagen tai vastaavasti ihmisiä jotka saavat revittyä itsensä tekemään jotain kivaa. On se kummallista että pelkkä yksi viikonpäivä, joka ei edes osaa puhua saatikka vaatia itsessään mitään saa minut sisäiseen ’sodankäyntiin’. Yleensä minä mietin sitten sunnuntai iltana että miksi minä jälleen kerran halusin kaikkea ja havittelin kuuta kun kuitenkin tyydyin vain olemaan. Ja se tuntui ihan pirun hyvältä!

Tuittupää

Mistä johtuu että lähes 50-vuotias nainen (tässä kohtaa minä) ei pysty edelleenkään hallitsemaan tuittupäisyyttään kun se iskee! Kerron pienen palan täysin elävästä elämästä koettua meininkiä. Oltiin siis lomalla 9 vrk 24/7 mieheni kanssa prätkäreissulla. Mietin jo etukäteen että mitenköhän meidän käy kun tiedän että ’kokemuslistalla’ on paljon asioita joita en hallitse ja jotka eivät ole ihan minun top 10 mukavuusalueella olevia asioita. Ja helposti tulistun kun en osaa jotakin asiaa...Noh olin kotona jo päättänyt pistää munalukon tuittupäisyyteni kirstuun ja vain nauttia ja nauraa kun kokeilen uutta. Helpommin sanottu kuin tehty mutta täytyy tunnustaa että reissussa kaikki on vaan toisin. Mieli on jotenkin ’joustavampi’ ja paljon positiivisempi kuin kotona. Minun oli reissussa helppo nauraa itselleni ja vaikka tuittupäisyyteni kupli jossakin sielunsyövereissä ei kuplia tuntunut edes paineena rinnassa. No entäs sitten kun reissu oli ohi ja saavuimme kotiin? Olin varautunut siihen että vastassa olisi järkyttävä sotku ja kaaos koska lapset olivat keskenään olleet kotona mutta siis tuo ei auttanut minua tuo varautuminen. Mutta mutta torjuntakilpi petti totaalisesti! Pata meni täysin jumiin! Ei lapsille, koska minusta isoveli oli kuitenkin uhrautunut ja suostunut olemaan teinin lapsenvahtina (olisi voinut myös kieltäytyä, vedoten omaan elämään!) mutta miehelleni. Siis tulistuin niin että keittiön ovien saranoita testasin teinin lailla, likapyykit saivat kyytiä niin kuin ne olisivat syyllisiä paitsi sotkuun mutta myös kaikkeen muuhun elämässä ja sen lisäksi Ikean lasit voin nyt jälkikäteen todeta erittäin kestäviksi. Ja mikä miehessäni suututti sitten?! Siis se että hän ei tajunnut että hänen olisi pitänyt seitsemän tunnin ajamisen jälkeen tajuta minun mitään sanomatta että pyykit pitää pestä, tiskikone ladata, murut pöydiltä pyyhkiä ja tai ainakin edes jumaliste nostaa se pieni laiska peppunsa sen merkiksi et ymmärtää et nyt pitää jotain tehdä ettei ’kersantti karoliina’ räjähdä. Mutta eeiiiiiiih, ei äijä tajunnut 35 vuoden yhdessäolon jälkeen. Enkä edes naistenlogiikkaa tuon enempää käyttänyt. Ja hiiltyminen oli totaalista ja aivan kamalan hallitsematonta. Kun olin tuittuilut ja saanut mieheni huonolle tuulelle niin alkoi kaduttamaan. Niin minun aina käy! Eikä tässä mikään mindfullness harjoittelu auta. Älkää tuputtako sellaista! Mikä auttaa?! Viisas appiukkoni sanoi joskus että ikä tuo viisautta. Hmm, miten vanhaksi pitää elää etää se osuu kohdalleni?! Kysyn vaan.

Tavallinen aamu

On ihan tavallinen sunnuntai aamu. Siis ei mikään ’insta aamu’ vaan täysin no-filter aamu jollaisesta en laita kuvia someen. Miksi? Onko tässä jotain vikaa vai onko tämä vain niin mielenkiinnoton? Kun istun sohvalla kahvikuppi kädessäni niin tulee mieleeni että vitsi sentään ihana vaan juoda rauhassa kahvit ilman mitään sen kummempaa erityistä tai luksusta ympärilläni. Tällaistahan elämäni oikeesti on. Ei aina ole mitään herkullista aamupalaa (minä söin kuivan päätypalan paahtoleivästä kun muuta ei oikein pussissa ollut!) jota en halua kuvata, kahvi maistuu joinakin aamuina, niinkuin tänään, kertakaikkisen paskalta kun keittäessä lipsahti lusikallinen liikaa puruja suodatinpussiin. Olo ei ehkä oo niin hehkee kun illalla meikit jäi vähän niinkuin kasvoille ehkä tuli taas syötyä liikaa suolaa joten sormet ovat turvoksissa kuin pullistuneet siskonmakkarat liian pienessä kuoressaan. Tänään oli sellainen aamu. Ja kun otin kuvan näytin ryytyneeltä 55 vuotiaalta muijalta. Järkkyä mutta ihan minun elämääni tässä ja nyt.

Juhlat ovat ihana asia

Minun luontoni

Olen koko ikäni asunut pienessä kaupungissa tai peräti pienessä kyläpahasessa joten en ole, niinkuin monet usein harhaisesti kuvittelevat mikään ison stadin friidu tai stadin friidu ollenkaan. Ja vaikka sisääntuloni koski asuinpaikkaani niin tämä kirjoitus koskee suhdettani luontoon. Yritän kirjoituksen avulla avata sitä miten kaikki eivät ollenkaan lataa akkujaan metsässä eikä luonnossa. 
Olen syntynyt yrittäjä perheeseni ensimmäisenä lapsena. Vanhempieni yrittäjyys pienessä kylässä leimasi lapsuuttani, vain hyvällä tapaa. Koko elämäni pyöri paikallisen huoltoaseman  ympyröissä ja vakioasiakkaista muodostui turvallinen mutta laaja tukiverkostoni. Kaikki vakkarit tunsivat 'shellin pikkuannen'. Meillä oli paljon mitä muilla ei ollut mutta meiltä puuttui myös paljon ns. tavallisia asioita mitä muilla kodeissaan oli. En koskaan ole esim. lapsena leiponut, käynyt kirjastossa tai käynyt metsässä. Meille pullat tulivat lähileipomosta, myös kotiin, kirjoja sain vanhemmilta serkuiltani joita sitten ahmin salaa peiton alla ja metsä ympäröi kyllä asuinpaikkaani mutta sinne en saanut yksin mennä eikä vanhempani koskaan ehtinyt sinne viedä joten metsä jäi kuin tauluksi ympäröimään taloani. Näin voitte siis kuvitella että en koskaan tottunut metsäön enkä osaa olla siellä vielä aikuisenakaan. En osaa rentoutua siellä, silläsuuntavaistottomana ihmisenä pelko eksymisestä on suurin ja päällimäinen tunne. Kaikki metsän äänet myös pelottavat minua. Tyhjä ja ontto humina on minusta niin arvaamaton. En pidä metsien melkein kuristavan tuntuisesta totaalisesta syleilystä. Metsä on maailmana minulle yhtä kova kuin meri. Meri on niin raju ja ylimielinen että kannattaa pikkukaupungin friidun pysyä lempeän ja myötämielisen järvenrannalla. Luontoa voi tietenkin löytää muualtakin kuin metsästä mutta minäpä olen löytänyt töydellisen tavan itselleni käydä luonnossa ja nauttia huumaavista tuoksuista ja katsella luontoa, myös metsää kaukaa mutta samalla läheltä. Mistä siis puhun? No tietenkin siitä että kun minä hyppään moottoripyörän kyytiin ja pistän kypärän päähäni ja vedän visiirin auki niin olen valmis kohtaamaan kaiken tuon mikä motoristin ulottuville voi luonnosta tulla. Tuoksut, värit, äänet jotka erottaa vain hailakkaasti ihanan pörinän seasta. En kaipaa muuta. Sillä tavalla rentoudun kun tiedän että liikun eteenpäin ja mikään 'pelottava' luonnossa ei saa minusta otetta.
Tottakai olen patikoinut joskus ja nähnyt henkeäsalpaavan kauniita maisemia mutta patikointi sinäänsä ei sekään minua rentouta. Maisemat kyllä. 
Onkin mahtavaa että jokainen löytää oman tyylinsä olla luonnossa. Nyt varmasti joku nyrpistää nokkaansa ja miettii että eihän minun tyylillä pääse luontoon edes kiinni mutta hei hyvät naiset, olette väärässä, pääsee kyllä. Voin esim kertoa että on aika uskomattoman kaunista körötellä hiljaa järven ohitse kun aurinko laskee ja järvi tuoksuu sellaiselle lempeälle vedelle. Rakastan tuollaisia hetkiä...mopo+kind of luonto ja minä...niin ja mun ihanat nahkavaatteet ja mopon ihana ääni😉! Että näinkin luonnon voi kokea.

Kateus ei kauneutta kasvata

Kateus, katuminen ja kadehtiminen ovat asioita joita vältän viimeiseen asti. On kuitenkin yksi asia joka saa minut muuttumaan vihreämmäksi kuin itse Shrek ja tuo väri pukee minua siinä kohtaa päästä otsalohkooni asti. En ole kateellinen ihmisille joilla on suurempi talo, kauniimpi sisustus, ihanammat vaatteet, enemmän rahaa, upeimpia matkoja muistoina tai enemmä designvaaseja hyllyillään. Ei, en kadehdi mitään tuollaista...okei jos jollain naisella on upea prätkä voi vihreä väri valahtaa kasvoilleni hetkeksi kunnes tajuan tuon naisen onnekkuuden jolloin väri häviää pois...hyvä että jollain on upea prätkä! Kateuteni ei siis ole mikään maallinen tavara eikä mammona vaan äiti-tytär-tekeminen. Olen aina jo ihan pikkutytöstä lähtien kadehtinut ystäviäni jotka tekivät asioita kahden äitinsä kanssa. Kävivät he sitten pikkureissuilla, saivat mennä äidin työpaikalle päiväksi kesken kouluviikon, menivät risteilylle tai menivät kahville tai syömään vaikkapa vain lounasta äitinsä kanssa. Sillä ei oikein ollut väliä. Muistan sen kateuden-pistoksen sielussani kun he sitten hehkuttaen kertoivat miten kivaa oli ollut. Oma äitini on aivan huikea henkilö mutta en voi sanoa että hän olisi äiti tavallisimmasta päästä ja koska työ on aina ollut hänelle tärkeää niin vapaa-ajasta on nipistetty aikaa siihen eikä päinvastoin ja täytyyhän minun sanoa myös se että suurperheessä ei olisi tullut kuuloonkaan että minä olisin voinut ’omia’ äitini pariksi päiväksi sillä kotona oli 5 nuorempaa odottamassa omaa huomiotaan. Ja vaikka rationaalisesti ymmärsin tuon jo silloin niin lapsen sydän ei tajunnut asian laitaa. Ja vielä aikuisena naisena kadehdin edelleen samaa asiaa. Ei minua liikuta muiden kauniit kodit, hienommat auto tai huikeempi elämä mutta edelleen voisin haluta lähteä viikonlopuksi johonkin kokeilemaan winetastingiä äitini kanssa tai elokuviin katsomaan jotain meidän yhteistä ’genreä’ edustavaa elokuvaa, jos sellaista siis olisi. No ei tässä kohtaa elämää enää tuo asia muutu mutta siksi olenkin todella näppärästi ruvennut kompensoimaan omia tarpeita luomalla tyttäreni kanssa ’tyttöjen-reissu’ tradition. Aloitin jo monta vuotta sitten konseptilla joka vielä tänäkin päivänä toimii samanlaisena. Valitaan kaupunki (kotimaasta) ja varataan hotelli, minä valitsen ruokaravintolan ja museon ja tyttäreni valitsee omaa mieleistä tekemistä esim elokuvissa käynnin tai yhdessä olemme katsoneet trip advisorista nähtävyyksiä joihin voimme tutustua. Olemme myös tietenkin shoppailleet tytön ehdoilla. Isona asiana on tuliaiset kotiin. Olemme käyneet niillä ’nihkeillä’ risteilyllä, Tallinnassa viettäneet päivän ja ajaneet Uppsalaan sukuloimaan. ’Tyttöjen-reissuja’ teemme kahdesti vuodessa. Edelleen me teemme reissujamme tosin teini-ikä on vähän rajoittanut tyttäreni halukkuutta viettää laatuaikaa mammansa kanssa mutta olen ratkaissut asian ottamalla matkaan toisen teinin. Näppärää. Näin minä olen yrittänyt luoda kaiken sen mistä itse haaveilin. On jännää miten tietyt asiat vaivaavat vielä pitkälle aikuisuuteen. Ja elämäänsä ei kannata viettää harmitellen jotakin vaan kannattaa tehdä asialle jotakin ja siirtyä seuraavalle sivulle. Näin elämässä ei menetä mitään... minun mummi ruukasi sanoa minulle että ei kannata antaa muiden maalata omia elämän muistiraitojaan, ne pitää maalata itse. Ja sen takia minulla on sivellin tässä kädessä...

Sukuvika-aivastus

Taisin jo jossain mainita että minua vaivaa ’tauti’ nimeltä sukuvika-aivastus. Tautidiagnoosia sille ei varsinaisesti löydy mutta tohtori Toivasena olen diagnosoinut itseni, siskoni ja äitini. Lääkettäkään ei ole ja näin 30 vuoden jälkeen voin todeta että ’tauti’ on myös krooninen😊. Miten tämä nyt sitten ilmenee? Siis meillä kolmella oire on sama mutta syy tai taustat oireelle on eri. Minulla tauti ilmenee seuraavanlaisesti. Useimmiten kun istun kahvilassa ja nautin tavallisesta pannukahvista toisen kupillisen kohdalla nenässä alkaa kutittamaan lailla jota ei saa loppumaan kuin 16 aivastuksen ketju-aivastuksella. Eikä siinä mitään, ’tauti’ on minulle jo niin tuttu niin yleensä ehdin varustautumaan 7 nenäliinalla ja kaikilla hätäapukeinoilla jotka eivät siis tepsi mutta pidentävät aikaa aivastusten alkua. Painan pikkurillin kynsinauhaa, katson valoon päin, puristan nenääni ja kutittelen kurkkua. Ne on viisaampien ihmisten neuvoja joita loputtomiin yritän kokeilla mutta jotka toistuvasti päätyvät aivastukseen. Nyt korona-aikana tautini on saanut erityisen paljon negatiivista huomiota ja olen joutunut murhaavien katseiden alituiseen kohteeksi. Ja taudissa on yksi ärsyttävä piirre eli se että mitä enemmän yritän pidätellä aivastusta sen enemmän nenäni reagoi ja antaa tulla. Pariin otteeseen kaksi naishenkilöä on poistunut kahviosta missä olen saanut oireira ja joille olen ääneen jopa selittänyt tilannetta mutta he ovat selkeästi poppatohtorisnaisia sillä ovat osanneet diagnosoida minulle koronan ilman testiäkin😉. Niitä henkilöitä olisi pitänyt olla enemmän tässä maassa pandemian aikana sillä väitän että silloin Suomen talous olisi paljon paremmassa jamassa kuin mitä se nyt on😉. No olen vuosien varrella kuitenkin oppinut että paras tapa hillitä mahdollisia kahviomurhia on puhua ääneen taudistani. Voi kailottaa kahviallergiasta jolloin murhaavat katseet saattavat muuttua sellaisiksi säälittävän kysyväksi 'miksi juot sitten kahvia??' Koska kroonisuus on todettu niin pitää vain toivoa ettei ’tauti’ tästä enää pahene😂!

Tässähän minä...selfieitä pukkaa...kylläpä mustavalkoisuus pukee kuvia😉

Viisikymppinen popittaja😂

Olen aina pitänyt musiikinkuuntelusta sekä tanssimisesta. En kuitenkaan ole minkään tietyn genren fanittaja tai no artistin fanittaja ylipäätään. En voi myöskään sanoa olevani kovin vakava musiikinkuuntelija sillä en juurikaan kuuntele laulujen sanoja enkä laulun sanomattomia viestejä. Musiikissa tärkein on rytmi ja pirun hyvä rytmi. Sitävastoin olen täydellinen ja törkeä musiikin luukuttaja😂. Aamulla kun ajan töihin sormeni käyvät dj:n lailla kanavanappien välillä kun haen sitä parasta biisiä juuri siihen hetkeen. Usein löytyy hetkellisiä 'lempibiisejä' joiden tahtiin voin motarilla laulaa kovaa ja korkeelta samalla rummuttaen tahtia rattiin. Ai että minä nautin! Samaa teen koko kotimatkan mikäli siis en ole puhelimessa mikä on myös ihan toinen lempipuuhani autossa. Koskaan ei voi puhua liikaa puhelimessa eikä laulaa falsettia.

Unohdinkin jo sillä yhden erityisen musiikkigenren ystäväksi olen tullut näin keski-ikäisenä naisena, ja se genre on ooppera. Voitin liput Savonlinnan oopperajuhliin ja musiikki siellä oli aivan käsittämättömän upea kokonaisvaltainen elämys. Upea äänentoisto linnassa sai korkeat nuotit kaivautumaan korvieni syvimpiin käytäviin lailla jota en ollut kokenut aikaisemmin. Siitä tuli kertaheitolla uusi rakkauteni josta en luovu.

 Oletteko miettineet musiikista joskus sellaista että musiikki olisi jotenkin ikä-sidonnaista? Voi tietenkin näin olla, ettei ehkä jaksa esim lastenlauluja enää keski-ikäisenä kuunnella mutta tarkoitan noin muuten. Kysyn tätä lähinnä siksi että tyttäreni mielestä musiikkimakuni, yllätys yllätys ei ole noloa kuten voisi kuvitella, on väärän laista tai minä olen kuntelemaani musiikkiin väärän ikäinen. Kuuntelen hänen mielestä musiikkia joka on tarkoitettu nuorille ihmisille eikä minun ikäisilleni. Mietinkin asiaa vakavasti. Mielestäni musiikki ei ole ikäsidonnaista ja minä kun satun pitämään rytmikkäästä popista niin en halua edes kuunnella muuta. Kuten mainitsin en osaa kuunnella 'vaikeaa ja angstista' musiikkia sillä minulle musiikki on aina ollutkin ilon aihe ja tuoja. Voin toki tyttäreni tähden luukuttaa autossa vähän vähemmän kun hän on matkassa mutta muuten niin kyllä annan palaa, ainakin vielä. Kiikkustuolissa ehdin sitten kuunnella vakavia ja kauniita sanoituksia jotka riipasevat vanhaa sydäntäni kun kuuntelen musiikkia narisevan keinutuolin äänen siivittämänä. 

Isosiskon ylpeydellä

 Kun kuulin kaksitoista vuotiaana että minusta tulee seitsemän vuoden tauon jälkeen jälleen isosisko maailmani repesi niinkuin sadepilvi repeää ennen kaatosadetta. Minun orastavassa teinipäässäni ajatuskin vauvasta perheessä oli ällö ja nolo. Noh, niin siinä kävi että maailmaan syntyi pikkusiskoni jonka ensimmäinen elin vuosi kului huutaessa ja tehden minun teini-elämästäni yhtä vauvan karjuilun pakoilua. Vaikka oikeasti mielessäni ajattelin että olihan siskoni kuitenkin suloisin vauva maanpäällä. Vuodet kuluivat ja vauvasta kasvoi taapero ja taaoerosta leikki-ikäinen ärsyttävä kakara mutta enhän minä oikeasti siskoani koskaan inhonnut, oli vaan ylläpidettävä tuota kuorta ja teini-angstia sillä muutenhan olisin menettänyt kasvoni. Kului vuosia kunnes olimme molemmat niin vanhoja että pääsimme ikäeromme takia (12v) samalle sivulle, niinsanotusti. Oikeastaan vasta kun sain ensimmäisen lapseni ja siskoni oli 15v niin huomasin ekoja kertoja tietoisesti ajattelenevani että onpa mukavaa kun pikkusysteri käy kylässä ja jopa sain hoitoapua pikkuiselleni. On tietenkin itsestäänselvää että tuolloin yhteisiä asioita oli kuitenkin erittäin vähän ellei jopa ei yhtään. Mutta kun siskoni täytti kaksikymmentä ja minä oli juuri ylittänyt kolmenkymmenen viivan niin ikäero jotenkin rupesi häviämään. Ja jotenkin tuntui hyvältä tuntea ekaa kertaa että pikkusiskonihan on ihana naisen alku jonka kanssa meillä kemiat synkkaa äärimmäisen hyvin ja jonka kanssa pystyy puhumaan elämän törkeistä asioista. Vaikka molemmilla oli omat juttunsa niin yhteistä oli paljon sillä olimmehan kuitenkin eläneet samassa perheessä, tosin eri aikoina. Minun ruuhkavuoteni alkoivat ja voin näin jälkikäteen todeta että juuri siskoni piti minut monesti jörjissään hyvällä huumorillaan, äärettömällä herkkuydellä jonka avulla hän osasi.ojentaa auttavan käden pyytämättä ja puhelinsoitot jotka piristävät päivää niinkuin suklaa palanen viikolla kolme! Olen niin kiitollinen siskostani ja siitä pyyteettömästä ja äärimmäisestä luottamuksesta mikä välillämme vallitsee. Olenkin monesti ajatellut että voi kun kaikki saisivat kokea saman omien sisarustensa kanssa. On niin ihanaa kun hönen kanssaan voi maata vaikka sohvalla tuijottaen jotain hömppäohjelmaa ja jo kahden sanan perusteella toinen tietää mikä on tulevan jutun juoni, ei koskaan tarvitse teeskennellä mitään eikä peitellä mitään. Tunne on niin siisti. Ja se ettei tarvitse selittää miksi on hiljainen sillä toinen älyää olla kysymättä ja osaa antaa tilaa. En osaa edes laskea kaikkia yhteisiä jaettuja ilon- ja surunhetkiä, niitä on huikea määrä. Isosiskona olo on kunnia-asia ja olen niin ylpeä että juuri minun siskoni on niin jörkevä ja ennenkaikkea empaattinen ja jos jotain voi sanoa kultaiseksi ihmiseksi, niin häntä voi. Ei tekisi pahaa kärpäsellekään. Ja koska ikäeroa on niin paljon, olemme tänä päivänä siinä tilanteessa että hän elää ruuhkavuosiaan ja me emme näe niin kovin usein mutta se ei onneksi huoleta sillä vaikka emme kolmeen viikkoon ole puhuneet voimme jatkaa huoletta siitä mihin jäimmekään. Elämässä on harvoja stressittömiä ihmissuhteita mutta tämä suhde on sellainen. Se jotenkin kukkii ja on olemassa ehkä vain jo sillä että kun nähdään niin ne yhteiset hetket toimivat lannoitteena seuraavaan kertaan asti! Olenkin monesti miettinyt et olisi kamalaa ellei pikkusyrrani olisi koskaan syntynyt, että jotenkin kaikki teinikiroilut kun manasin hänet alimpaan helvettiin olisi jostain syystä toteutunut, olisin menettänyt niin paljon. Kiitos siis että rakas siskoni olet olemassa💕!!!

Jönsbölewood-tähtihetkeni

 Jo Pikkutyttönä tykkäsin esiintyä ja silloin olinkin pikkusiskoni kanssa sukujuhlien Baccara, ainakin noin omassa päässäni missä soi ’yes sir, I can boogie vaikka ulos suustani tuli päivänsäde menninkäinen laulua. Kouluikäisenä näytteleminen koulunjuhlissa kiinnosti jo sen verran paljon että kuin roolia kivenä tai puuna oli tarjolla en siihen koukkuun tarttunut.Mutta harvoin saatiin koko luokka innostumaan joten näytelmät oli viiden minuutin esityspyrähdyksiä. Koulun jälkeen iltaisin esiintymisnälkääni lievitin parhaan kaverini luona tekemällä tanssiesityksillä Irene Caran tahtiin. Ja dramaattisempaa esitystä haettiin ranskalaislaulaja Mirelle Mathieun tahtiin. Yleisöä ei ollut, eli esiintyvät artistit saivat saman kohtelun kuin korona-aikaiset esitykset. Tosin meitä siivitti satunnaiset ohikävelleen vanhemman yli-innostuneet ja hiukan teennäiset taputukset mutta me emme sitä huomanneet ja se riitti meille jotta jatkaisimme. Yläasteikäisenä lettipäiseen iski totaali esiintymis-lakko eikä neitiä näkynyt muuta kuin pakollisissa esityksissä. Jotenkin esiintymiskuume tai tarve esiintyä iski epidemian lailla lukiossa. Kaikkeen missä sai seistä lavalla niin pyrin vapaaehtoisesti ja olin se ärsyttävä ekan pulpettirivin tyttö jolla käsi pystyssä ennenkuin kenelläkään hitaammin lämpenevällä oli edes ajatus mitä roolia oli tarjolla jotenkin uponnut tajuntaan. Ja jotta olisin maksimaalisen ärsyttävä heiluttelin sitä kättäni niinkuin apina joka yrittää tavoitella palmun viimeistä kookosta ja joka roolin kohdalla. Vaikkei lahjoja ehkä ihan kaikkeen olisi ollut niin itsekriittisyys oli myös kadoksissa. Pitkään suuri ylpeydenaiheeni oli päärolijoulujuhla musikaalinäytelmässä. Nyt en edes tajua että miksi kukaan valitsi minut tuohon mutta ehkä totuus on ettei pienessä koulussa ollut muita yhtä innokkaita roolin ottajia😂! Teatterikorkeakoulun rakennus vilisi silmisaä pitkään ja oli pitkään nuoren Annen märkäpäiväuni...joka jäi jännitysläiskäksi kalsareihin. Ei minusta tullut näyttelijää ei, vaan sosiaaliala sai työntekijän. Hassut näyttelijä ajatukset haudattiin ja kuopattiin,arki ja ruuhkavuodet iski päälle kuin yleinen syyttäjä. Mutta sitten tuli töissä mahdollisuus virkistystoimikunnan kautta vähän herätellä vanhaa haavettaan ja toteuttaa itseään. Ja ai että minä 11 vuoden ajan toteutinkin itseäni. Oli tv-ohjelmien plagiointia, muotishowta ja tanssiryhmää. Ja aina superhyvällä mielellä astuin lavalle. Tunne on kuin siirtyisi toisen pöksyihin tekemään niitä juttuja mistä unelmoi mutta tietää ettei taidot riitä. Voi antaa palaa ja antaa tunteiden viedä. Sillä tavalla pikkuhiljaa ajatus harrastelijateatteriin osallistumista vahvistui. Vaikka itse päätös osallistumisesta muhi vuosia. Niinpä minä 46 vuotiaana astelin ensimmäistä kertaa ikinä oikean esityksen esiintymislavalle. Elokuusta marraskuuhun treenausta ja siihen päälle 10 ihanaa ja uniikkia esitystä. Jönsböliwoodin kohokohta! Esiintymisnälkäni sai tyydytystä moneksi vuodeksi, kunnes olen jälleen valmis seuravan koitokseen tai ehkä enemmänkin niin että kunnes joku kelpuuttaa minut ja on valmis ottamaan riskin ottamalla minut esiintyjiin. Tiedä häntä tapahtuuko sitä enää ikinä...mutta minulla on Jönsbölewoodimuisto muistiraidassani josta pidän kiinni kaksin käsin.

Kun huomaa että periaate periaatteelta alkaa lipsumaan

 Olen aina ollut hyvin sellainen ’turvallisen keskitienkulkija’ mutta ehkä pienellä pikantilla mausteella väritettynä. Minulla on ollut liuta sellasia ’periaate’ asioita joita siis en jostain syystä tee, en käytä tai en sano tai josta en pidä. Eikä näille asioille todellakaan löydy mitään järkevää syytä. Jotta saatte kiinni mistä puhun niin listaan pari esimerkkiä. En vaihda renkaitani itse, en tänä vuonna enkä ikinä. En pese omia ikkunoitani en tänä keväänä enkä muulloinkaan vaan ostan kesälahjaksi itselleni ikkunan pesun. En käytä sukkia toukokuussa vaikka keli olisi tällainen ’vihreä talvi’ niinkuin nyt. En myöskään mene kyläkauppaan ilman huulipunaa vaikka on maskipakko. Nämä oli esimerkkejä joista voin lipsua tai melkein lipsua mutta sitten on niitä ’periaate’ asioita joista olen huomannut että jotenkin ote on töysin lipsunut tai on lipsumassa. Olen aina inhonnut pantterikuosisia vaatteita. En kerta kaikkiaan ymmärrä miksi suomalainen keski-ikää lähestyvä nainen niin siirtyy täyttämään aatekaappiaan kissaeläin-kuosi vaatteilla. Kaappiin hiipii jos jonkinmoista gepardi-pantteria. Kun nyt hipsin katsomaan omaa vaatekaappiani niin mjauu...tai grauj miten gepardi-pantteri nyt ääntelehtikään, niin kas kas täplikästä paitaa löytyy ja vähän vyötä, yhdet pilkulliset kengätkin ja voi ei, hiuspannankin näen pilkottavan sieltä. Siis ihan ikeesti kuka ne on ujuttanut sinne kun minähän olen vannoutunut ’nou nou mama pantteri vaatteille’!! Okei, no en ainakaan suostu gepardikuosia kantamaan mikäli se on muun sävyistä kuin ruskeaa. Joku raja lipsumisellecsentään!! Pahin ever on kuitenkin punainen kissaeläin kuosi. Sitä ei tuu!! No entäs vaatekappale nimeltä ’tunika’?! Varmasti suomen käytetyin vaate collegehousujen jälkeen. Ei ilmesty minun kaappiini ikinä. No sekin periaate meni puihin, tosin ostamani tunika on minunkaltaiselle hobitille selkeesti mekko (siksi sen ostinkin!). Mutta koska pussissa luki tunika on ’mekko’ saanut jäädä koristamaan hyllyäni. Niin paljon tunika vielä tökkii enkä vielä ole liukunut tuolta liaanilta suohon. Pidän kiinni kynsinhampain. Entäs periaate jolla ostan kengät-looks goes first everytime!! Periaatteni korkkareiden suhteen on että ei se miltä ne tuntuu vaan miltä ne näyttää. Mikäli ostan kengät jotka varmaan on tehty alunperin hyllyn koristeeksi tai sitten olen vain vahingossa syntynyt viisi varpaiseksi enkä nelivarpaiseksi jolle kengät varmaan on tehty niin olen luvannut etten valita koskaan epämukavuutta. Ja tuon lupauksen olen pitänyt jopa niin että erään Pariisin reissun jälkeen jalkani olivat vesikellojen peitossa ja tarvitsin kolme antibiootti kuuria taltuttamaan pöpöt. Silloinkaan en periaatettani muuttanut. Ostan mageira kenkiä olkoot totaali epämukavat, enkä siitä valita.Ei pysty! ’Periaate’ periatteiita on pitkä lista mutta yhden vielä mainitsen tässä. Se on paha😂! Jos en halua jotain tehdä enkä keksi sille mitään järkevää syytä niin voin aina heittää kehiin ’jos yli 40 vuotias nainen ei itse saa päättä niin jo on kumma!!’ ja siihen loppuu minun osalta perustelu. Siis voiko idioottimaisemmin asioita tarkastella tai perustella?! Sehän on vähän sama kuin lapsi sanoisi että koska olen 5 vuotias en osaa käyttäytyä. Piste. Juu mutta minä aikuinen keski-ikäinen tollo olen päättänyt etuoikeuttaa itseni käyttämään tätä parhaimpana perusteluna ikinä jolla voin välttyä asioilta joista en pidä. Tosin miten vaikeeta on sanoa että en pidä esim tenniksestä ja polveni ei sitä kestä joten sen takia en halua pelata. Ei minä vajoan uhmaikäisen tasolle ja sanon en pelaa koska olen yli nelikymppinen...huhhuh, sanon mä!

Äijän kahvila

Jokaisella ihmisellä on enemmän tai vähemmän pinttyneitä tapoja ja minä kuulun niihin 'enemmän' kerholaisiin. Aloitan sellasesta minulle mukavasta tavasta josta en aio luopua en ikinä.
Olen 25 vuotta kulkenut töissä Isolla Kirkolla ja kuten jo jossain mainitsin en siis ole aamuihmisiä. Vaikka noin muuten minua voi kutsua suhteellisen mukavaksi yksilöksi niin hereilläolo tunneista niin olen sen ensimmäisen sietämätön äkäpussi. Tai ei, olen käsittämätön tuppisuu! Älkää puhuko minulle vasta kun muijan moottorin käynnistys kahvaa on käännetty on-asentoon joka tapahtuu noin tunnin päästä siitä kun herään. Okei menen asiaan eli 'Äijän kahvilaan'. 
Aikaisemmin kävin satunnaisesti tässä kyseisessä kahvilassa jonka nimi ei tietenkään ole 'Äijän kahvila' vaan Korvari mutta työpaikallani kaikki jotka siellä käyvät puhuvat 'Äijän kahvilasta' joten mennään sillä. 
Kun minä lähestyn Töölöä niin on kulunut se reilu tunti siitä kun olen vaivalloisesti repinyt luomeni auki ja silloin minussa herää nälkä ja kahvihammasta alkaa kutittaa ja jopa kolottaa kuin mummolla konsanaan. Äijällä, jolla siis on myös uskokaa tai älkää, niin ihan kasteessa annettu nimi, Juha, niin tarjoilee huikeinta aamupalaa ikinä. Joten sinne suuntaan joka aamu. 
Ja jos ihan rehellinen olen niin jekutin vähän sillä tuskin aamiainen on parasta ikinä mutta tunnelma on. 
'Äijän kahvilaa' voisi helposti kuvailla ronskiksi, vanhanaikaiseksi ja todella maskuliiniseksi kaukana mysiger (kodikkaasta) ja vielä kauempana trendikkästä kahvilasta. Mutta nyt osuin naulan kantaan-siksi tykkään kovasti tunnelmasta kahvilassa. 
Meitä on 'vakkariasiakkaita' paikalla lähes joka aamu ja jos joku puuttuu niin mietitään porukalla missä skubbet luuraa. En minä kaikkien nimiä tiedä, eikä se ole edes tärkeää mutta jokaiselle olen antanut päässäni nimen. Sieltä löytyy 'dogiladyä' (koiria saa tuoda sisälle ja 'Äijä' antaa herkkuja jokaiselle koiralle), taxijäbää, postimiestä, huppariheikkiä, Koneporukka jne. Käydään yhdessä läpi Seiskapäivän juorut, prätkäjuttuja, politiikkaa sekä jokainen vaihtaa omat vakkariuutiset 'Äijän' kanssa. Kun olen syönyt vakkarileipäni ja juonut 2 kuppia kahvia ja aivastellut 'sukuvika-aivastuksen' (kerron myöhemmin mikä lie) niin työ kutsuu ja uusi porukka valuu kahvioon sisään tekemään samaa kuin minä. 
Tunnelma puhuttelee minua suuresti jo senkin takia että olen lapsuuteni viettänyt vanhempieni kahvilassa Virkkalassa. Tämä tapa saa minut hyvälle tuulelle ja kun suljen oven en mieti 'Äijän kahvilaa' hetkeäkään kuin vasta seuraavana arkipäivänä kun jälleen aloitan päiväni siellä. Kiitos kaikille siellä jotka teette arkiaamuistani tutun ja turvallisen😊!!