Uuden vuoden lupaukset - nuo suurin toivein asetetut tavoitteet, jotka usein päätyvät unohduksen hämärään jo tammikuun loppuun mennessä. Ah, miten ihana perinne! Mikä siinä on, että vuoden vaihtuessa tuntuu siltä, kuin taikasauva heilautettaisiin ja kaikki olisi mahdollista? Toisaalta rakastan tuota mahdollisuuden tunnetta.

Uusi vuosi merkitsee monille uutta alkua, ja lupaukset voivat antaa sysäyksen kohti parempaa elämää. Terveellisempi ruokavalio, enemmän liikuntaa, vähemmän stressiä - nämä kaikki ovat varsin järkeviä tavoitteita, jos niitä pystyy oikeasti toteuttamaan mutta useimmitenhan ne jää kovaksi yritykseksi mutta silti.

Mutta sitten on nämä "hömpötykset", kuten ryhtyä joogamestariksi kuukaudessa tai kirjoittaa romaani neljässä viikossa. Nämä ovat lupauksia, joihin kohdistuu valtavia odotuksia ja paineita, mutta joihin harvoin päästään ilman, että ne hyytyvät jo heti lähtöruutuun.

Näen asian niin että sekä uuden vuoden lupaukset ja niiden serkut, kuten "Uuden viikon tavoitteet" ja "Kuun ensimmäinen päivä -päätökset" ovat oikeastaan tapa asettaa itsellemme pieniä haaveita ja suunnitelmia. Ne tarjoavat mahdollisuuden katsella taustapeilistä mennyttä vuotta ja pohtia, mihin suuntaan haluamme elämämme vievän. Ja vaikka ne eivät aina toteutuisikaan, tärkeitä hetkiä ovat ne pienetkin onnistumiset, joka tapauksessa.

Miten olisi, jos tällä kertaa lupaisitkin jotain vähän kevyempää? Kuten nauraa enemmän, olla vähemmän somessa, oppia jotain uutta, tehdä kolme asiaa tänä vuonna toisin  tai viettää enemmän aikaa rakkaiden kanssa. Ne ovat lupauksia, joita voi todella pitää – ja ne voivat tuoda paljon enemmän iloa elämään! 🎉✨

Muistatko jotain erikoisia lupauksia, joita olet joskus tehnyt? Tai ehkä olet päättänyt jättää koko hömpötyksen taakse?

Isänpäiväajatuksia…

Viime sunnuntaina vietettiin isänpäivää. Joka vuosi mieleni on hyvinristiriitainen, päivä kun on itselleni täynnä jotenkin syvää surua sekä tietenkin iloa. Aloitan ensin siitä, että mitä mieltä olen isänpäivästä noin yleisellä tasolla. Minusta on kummallista, että hyvin hienosta ja tärkeästä asiasta kuin isyys on kehittynyt kaupallinen päivä jolloin puolet suomalaisista juoksevat pitkin ostos-helvettejä hakemassa ’ kortteja ja kalsareita’ (anteeksi järkky yleistys). Somessa onnitellaan kilpaa fantastisia isiä ja isoisiä ja kuten somessa yleensä kaikki  kuulostaa helposti siltä, että kaikkien isäsuhteet ovat pelkkää turvallisuutta, rakkautta ja yhteisiä hyviä muistoja. Kuulostan varmasti negatiiviselta, mutta olisiko parempi muistaa isiä vaikka ihan arkena? Silloin kun he makaavat sohvalla ja katselevat vaikka pikkukakkosta lastensa kanssa, vaikka toisella kanavalla pyörisi joku himottu lätkämatsi mutta koska lapset ovat siinä hetkessä läsnä niin pikkukakkonen vetää pidemmän korren. Ja vieläpä ihan täysin ilman niitä väen vängällä ostettuja kalsareita…Entä kuinka usein sitä muuten sanotaan spontaanisti kasvotusten livenä: isä, olet minulle rakas tai faija rakastan sinua? Entä mitä me joilla isäsuhde onkin ollut hyvin haastava eikä voida juhlia loistavaa isää? Juhlitaanko kuitenkin vähemmän mahtavia isiäkin? 

Kuten totesin, minulle isänpäivä on (varhaista lapsuuttani lukuun ottamatta) aina ollut täysin kaksijakoinen. Olen ollut surullinen siitä, että päivä kuten isänpäivä korostaa kyseisen asian epäkohtaa vaikka tarkoitus onkin täysin vastakkainen. Mutta kaikki tunteet siitä, kun isäsuhde onkin vaikea nousee pintaan joka vuosi niin kuin siihen tarttuisi joku teroitettu koukku joka roikottaa niitä tunteita siinä omien kasvojeni edessä. Se tuntuu todella pahalta ja joka vuosi yritän olla paremmin valmistautunut ja aina epäonnistun yhtä täydellisesti. Ja jos minusta tuntuu tuolta niin voin vaan kuvitella miltä niistä tuntuu, jotka eivät voi toteuttaa isänä olemisen unelmaansa ollenkaan. Tai miltä tuntuu olla se epäonnistunut isä? Tuskinpa hekään aina innostuvat isänpäivän vietosta. Ei varmasti ole helppoa katsella itseään peiliin ja huhuilla sille että hei tyyppi, miten meni noin omasta mielestä??

Toisaalta ympärilläni on kuitenkin ollut upeita isiä joten tiedän kyllä että heitä piisaa. Isoisäni edusti kaikkea sitä, mitä isien tulee ainakin noin minun silmissäni edustaa. Turvallisuutta, rakkautta joka tuntuu sanoissa, teoissa ja jopa naurussa sekä rajoja jotta jokainen tietää missä mennään ja mitä saa tehdä. Isoisäni oli hauska ja viisas mies. Ja en halua unohtaa omien lasteni isä joka ehdottomastio kuuluu samaan sakkiin. Hän on ollut heille paras isä ikinä. Antanut aikaa, rakastanut, kannustanut, ollut tukena ja asettanut rajoja. Ollut hauska muttei koskaan vajonnut kaveritasolle. Eli kyllä minäkin tiedän ja tunnen hyviä isiä mutta olen kuitenkin sitä mieltä että isän-ja äitienpäivät ovat vähän tekemällä tehtyjä. Jos minä saisin päättää, olisi enemmin minun mieleeni viettää ’ollaan yhdessä’ päiviä. Kutsutaan kaikki rakkaat kahvipöydän äärelle ja nautitaan yhteisestä ajasta, herkuista ja hauskoista jutuista. Kenenkään ei tarvitsisi tuoda ’kalsareita eikä kortteja’ vaan antaa omaa aikaansa. Eli tätä mieltä olen minä ja minä olen vain yksi meistä joille juuri isä-tytärsuhde on ollut haasteellinen eikä sitä sen takia juurikaan tee mieli juhlistaa.

Mitä tapahtuisi jos henkilökohtaista kännykkää ei saisikaan käyttää työaikana?

Työpaikoilla puhelimien kieltäminen voisi tuoda monenlaisia vaikutuksia. Se kuuluisaakin kuuluisampi työnimu saattaisi kasvaa, kun tarve vilkuilla kännykkää vähenisi ja ihmiset keskittyvät enemmän työtehtäviinsä ja ihmisiin ympärillään. Keskittymiskyky voisi kasvaa kun työntekijät saisivat rauhan syventyä työntekoon eikä olisi ainaista painetta pysyä maailmanmenossa mukana. Ehkä?! 

Toisaalta, työntekijät saattaisivat kokea jonkinmoista ahdistusta tai jopa ärtymystä, kun yhteys ulkomaailmaan katkaistaan muutamaksi tunniksi. Sitä kutsutaan myös vieroitusoireeksi:) ...Työn ja yksityiselämän tasapaino voisi alussa kärsiä, koska kaikki ovat niin tottuneita että henkilökohtaisten asioiden hoitaminen töissä on aina käden ulottuvilla. Myös mahdollisuus nopeaan kommunikaatioon ja tiedonhakuun heikentyisi mutta tekisikö se meistä yhtäkkiä "tyhmempiä" vai voisiko olla jopa niin, että kun joutuisimme vähän pinnistelemään tiedonhaun kanssa niin se voisi jopa lisätä viisautta?

Kännyköiden kieltäminen saattaisi lisäksi lisätä kasvokkain tapahtuvaa vuorovaikutusta, vai olisiko se työntekijöille yhtäkkiä aika vierasta, että joutuisimme esim kahvitauoilla kohtaamaan työkaverimme vanhaan tyyliin? "Smalltalk" taidot joutuisivat koetukselle kun ei enää voisikaan piiloutua kännykkänsä ja jenkkityylisen megalomaanisen kahvimukinsa taakse. Minä joka kuulun iältäni ja sielultani "vanhaan sakkiin" ja olen live-kohtaamisten puolesta puhuja, niin uskon että ei tämä kännykättömyys ihan kivutta eikä ilman haasteita johtaisi hyviin kohtaamisiin. Mutta uskon, että pitkässä juoksussa se voisi vahvistaa tiimihenkeä ja parantaa työilmapiiriä. Kuitenkin, sopivan tasapainon löytäminen teknologian käytön ja keskeytyksettömän työajan välillä on haastavaa. En kirjoita tätä sen takia että "ennen oli kaikki paremmin", sillä ei ollut, mutta ehkä voitasi olla kehityksessä rohkeita ja poimia mukaan matkan varrelta vanhoja hyviä käytänteitä ilman, että tulee tunne, että mennään jotenkin kehityksessä taaksepäin. Joskus vaan kehitys suunta on ollut vähän harhainen tai ei ehkä tiedetty mihin se oikein johtaa... 

Eli kaiken kaikkiaan, muutokset voisivat olla sekä positiivisia että negatiivisia – riippuu paljon työpaikan kulttuurista ja työn luonteesta. Miten sinä näet tämän?

En aio keskittyä kehumiseen tai yleiseen kehumisenkulttuuriin Suomessa, vaan siihen miten koko tämä kehumiskeskustelu on minusta rajoittunutta ja ärsyttää minua suursti. 

Olen siitä onnekas, että mielestäni olen sekä taitava kehuja että kehujen vastaanottaja. Koska olen lapsuudessani saanut vastaanottaa sekä verbaalista että toiminnallista kehua niin kiitos tämän niin minullekin on kehittynyt matala kynnys kehua. Minulla on yksi tavoite ja se on, että pyrin kehumaan ihmistä enkä aina ihmisen suoritusta. Suorituksen kehuminen antaa minusta väärän signaalin ja kannustaa ihmistä suorittamaan yhä enemmän, kun minä haluaisin, että kehuni niin sanotusti osuu ja uppoaa ihmiseen niin, että hän tuntee olevansa hyvä juuri sellaisenaan kun on. 

Olen ottanut asiakseni myös kehua ’random tyyppejä’, kassoja, myyjiä, kanssaihmistä bussipysäkillä, labran henkilöstöä jne. Mutta olen huomannut, että kehun vastaanottaminen on monesti aika syvän punastuksen, hämmennyksen ja vaivaantumisen kera vaikeaa. Moni luulee, että pottuilen kun kehun, vaikka ihan vilpittömästi haluan vain ja ainoastaan kehua.

Mikä sitten ärsyttää niin pirusti tässä hyvin positiivisessa asiassa? Noh se, että tässä(kin) asiassa pitää olla nykyään niin ylivarovainen, ettei vaan kehu ’väärällä’ tavalla tai väärää asiaa. On tiettyjä asioita jota suorastaan paheksutaan mikäli niitä kehutaan. Ei saa kehua ulkonäköä, ei liian yksityiskohtaisesti mitään jotta siitä vastakkaista asiaa ei koeta kuormittavaksi, ei liian sukupuoli painotteisesti, ei pinnallisesti jne. jne. Christoffer Stranberg sai minulta 10+ kun sanoi keskusteluohjelmassa, että hänestä kehuja pitäisi vastaanottaa empaattisesti ja ajatuksella, että ihminen tarkoittaa sillä vain hyvää. Joku oli kehunut häntä jotenkin seuraavasti: ’en ole homo, mutta sä olet kyllä hyvä top gear ohjelmassa’! Christoffer totesi, että hän olisi voinut loukkaantua minoriteettinsa puolesta ja analysoida mitä kehuja oikein tarkoitti mutta hänpä päätti kiittää kehusta ja ajatella sitä vain positiivisena kehuna.

Olen niiiiiiin hemmetin täynnä tätä kun kaikesta pitää tehdä joku juttu tai kaikesta pitää jotenkin jonkun pahoittaa mielensä. Jestas sentään, oikeasti!!! Mikäli nyt joku sattuisi kehumaan ulkonäköäni niin a) se olisi aika kiva juttu b)minä en kerta kaikkiaan jaksaisi analysoida asiaa muuten kuin, että jonkun mielestä miellytän silmää, piste. Se ei hetkauta itsetuntoani, ei aineellista minua eikä loukkaa. Jos joku hullu uskaltaisi vielä kehuessaan käyttää sanaa kaunis , joka nykyään luokitellaan yhtä saatanalliseksi kuin muut kirosanat, niin eikö asiaa voida miettiä kaunis sanan perustarkoituksen kautta? Siitä ei negatiivista saa millään. Entä mitä jos joku kehuisi naisellisuuttani kun hiukseni ovat kiinni?!Pitäisikö minun ajatella että kehuja tarkoittaa, että en ole naisellinen mikäli hiukseni ovat auki? No ei tietenkään! Mutta näin moni ajattelee. Eikö voi vaan ajatella, että tyypin mielestä naisellisuuteni korostuu kun hiukseni ovat kiinni. Ihan ja pelkästään hyvällä tapaa. 

Mutta miksi nykyään pitää olla niin tarkka miten kehun sanoo? Meille suomalaisille kun kehuminen taitaa lähtökohtaisestikin olla vaikeaa ja siihen kun vielä lisää sen, että pitäisi aina valita sanansa tarkkaan niin eihän siinä ihan into pinkeenä enää uskalla edes kehua. Haluaisin uskoa, että kehujat harvemmin haluavat loukata ketään ja vahingossahan voi sanoa asiansa hassusti mutta kuulijallakin on vastuu kysyä jos kehu ihmetyttää. Ja täytyy todeta, että emmehän me kaikki olla synnytty sanasepiksi, eihän?! Joten yritän niellä ärsytykseni ja yritän sivuuttaa nillittäjät ja mielensä pahoittajat. En aio lopettaa kehumista, enkä aio miettiä jokaista sanavalintaani, sillä silloin kehuminen ei enää ole aitoa mutta vetoan kaikkiin, että ihan kaikesta ei tarvitse ottaa itseensä voisi vaikka joskus kokeilla ihan sellasta pientä sanaa kuin kiitos:).

Kun huikea haikeus iski

Laitoin joulukoristeita kuuseen ja muutenkin hain kaikki tontut esille. Voi mikä haikeus minuun iskikään? Olenko ainoa joka tietyissä kohdin vuotta kaipaa aikaa jolloin lapset olivat pieniä? Pysähdyin joulukoristelaatikon äärelle miettimään, lähes tippa linssissä, miten tuntuu jotenkin turhalta laittaa joulusukkia roikkumaan perinteiseen tapaan kun eihän lapsia ole odottamassa niiden sisältöä. Vaikka rakastan joulua, niin lapset tekevät joulun, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Aikuisten joulu on minun mieleeni liian hillitty. Mietin kaikkia niitä kertoja kun ollaan yhdessä lasten kanssa koristeltu kuusi ja heidän silmät tuikkivat kilpaa itsetehtyjen glitterihirvitysten kanssa tyytyväisyydestä vaikka lopputulos on minun rajoittuneeseen värimaailmaan ollut suorastaan järkky, järkynruma jopa. Täytyn lämmöllä pelkästä ajatuksesta ja suupieleni nykii ylöspäin ihan tiedostamattani. Joulunodotukseen kuuluu muutenkin niin monta lapsilähtöistä asiaa, että hymy hyytyy nopeasti ja jälleen ihmeellinen liikaneste nousee silmäkulmaan. En tajua mikä minua vaivaa, sillä onhan aikuiset lapset tulossa jouluksi kotiin ja vaikka tytärtäni ei joulu oikein teiniydessä nyt oikein nappaa, niin ei hänkään joulutunnelmaa ihan huomiotta jättänyt, sillä saihan tunnelma puolikkaan sivukommentin, ’aika kiva tunnelma’.

Toisaalta on vain todettava, että kuuluuhan elämän mennä näin. Se ei kuitenkaan kiellä mammoja olemasta haikeita. Kun mietin tarkemmin niin kai minä jotenkin suren, suren ettei tuota aikaa saa ikinä takaisin. Ei kukaan ikinä tule vetämään minua hihasta ’koska mamma laitetaan kuusi?’ ’koska mamma saan avata ekan luukun’ entä ’koska mamma joulupukki tulee??’ Toivonkin siksi, että kaikki mammat ja mamman virkaa hoitavat ymmärtävät nauttia kaikesta; nauruista, odotuksesta, joulukiukusta, jännityksestä osv. Muistelenkin, että ensimmäinen joulu ilman pukkia nostatti myös luopumisen tuskan tunteen. Jotenkin silloin luovuin jostain minulle tärkeästä vaikka en tietenkään pukkiin ole uskonut vuosiin. Mutta ehkä uskon edelleen sen taikuuteen ja voimaan luoda iloa ympärilleen (ellei lasketa mukaan yhtä kertaa kun pukki oli täysi floppi joka haisi vanhalle viinalle ja ei tiennyt oliko joulu vai juhannus🤦🏼‍♀️!!). 

Siinä minä istuin joulukoristelaatikon vieressä tuijottaen tonttuja ja päätin pitää kiinni kaikista perinteistä. Olenhan vaivalla ja työllä hankkinut tiettyjä koristeita joten täytyyhän tonttujen  päästä esille vaikkei lapset niitä katselekaan. Merkkaahan ne minulle paljon ja avaa joulukauden. Pyyhin haikeuden kyyneleet hupparin hihaan ja ryhdistäydyn. Välillä on hyvä miettiä ajankulua ja kaikkea hyvää mitä elämässä on ollut ja edelleen on. Helposti jotenkin vaipuu negatiiviseen kierteeseen ja itsesääliin, jota minä inhoan. Ja voihan olla että jonain päivänä meidän joulua piristää lapsenlapset tai muut lapset. Ihanaa joulunodotusta kaikille…

Mistä saisin uskallusta jotta osaisin muuttaa maailmaa?

Katsoin tv ohjelmaa naisesta joka puolusti kovaan ääneen ja oman hengensä uhalla kanssasisariaan ja maansa lähes olemattomia ihmisoikeuksia. Hän kiersi maailmaa tapaamassa vaikktusvaltaisia ihmisiä. Hän käytti tunneskaalaansa lähes 100% ellei päivittäin niin ainakin viikottain. Itkua tuli paljon, onnenkyyneleitä jonkin väliaikavoiton takia. Mietin siis hänen kaltaisten naisten ja itseni eroa. Miksi minulta puuttuu intohimo tai energia to make a difference?

Olen aina jotenkin miettinyt että miksi minusta ei oikein ole jonkin toetyn asian puolesta puhujaksi? Eikö ympärilläni olevat asiat kosketa minua? Vai olenko pelkuri? Tai laiskuri? Noh ensinäkin uskon että minulta puuttuu intohimo joka ajaisi minua eteenpäin ja joka pitöisi minut silleen aallonharjalla. En ehkä väittäisi olevani intohimotonkaan mutta ei ole yhtä asiaa jonka eteen voisin pistää koko elämäni likoon. En vaan niinkuin hehku pimeässä jonkin asian takia.

Energiaa minulta kyllä löytyisi. Siitä se ei jäisi kiinni, siitä olen varma. Tosin energian tarvitsisi olla sellaista pitkäjänteistä ja periksiantamatonta ja minun energiani tuppaa olla sellaista formuloiden kaltaista, nopeeta kiihdytystä ja parin rundin huippu vauhtia kunnes energiat valuu sukkiin ainakin hetkeksi.

Enkö siis halua puuttua vääryyksiin? Kyllä minä haluaisin mutta minulla kai on täysi työ pitää oma elämäni raiteillani ja tuntuu että keinot vaikuttamiseen ovat minulle aika vieraat. En haluaisi olla lällykkä joka ummistaa silmänsä vääryyksille enkä haluaisi hiljaisuudellani hyväksyä vääryksiä. Ja silti olen aivan liian hiljaa enkä nouse ylös sanomaan edes kuiskauksenomaisia vastalauseita. Niin heikko olen ja uskon että moni on, ehkä teistäkin joku joka löytyy ruudun siltä puolen.

Pitääkö sitä piirrettä sitten hävetä? Tai voiko vaan myöntää asian olevan näin? Onko sallittua olla tavallaan myös pelkuri joka mielellään piiloutuu keskitien kaislikkoon?

Yhden asian olen kuitenkin itseni kanssa sopinut, sen että ellen uskalla huutaa kovaa ja korkealta niin en salli myöskään itselleni puskista huutelua. Ehkä minun tulee vähän miettiä olenko todella näin välinpitämätön pelkuri tai voiko olla että arkivalinnoillaani edistän joitakin asioita vähän huomaamattani? 

15.11 Perinne-Pimu

Ehkä olen tästä jo kirjoittanutkin mutta kirjoitan toistamiseen mikäli näin on. Ellette minusta sitä jo tiedä niin rakastan perinteitä. Olen omasta lapsuudenkodistani tuonut omaan perheeseeni joitakin perinteitä ja olen luonut omalle perheelleni perinteitä joita toivon että lapseni vievät eteenpäin. Miksi perinteet ovat sitten niin tärkeitä ja mistä perinteistä haluan pitää kiinni ihan jopa kynsin hampain. Aloitan kuvailemalla perinteiden merkitystä minulle. Perinteet edustavat minulle asioita mitkä tehdään ja toteutetaan aina tiettynä ajankohtana ja tietyllä tavalla ja ehkä myös aina samalla porukalla. Ne luo itselleni turvaa, mielihyvää ja useimmiten valtavan suurta iloa. Perinteet ovat minulle niin tärkeitä että niiden eteen olen valmis tekemään paljon työtä ja jopa uhraamaan tuhottoman paljon aikaa. Välillä voin rehellisesti sanoa että vedän hiukan överiksi. Mistä siis puhun tässä? Lapsuudenkodissani kiire oli yrittäjä vanhempien myötä aina läsnä. Suur-perheen yhteinen aika oli aina kortilla ja siksi kai ne tietyt yhteiset perinteet muodostuivat huikean tärkeiksi. Koska arjesta puuttui yhteiset ruokailut ja hetket niin pyhäpäivistä muodostui jotenkin ybertärkeitä. Silloin me kaikki lapset tiesimme että kotona ollaan kaikki, yhdessä tehdään kaikkea kivaa ja tiedossa on jopa yhteisiä ruokailuja (niistä kun olin aina kavereilleni kateellinen). Joulu oli pyhistä kaikista tärkein ja joulupyhä oli täynnä erinäisiä perinteitä. Jouluaatto oli hyvin perinteikäs mutta perinteenä oli että joulupäivä vietettiin uusissa yöpaidoissa pelaten joululahjaksi saatuja lautapelejä. Koska lapsia oli kuusi jouluun mahtui aina kuusi uuden karheaa lautapeliä. Jopa hankalimpina teinivuosina 25.12 lautapelipäivä oli oikein hauska ja odotettu. Vuoden ehkä toiseksi paras päivä oli Tapaninpäivä. Rakas Mofani (isoisäni) täytti vuosia silloin ja tiedossa oli suuret juhlat herkuilla ja serkuilla. Pienenä ala-asteikäisenä serkkuni äiti ompeli kuudelle serkkutytölle samanlaiset mekot tai hameet ja niillä sitten juhlistettiin Mofaa. Perinteeseen kuului ettäme lapset saimme kauniin kattauksen keittiöön ja muut juhlivat salongin puolella. Mutta se ei haitannut menoa sillä meillä serkuksilla oli niin hauskaa ja suut saatiin maKiaksi. Tuo juhla oli jotenkin niin ihana sillä serkkujeni seura oli mitä parasta ja kaikki tiesivät mitä tulempan pitää. Ja jo lapsena rakastin aikuisten ihmisten höpötystä ja naurua, tiesin että kaikilla oli hyvä olla. Nyt joulu on ollut perinteikäs myös omassa perheessäni. Sukulaisille järjestetään glögi-ilta vuorotellen, tosin minä useimmiten. Piparitehdas iltamat pidetään serkkujen kesken ja sitä ei kukaan halua jättää väliin ei isot eikä pienet lapset. Ihan huikea ilta ja piparit eivät todellakaan ole pääasia. Itsetehty kalenteri roikkuu keittiössä koko joulukuun. Tontut tulevat esille tiettynä viikkon, joulupöytään ’vartijatontut’ (jouluinen suola pippuri tonttu) katetaan jouluviikolla. Kuusi koristellaan aatonaattona, joululahjat ostetaan aatonaattona ja niin kauan kuin muistan olen valvonut aattoyön paketoiden lahjoja. Rakastan tuota yötä. Uusi vuosi on ollut perinteisesti meillä juhla jota vietämme aina saman ystäväperheen kanssa. Talveen ei juurikaan muota perinteitä mahdukaan ennekuin sitten kevät tulee ja joka kukkaloistollaan pukkaa mukanaan myös perinteitä. Pääsiäinen oli munien ja lahjojen aikaa. Me saatiin aina muhkeat pääsiäiskorit ja munien määrää ei pystynyt edes laskemaan. Nämä oli aina hankittu ulkomailta joten oli hieman spessuja. Tätä lahjarumbaa en halunnut viedä eteenpäin perinteenä mutta halusin että pääsiäinen muistetaan perhetuttujen kanssa vietetystä ajasta sekä munajahdista. Vappua vietettiin myös aina perinteen mukaisesti. Me lähdimme äidin kanssa Linnanmäelle. Päivä meni näin; hattara, krakovanmakkara ja laitteet. Vain äiti ja minä. Äiti vei minut kaikkiin laitteisiin ja voi miten mahtavalta tuntuikaan kesyttää laitteet äidin matkassa. Myöhemmin olen vienyt omat lapseni myös vappuna Lintsille. Krakovanmakkara on muuttunut poppareiksi mutta sama kaava jatkuu eli hattara, popparit ja laitteet ja kikatus. Koko perheen voimin mennään Lintsille myöhemmin kesällä. Yhden perinteen toivon että lapset erityisesti vievät eteenpäin. Sen että 16-vuotiaana lapsi viedään yksin yhden aikuisen kanssa valitsemaansa Euroopan kaupunkiin. Se on huikeeta tutustua omaan lapseen ilman perheroolia. Suosittelen. Kun tässä luettelen perinteitä niin ehkä ajattelette että mitäs ihmeitä noissa on sillä kaikkihan noita viettävät mutta voin sanoa että koska tosiaan lapsuudessani kiire oli jokapäiväinen vieras ei paljon yhteistä aikaa ollut niin jokainen juhlapäivä on minulle tärkeä yhteisen ajan vuoksi. Sen huomaa että juuri niitä perinteitä yrittää ylläpitää ja vaalia joista itse on pitänyt tai vaihtoehtoisesti jäänyt täysin paitsi. Toivottavasti lapsilleni ei ole tullut perinneähkyä😉.

Näkymätön viisikymppinen 2.11.2022

Taannoin joku sanoi että kun nainen täyttää 50v niin hän muuttuu muiden silmissä näkymättömäksi. Tässä tarkoitettiin lähinnä miesten silmissä tai niiden naisten silmissä jotka olisivat meistä ehkä ennen olleet muuten kiinnostuneita. Koska itse täytin juuri 50 vuotta jäin miettimään tätä asiaa. Siis vaikka minä olen naimisissa enkä vaihtaisi puolisoani pois mistään hinnasta niin eihän kuitenkaan ajatus näkymättömänä elämisestä houkuta. Minä uskon että jokainen tarvitsee huomiota, jotkut enemmän ja jotkut vähemmän. Huomiota muilta ja varsinkin sellaista huomiota joka tuo tunteen että minäkin olen arvokas. Tosin varmasti tässä alkuperäisessä keskustelussa pohdittiin lähinnä pinnallisempaa lähestymistapaa tähän aiheeseen, huomiota joka tuntuu hyvältä vain siinä hetkessä. Mutta siis totuus on että kun katson itseäni aamuisin peiliin niin sieltä kurkistaa naisen kasvot joilta ei hehku heleän ihon kirkkaus eikä vastaan katsele terhakka ja utelias katse vaan sieltä löytyy kilometrejä takanaan olevat kasvot joista heleys ja kirkkaus on samentunut vähän niinkuin vanhalla patterilla palava fikkari jonka valo jo on vähän himmentynyt. Meikillä saa vähän ilmettä ihoon ja silmiin mutta sehän on vaan sellasta päälleliimattua. Eikä se tuo ’näkyvyyttä’ takaisin sehän vain pelastaa päivän, lähinnä kanssaeläjielle pelastus etteivät he pelästy ja saa sydäriä portaikossa minut kohdatessaan työpaikalla. No entäs se näkymättömyys? Olenko huomannut sitä? Ensiksi täytyy sanoa etten koskaan ole ollut mikään ’päänkääntäjä’ mutta en ole mikään ’näkymätön’ nainenkaan ollut. Ja olen minä huomannut sen ettei edes ohi kävelevien katseet hipaise minua. Kaikki alle 40 vuotiaat eivät luonnollisestikaan edes huomaa minun olemassa oloani, ei pidäkään mutta eivät sitä vanhemmatkaan. Tuntuu että mitä samanikäisempi mies sen vähemmän katse hipaisee minua ja meitä 50+ sillä heillä taitaa itsellään olla oman ikäkriisinsä keskellä aivan totaalinen työ ja tuska löytää todisteita sille että jonkun nuoren naisen katse hipaisisi heitä. Jännä juttu siis. Onko se niin että naisellinen vetovoima häviää tyystin kun täyttää 50v? Uskallan esittää vastaväitteen, tiukan sellaisen tosin yhdellä varauksella. Mikäli itse koen itseni ’näkymättömäksi’ niin kyllä minä varmasti muutun silloin sellaiseksi. Näkyvyys lähtee sisältä päin. Minä uskon ettei nainen yhtäkkiä muutu ’näkymättömäksi’ mutta uskon että mikäli hän itse alkaa tuntea itsensä harmaaksi, nuukahtaneeksi ja jotenkin epäviehettäväksi niin se näkyy eikä ketään kiinnosta silloin edes hipaista häntä katseellaan. Siihen uskon että 50+ nainen on valitettavasti sekä katukuvassa että työmarkkinoilla vähän niinkuin väliinputoaja. Että hänen hyvyyden päälle ei ymmäretä eikä oikein vaivauduta ottamaan selvää. Sitten taas kun tulee vähän vanhemmaksi niin naisesta kuoriutuu kypsä viini ja hups sitä onkin mukava mutustella. Tai noin minä ainakin toivon että asia on. Se on jännä miten nuoruutta ihannoidaan edelleen mutta surullisinta on että moni meistä naisista itse pahentaa tuota ihannointia. Päät pystyyn ladies ja leuka kohti sinistä taivasta niin eiköhän ’näkymättömyyskin’ muutu näkyväksi, ihan ilman heijastimia😉.

Someton kuukausi täynnä 3.9

Ja niin tuo ensimmäinen someton kuukausi on takanapäin. Hyi hemmetti mikä matka! Olen varmasti kokenut lähes kaikki tunteet mitä riippuvuus voi aiheuttaa. Eikä tämä ole vitsi. Anteeksi kaikki seuraavat rumat sanat mutta yritän selittää tunnevuoristorataani niin kuin sen olen kokenut. 1.8 istuuduin siis tuon vuoristoradan ensimmäiseen vaunuun ajatellen että minähän olen tässä niin kuin kuski konsanaan. No paskat sanon minä! Ihan takaluukun matkustaja olin jo päivästä yksi jos siis vuoristoradassa takaluukkua olisi. Ekana päivänä sormeni kävi appin luona tottuneesti ainakin 50 kertaa. En avannut sitä sillä huomasin että hitto taas täällä. Kuvia räpsin niinkuin ennen, taka-ajatuksena koko ajan ig. Mikä teksti, mikä # ja olisko hauska juttu?! Suutuin itselleni ja sille joka on keksinyt tuon riivatun ig:n. Pelkäsin että jään paitsin elämän tuikitärkeistä jutuista. Iiik jospa oikein putoan täysin aallonharjalta. Ja kysyähän voi että minkä helkkarin allonharjalta?! Elämänikö? Tuskin, sillä elämäni ei tietenkään ole riippuvainen instasta vaikka siltä melkein tuntui. Olin niin tottunut kertoilemaan elämästäni ympäri ämpäri. Elämäni oli kuin avoin kirja. Ja juuri sen takia minua alkoi tympimään koko ig. Kun randomit tiesi melkein jopa ennen minua millaiset tyynyt minun sohvallani oli vaikka minä olin kuvannut maljakkoa. Toisella viikolla olo jo hiukan helpotti eikä sormi luiskahtanut enää niin usein appin päälle. Toisaalta toisella viikolla tulleet tunteet oli jotenkin voimakkaampia. Voi jumaliste enkö itse voi päättää koska avaan ig:n? Pitääkö keski-ikäisen naisen tosiaan himmailla halujaan tässä asiassa? Melkein joinakin päivinä annoin periksi. Olin valmis hyppäämään pois vuoristoradasta ja liittyä ig-riippuvaisten klubiin takaisin. Ja voi kuulostaa merkilliseltä sillä enhän minä ole kuitenkaan ollut valmis muokkaamaan elämääni tai itseäni riippuvuuteni alla, sinakaan noin tietoisesti. Kieltämättä olen kylläkin olen valmis ärsyttävyyteen asti pysäyttämään elämäni sekunneiksi että saan ig:hen sopivia kuvia. Ääliömäistä!! Tajuan sen nyt. Päätin toisella viikolla etten avaa kameraani ollenkaan jotta olisi helpompi olla. Välillä olinkin niin helpottunut ettei ig ohjaa enää ajatuksiani. Välillä huomasin jopa että koko päivä oli mennyt ilman ajatustakaan kuviin mutta iltaisin insta-riippuvuuden pikku-ukko hyppäsi eteeni näyttämään pitkää nenää ja virnistelemään heikkoudelleni. Saakelin ukkeli alapas vetämään, minä en nyt luovuta. Kolmas viikko oli jo ihan helppo. Ihmisten kysymys instattomuudesta vaikutti jo tässä kohtaa ihan naurettavalta. En mä kaipaa stalkkaamista enkä kenenkään randomin tyypin huikeeta elämää. Välillä voin miettiä jotain sisutusjuttua mihin olisi kiva saada inspistä mutta eipä se mua kaada vaikka en voi instaa plärätä sen varjolla. Sen tiedän että olen elokuun aikana saanut itselleni roimasti lisää aikaa panostaa tässä ja nyt elämääni koska olen kaksi muutosta tehnyt, luopunut arkisin hiusten kuivattamisesta lähinnä sen takia että föönaus kuivattaa ihan mahdotonta rotanhäntääni ja tietenkin somesta olen luopunut. Laskin että päivässä olen saanut 1h ’lisäaikaa’. Sillä voin tehdä ihan mitä haluan tai teen ei mitään. Mahtavaa kumminpäin tahansa.

Sannan the dancing pääministeri 31.8

Nyt kyllä Sanna Marin on mielestäni saanut osuutensa ja nuori pääministeri on jopa alahuuli vapisten luvannut ottaa sähläyksistään opikseen. Ollaanko me nyt tyytyväisiä?? Viikkoja ollaan saatu mässäillä ensin videoita ja kuvia pääministerin toilailuista ja ollaan oikein koko kansan voimin jeesusteltu, tuomittu ja hurrattu vuorotellen. Pysähdytään vähän pureskelemaan yhdessä tätä Sanna-ilmiötä. Siis olen viikossa itse käynyt läpi seuraavat vaiheet-paheksunnan, kummastelun, ’onks nyt pakko olla ääliö’, nauranut, vähän hurrannut, pimppisliigalaisten tapaan hurrannut nuoren naisen rajoja rikkovan käytöksen johdosta ja nyt koen että olen aivan mitta täysi koko hullun myllyä. Jätetän nyt nainen jo rauhaan. Siis minusta tässä ei ole mitään järkyttävää. Esko Ahot, Kekkoset, Iiro Viinaset, Johannes Virolaiset ja Ilkka Kanervat sun muut ovat juhlineet räkä poskella satoja tai ainakin varmasti kymmeniä kertoja uransa aikana eikä kukaan ole sen enempää sitä jeesustellut ja vähän joku on ehkä yrittänyt vetää esille ja kansan tietoisuuteen jotain ’sovinistisika’ viittauksia mutta eipä kukaan hirveesti ole mihinkään kännäilyyn tarttunut. Juu ei ole mitään videoitakaan näytetty äijistä mutta se voi johtua siitä että hei oikeesti voitteko kuvitella Johannes Virolaisen jammailevan notkeasti lantio heiluen?! Niin en minäkään voisi. Jäykkiltä möhömahaisilta äijän-köriläisiltä boogie ei ole oikein luonnistunut😂. Ja siis mitä Sanna on nyt tehnyt niin pahaa että pääministerin pitää melkein pillittää?? No just niin, ei mitään. Kurkataanpa peiliin! Oho, siellä se nuori Anne on vähän jammaillut pöydillä itsetehty omppuviinipullo kädessä. Ja jos kurkkaan tarkkaan ja syvemmälle peiliin niin ou nou siellähän näkyy ihan aikuinenkin Ansu joka ei ole kovinkaan mairittelevassa kunnossa. Olenko huono henksu sen takia? No en ole! Joo en ole ylpeä itse noista ylilyönneistä mutta en ole pahaa tehnyt kenellekään eikä ole tainnut tuo meidä Marinikaan. Vähän heiluttanut lannettaan kameralle, juonut itsensä humalaan ja joo ehkä olisi voinut jättää tietyt jutut väliin mutta ei minulle edes omina paheksunnan hetkinä ole käynyt pienessä mielessä että Sanna Marin olisi huono tai peräti surkea pääministeri. Eikö ruukata sanoa että any publicity is good publicity?! Jos näin on niin kylläpä Suomi sai hyvää julkisuutta eli kiitos Sanna tanssimovseista😉.

Vastakohdat täydentävät toisiaan 14.6.2022

Päädyin sohvalle miettimään ympärilläni olevia ihmisiä ja varsinkin sydänystäviäni ja vaikka mietin heitä mistä suunnasta tahansa voin panna merkille että heitä yhdistää yksi asia, nimittäin se että he kaikki ovat itseni vastakohtia. He ovat luonteeltaan lähes poikkeuksetta organisoituja, tarkkoja lähes pedantteja sekä rahojen että muiden asioiden suhteen. Kutsuisin monia heistä myös erittäin käytännöllisiksi ihmisiksi, jollaiseksi minä tuskin koskaan voin itseäni tituleerata. He ovat sellaisia elämää ’petit pensselillä’ maalaavia yksilöitä jolle pienet yksityiskohdat ovat tärkeitä ja jotka mielummin suunnittelevat asiat ensin jotta toteutus olisi sitten mahdollisimman helppoa ja virheetöntä. Minä taas vetelen elämää ristiin rastiin isolla pensselillä ellen jopa telalla jolloin yksityiskohdat hukkuvat isoihin värimassoihin ja jolloin innostus vie mennessään, ainakin hetkeksi. Minä toki nautin juuri sellaisesta loppu-tuloksesta ja siitä että telalla vetäminen on tuonut minulle mielihyvää vaikkei lopputulos ehkä vastaakaan mielikuvaani. Ne asiat jotka stressaavat ystäviäni eivät saa stressiviisariani edes värähtelemään ja kun vastaavasti heillä ei viisari värähdä niin minä käyn jo kiekoilla. Miten me sitten päädymme ylipäätänsä samalla polulle? Sanotaan että vastakohdat täydentävät toisiaan mutta minä väitän että vastakohdat tekevät myös paljon muuta. Pahimmassa tapauksessa he voivat ärsyttää toisiaan mielipuolisiksi. Olen miettinyt tätä vastakohtien yhteisen sävelen löytymistä paljon ja jälleen viikonloppuna niin tein jolloin ystäväni tai oikeammin yksi tärkeimmistä ihmisistä minulle oli kylässä. Hän jos joku edustaa varsinaista ’petit pensseliporukkaa’. Ja viikonloppuna tämä eroavaisuus oli vähän niinkuin framilla alvariinsa. Osaan ystävieni kanssa nauraa tälle asialle ja jokainen tietää ruutunsa mutta silti olen pohtinut mikä heidän kaltaisissa ihmisissä viehettää kun voin selkeesti löytää ystävistäni samoja piirteitä. Onko se niin, että mikäli itse tuntee vajaavuutta jossakin niin sellaista piirrettä hakee muissa? Tai onkohan se niin, että koska ymmärrän että välillä minullakin olisi helpompaa jos suunnittelisin asioita edes hitusen verran enemmän niin hakeudun sellaisten pariin jotka osaavat suunnitella. Sehän tuntuu meilkein siltä kun itse suunnittelisi kun on osaajien ympäröimänä. Olen tähän ikään mennessä huomannut etten pysty muuttamaan itseäni niin ehkäpä haen tiedostamatta sitä puuttuvaa piirrettä muissa? Olen myös miettinyt että ehkä kaksi telalla vetelijää olisi sekä itselle että muille kertakaikkisen liikaa. Ja nythän kuulostaa siltä että haluaisin itsekin olla ’petit pensseliporukkaa’ mutta älkää hyvät lukijat ymmärtäkö väärin, sillä en minä halua telastani luopua. Rehellisesti voisin välillä ehkä vaihtaa, ainakin noin väliaikaisesti, telan leveään pensseliin. Mutta vain väliaikaisesti. Entäs miksi nuo ’petit pensseliporukat’ haluavat olla minun ystäviäni? Varsinkin kun tiedän että minä olen heille suurempi haaste kun he minulle. Uskon että minun seurassa he pystyvät tai ehkä joutuvat pois pedanttisyyden vaatimuksista, edes hetkeksi. Lähinnä koska minä en osaa ottaa koppia niistä signaaleista mitä pedanttinen ihminen minulle lähettää tai ehkä on kyse halusta.Vaikka väitän että olen ihmisten kanssa taitava niin nämä signaalit menevät ohi. Ehkä nuo ihmiset voivat seurassani olla omia itsejään ilman paineita sillä minun seurassani ei lasketa suorituksia eikä lopputuloksia. Minun kanssani ollaan ja toivon että he tuntisivat yhdessäolosta yhtä paljon mielihyvää kuin itse tunnen. Minä huomaan että minä pidän ystävieni luotettavuudesta. He eivät lupaile asioita pää pilvissä, eivät innostu asioista kiljahdellen vaan ovat maltillisia joka vähän tasapainottaa itseäni eivätkä he sinkoile asiasta toiseen vaan he osaavat järkevästi suhtautua asioihin. He tukkivat suuni kun kiljahteluni menee överiksi, nappaavat minut alas pilvistä ja kun minä sinkoilen he hidastavat vauhtiani. Välillä he katsovat maailmaa liian vakavilla rilleillä ja minulle on taito hönttiydelläni piristää heitä. Ystäväni ovat melkein poikkeuksetta inhorealisteja ja minä taasen osaan pyydettäessä juuri ja juuri tavuttaa sanan inhorealisti. Olen positiivinen päästä varpaisiin, jopa siinä suhteessa että täysmänttikin ymmärtää ettei asiat aina voi ratketa hyvin. Minusta voi. Ja se on minun elämänfilosofiani. Ehkä tässä voi todeta että vastakohdat tukevat, täydentävät sekä tekevät hulluksi ja juuri nuo asiat yhdessä ovat ne asiat jotka saavat täydelliset vastakohdat olemaan ja myös pysymään ystävinä.

Ihminen ilman suorituksia ja saavutuksia onko hän minkään arvoinen?

Ajatuuksiini tulvahti ajatus siitä että miten minä haluaisin että minusta pidettäisiin puhe. Tämä siksi että olen huomannut että jotenkin usein ihmisen ’arvoa’ mitataan suorituksin ja sehän on minusta hieman surullista. Itsekin sorrun siihen vaikka yritän miettiä itselleni tärkeiden ihmisten arvoa muulla kuin mitä he ovat saavuttaneet. Paljon arvokkaampaa on minusta kaikki ne upeat piirteet ja teot jotka tekevät ihmissuhteesta mielenkiintoisen ja rikkaan. Mutta miten sitten voisi muista ajatella? Vai onko ihmisten arvoa lähtökohtaisestikin väärin mitata? Voi olla, mutta uskon että niin me ihmiset toisillemme ja toisistamme teemme. Me ihmiset teemme muutenkin paljon väärää toisillemme enkä nyt edes tarkoita suuria vääryyksiä kuten sotia, kotiväkivaltaa tai koulumurhia vaan pieniä vääryyksiä joita usein emme edes tarkoita emmekä huomaa. Vaikka en ole suoranaisesti koulu-todistuksia vastaan niin mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän arvostan ihan jotain muuta kuin todistuksissa olevia 9 tai 10 tai jonkun etenemistä urallaan korkealle pallille. Mieheni yleensä on hyvä muistuttaja että pääasia on että on onnellinen ja tyytyväinen oloonsa. Saako niin olla? Pelkästään onnellinen ja tyytyväinen? Palaan siis siihen miten toivoisin että itsestäni puhuttaisiin minulle pidetyssä puheessa. Ehkä olisi kiva kuulla siitä mitä puhujalle merkitsen. Millä tavalla se näkyy meidän yhteisessä arjessa vaikkei puhuja ehkä olekaan perheenjäsen vaan joku ystäväni. Miten minun tapani olla puhuttelee häntä. Mikä tekee juuri minusta tärkeän ihmisen tuolle puhujalle.Yritän itse puheissa olla neuvomatta muita mutta tänäänkin ylioppilas puheeseeni livahti yksi neuvo. Enkä sitä neuvoa ota takaisin. Pyysin nuorta aikuista tekemään itselleen hyviä valintoja matkan varrella sillä hänen elämänsä on tässä ja nyt ja jokainen valinta vie häntä eteenpäin juuri hänen elämässään. Aina ei pidä kuunnella muita eikä aina ei tarvitse tehdä oikein mutta aina pitää itse tuntea että nyt minä valitsen tämän koska se tuntuu juuri minulle oikealta. Valinnoillaan muita ei saa loukata se on neuvon loppukaneetti. Kuten huomaatte ajatus pomppii…mutta takaisin puheeseeni minusta. Voitte ajatella että onpa itsekeskeinen kirjoitus mutta ei, en tätä tarkoita sellaisena. Haluan vain jakaa kanssanne asian joka minusta on tärkeä ja jota kukaan ei varmaan yleensä liikaa mieti. Kun minusta puhutaan toivoisin että siellä käytetään adjektiiveja jotka ovat minulle tärkeitä. Ystävällinen, luotettava, lämmin, hauska, omanlainen, kupliva, ihminen joka ei lähde karkuun kun itse ei olekaan parhaimmillaan, itsenäinen, rohkea…minulla on onni sillä uskon että minulla on ympärilläni ihmisiä jotka näkevät minu juuri tuollaisena. Olen ihminen joka tarvitsen ympärilleni vain muutaman tärkeän ihmisen. Minulle laatu korvaa määrän. Voi olla että tyttäreni esimerkiksi voisi sanoa että ihmisiä on ympärilläni liikaakin mutta se on teinin harhakuvitelma sillä hän ei vielä osaa katsoa tarkemmin kuka on randomi ja kuka merkitsee minulle paljon enemmän. Olen myös siitä onnellinen ettei olemiseni enää riipu siitä mitä ihmiset minusta ajattelevat. Ihmiset yleensä, voivat ja saavat mielellään arvostella minua, se ei minua hetkauta mutta kaikki tärkeät ihmiset joita minä arvostan niin toivon että arviointi ja arvostelu perustuu johonkin itse koettuun tai nähtyyn. Toivon että ystäväni voisivat puhuessaan minulle minusta peilata omia tunteitaan. Minusta puheiden pitäminen oman äänensä kuulemisen rakkaudesta on puheiden raiskaamista ja silloin mitkään sanat eivät merkitse mitään. Ei edes ne kauniit. Olisi upeaa jos jokainen voisi syventyä hetkeksi miettimään mitä he arvostavat muissa. Onko saavutuksillamme sittenkään mitään väliä noin oikeasti? Taidankin laittaa läheiseni riviin paperille ja kirjoittaa jokaisesta kolme asiaa jotka haluaisin heille sanoa. Jännä nähdä on paperi täynnä ihmisten saavutuksia vai jotakin täysin muuta. Toivon jälkimmäistä.

Maverickissä ja minussa on jotain samaa

Top Gun 2 nähty! Harvoin, siis todella harvoin on leffaan mentäessä sellanen todella vahva nostalginen fiilis ja harvoin joku leffa nostaa pintaan niin paljon hyviä muistoja kuin juuri tämän leffan emoleffa. En aio tässä leffaa ruotia, sanon vain lyhyesti ja ytikkäästi että mahtava kokemus oli. Mutta leffan mainitsin ihan toisesta syystä, nimittäin siitä että leffassa Cruiserin Tomppaa haukuttiin koska ei ollutkaan urallaan edennyt odotusten mukaan vaan oli 30 vuoden jälkeen edelleen kommodoori. Se sai minut miettimään että tuon ajatuksen haluan kirjoittaa blogissani ja sitten keskityin leffaan mutta nyt siis tämän ajatuksen äärellä. Minä uskon että mikäli joku on taitava jossakin niin hänen odotetaan automaattisesti jollakin tasolla etenevän urallaan. Mutta entäs jos ei halua? Entäs jos haluaa nauttia tekemisestään vaikkakin se maksaa hänelle ehkä monta urapolkua tai tulevaisuudessa korkeamman palkan haaveet? Saammeko me oikeasti vain jämähtää vai nauretaanko meille niin kuin Maverickille naurettiin? On hyväksyttävää downgradeta ja on hyväksyttävää tai jopa trendikästä olla alanvaihtaja mutta entä onko hyväksyttävää olla alallapysyjä ja vieläpä työtehtävässä pysyjä. Voin itseäni vähän katsoa peiliin sillä kyllä minun suurin toiveeni esim lasteni suhteen on että terveyden ja onnellisuuden jälkeen heillä olisi hyvä työura. Eikä se juurikaan tarkoita jämähtämistä. Huomaatteko sanavalintani? Hyvä työura, ei hyvä työtehtävä. Minäkin syyllistyn ihan tiedostamattani siihen että ajattelen automaattisesti että aloitetaan skrubuduuneista ja päädytään johonkin muualle. Ajattelen että täytyy edetä ja saada uusia haasteita jotta motivaatio pysyy. Ja silti voin sanoa että henksun alkuaikoina olin nimenomaan sitä mieltä että ’jämähtäjiä’ tarvitaan ja heidän tasapaksua työpanosta. Muistan kun heitä monesti ääneen puolustin. Mutta ajan saatossa annoin aivopestä itseni, että jämähtäjiä ei saisi olla. Joka puolelta kun minullekin toitotettiin että kaikki haluavat edistyä. Mitä häpeällistä siinä jämähtämisessä sitten on? Minäkin olen tavallani jämähtäjä. Suurenluokan sellainen. Olen ollut samalla työnantajalla 26v vaikka olen siis edennyt työtehtävissäni. Monet nauravat minulle juuri niinkuin Maverikille naurettiin. Monista, varsinkin nuoremmista ihmisistä olen käsittämätön luuseri vaikka he jättävät luuseri sanan pois kun minun kanssani puhuvat😉…mutta entäs se tärkein mitä mieltä minä itse olen? Mikäli olisin tehnyt niin kuin vähän ’kuuluu tehdä’ minun elämääni olisi tässä kohtaa pitänyt mahtua n. 4-6 työnantajaa. Työtehtäviä vieläkin enemmän. Miten olisin silloin parempi ihminen? Olisinko osaavampi? Ehkä… Olisinko kokeneempi? Ehkä… Onnellisempi? Ehkä… Entä motivoituneempi? Ehkä…Huomaatteko mikään ei olisi siltikään varmaa ja luultavasti kaikki samat sudenkuopat olisin kolunnut. Ehkä vain useammin ja olisin saanut erilaisia ’luunmurtumia’ koheltaessani eri ympäristöissä. Miksi siis ei ole tarpeeksi hyvä mikäli tekee sellaista työtä josta pitää työelämänsä alusta loppuun?! Minä uskon että ihmisillä on sisään rakennettu tarve näyttää muille ja myös itselleen että minä olen alati kehittyvä yksilö. Että osaamisen kehityksen myötä kehittyy myös persoonallisuus. Mutta olen varma että vaikka minä seisoisin bussipysäkillä 35vuoden ajan 8h/pvä niin minä kehittyisin ja kasvaisin ihmisenä. Voi olla että ei osaamiseni karttuisi mutta eihän ihminen ja persoonallisuus jämähdä vaikka työpaikka pysyisi samana. Elämä koostuu niin monesta osa-alueesta joten en suostu häpeämään jämähtämistäni mutta päätän tässä ja nyt että ennenkuin katson nenänvarttani pitkin jämähtäjiä niin selvitän syyn siihen. Uskon että syitä on monia; oma tahto, pakko, muutoksen pelko, hyvä palkka, kiva työporukka, muuta työtä ei saa tai ehkä syy on vain se että haluaa olla juuri se miksi aikoinaan on valmistunut. Inhoan itsessäni tätä piirrettä että rupean toisten ihmisten valintojen analysoimista vaikken tiedä asiasta tarpeeksi. Yritän parantaa tapani sillä minähän kuitenkin arvostan pitkänlinjan puurtajia pirusti. Eihän koko yhteiskunta voi toimia mikäli kaikki olisivat edenneet jonkinsortin päälliköiksi. Ja minä uskon että jämähtäjä voi olla jopa paljon onnellisempi kuin se joka hullun kiilto silmissä yrittää edetä, välillä jopa kadottaen itsensä. Joten Maverick älä huoli, kommodoorina olo on varmasti hieno asia ja olet ainakin valinnut sinulle sopivan uniikin polun😉.

Ikuinen pakkelinaamako?

Menin piiiiitkästä aikaa bussilla töihin ja huomasin että aika moni ikäiseni nainen ei yhtään ollut meikannut ainakaan noin aamutuimaan. Noup, arvasitte väärin minä mietinkin asiaa nyt vähän eri näkökulmasta kuin että miksi he eivät olleet vaan mietin miksi minä olin. Miksi minä vaivaudun joka aamu edes yrittämään sutimaan jotain pakkelia naamaan? Kenen takia? Itseni? Muiden? Auttaako pakkeli keski-ikäisiä kasvojan? Vai onko pakkeli minun iässäni vain henkinen kasvojen kohotus? Ruoditaan asiaa hetken yhdessä. En valitettavasti kuulu naisiin joka herätessään näyttää kovinkaan luonnonkauniilta. Ehkä lähinnä päinvastoin. Enkä nyt tarkoita yön jälkeistä kuolaista poskea, vaan ehkä enemmänkin sitä yleisilmeittä mikä minut kohtaa peilistä kun nousen sängystä. Rypyt joita en missään nimessä karsasta ovat syvimmillään, silmät tuntuvat kasvoillani aika pirun pieniltä ja pitkät ripseni ovat luultavasti päättäneet olla näyttäytymättä ennen klo 07.00. Joka aamuinen suihku ei tilannetta paljoakaan auta. Ehkä pahentaa kun näköni paranee ja nään kasvoni paremmin. En kuitenkaan näytä sairaalta meikittä mutta meikin kanssa näytän mielestäni freessiltä. Joo, se se syy meikkaamiseen on. Tunne siitä että olen jotenkin erityisen fressi. Eikä minulla loppupeleissä ole pakkelia paljoakaan (mutta sehän onkin suhteellinen käsite!). Talvisin meikkivoide, luomiväri, ripsari ja tärkein sesonkihuulipuna ja huulikiilto. Kesäisin huulikiilto, ripsari ja luomiväri (vain yhtä väriä). Ja silti voi kun tuntuu hyvältä laittaa pakkelit naamaan. Mietin tuossa bussissa että mitä jos haastaisin itseni ja olisin viikon meikittä. Onnistuisiko se?! Tuskin. Enhän osaa olla ilman huulipunaani. Tai ei, osaan minä mutta en vain halua. Tosin onhan minulla taustallani malli äidiltäni joka kotona asuessani ei vuodessa montaa päivää ollut ilman meikkiä. Oikeastaan ikinä. Ei lomillaan eikä vapaillaan. Äitini kuitenkin on mielestäni aina kuulunut ihmisiin jotka ovat kauniita meikittäkin. Entäs nämä bussissa olleet naiset?! Olisi mielenkiintoista kuulla miksi he eivät meikkaa. Ovatko he koskaan meikanneet töihin? Onko ikä tuonut heihin niin paljon itsevarmuutta ja he ovat todenneet etteivät tarvitse meikkiä näyttääkseen hyviltä? Entä minä, kenen takia minä meikkaan? Vastaus on helppo, itseäni varten. Olen mielestäni kauniimpi ehostettuna kuin ilman ehostusta. Joku kerran sanoi että olen pehmeämmän näköinen meikittä, kiltimmän näköinen. Niin se varmaan on mutta voin olla pehmeämpi ja kiltimpi keski-ikäinen nainen sitten kotona peiton alla😂. Haastan itseni sitten joku toinen kerta olla meikkaamatta viikon ajan😉.

Upea loma

Siis istuin laskettelukeskuksen kahviossa viettäen välipäivää. Keski-ikäinen kankea kaisa tarvitsee todellakin tätä päivää. Olen lempipuuhassani eli katselen ihmisiä ja käyn päässäni monologia heidän elämästään. Teen myös havaintoja ja summaan asioita omaksi huvikseni kenenkään tietämättä. Tänään minulla on auringossa aikaa tunteja sillä eilisestä laskupäivästä käteen jäi paitsi pirtsakka mieli, ulkoilman murkytys sekä se että pohkeeni, polveni ja reiteni ovat väliaikaisesti sanoneet toimintasopimuksen irti. Yritin pehmittää pohkeita kävelylenkillä mutta ne menivät vain enemmän lakkoon. Uskon että pohkeeni ovat Tehyläisiä. Täysin juntturassa ovat. Yritän vielä illalla saunassa avata niitä mutta katsotaan mitä ne meinaa…Eli nyt havaintojani…ensinnäkin täytyy todeta että tämä laskettelu ei kyllä ole ihan kaikkien laji. Ja nyt en tarkoita että kaikki ei tätä oppisi vaan tämä on ehdottomasti vain niiden laji joilla siihen on taloudellinen mahdollisuus. Minua se surettaa kun mietin että jotkut eivät saa tätä kokemusta kokea vaikka onhan se niin ettei osaa itse surra sitä mistä jää paitsi ja jota ei ole saanut edes vähän mutustella. Ja siis eihän pelkästään tämä laji niele rahaa sillä tänne upean Lapin maisemiin pitää jollain päästä ja mikään kulkupeli ei ole ihan ilmainen eikä asuminenkaan näissä möksissä kukkaroon ainakaan lisää rahaa tuo. Jännä miten minäkin vertaan tätä reissaamista tänne aina minulle mieluisampaan etelänlämpöön menoon. Siis taloudellinen vertailu. Siihen verrattuna viikko täällä on tuplasti kalliimpi. Kutsuisinko tätä elitistiseksi harrastukseksi? Hmm, varon tuon sanan käyttöä varsinkin kun itse täällä tällä hetkellä olen mutta mitä tämä sitten on?! Vaikken koe että olen elitistinen (varsinkaan mikäli tarkkaan wikipedian elitismin selityksen mukaan mennään) millään lailla niin pistäähän tämä miettimään että ellen sitä ole niin ainakin erittäin onnekas olen että voin tällä lailla matkustaa. Vaikka miten tekisi niin ei tästä ’jokamiehen’ lajia saa. Lapinreissaamisesta kylläkin saa. Tänne vaan, sillä tänne mahtuu. Sitten reppu selkään ja patikoimaan. Se ei ime euroja samalla lailla vaikka hyvät varusteet nekin maksavat. Älkää unohtako eväitä sillä ne on parhaita. Mutta siis nämä lasketteluresortit…mietin että mitenköhän nuo omistajat meille nauravatkaan kun haluamme asua keskellä laskettelurinnettä josta näköala takapihalla on rinteeseen mutta vain metsäosuuteen ja etupihalta näkee seuraavan mökin keittiöön missä istuu iso joukko muita yhtä laiskoja turisteja. Entäs kun olemme valmiita maksamaan melkein mitä vaan lasista skumppaa tai kahvikupista?! Kyllä meille saakin nauraa. Minä tarjoan. Entäs miksi minä sitten olen täällä?! Noh voin olla ihan rehellinen. Kuten sanoinkin jo tuossa aiemmin niin eipä tämä Lappi kuulu minun lempipaikkoihin mutta minun muu perhe rakastaa tätä yhteistä Lappiviikkoa. Joten niin tästä on tullut minullekin hyvin tärkeä viikko. Minä laskettelen juuri niin vähän tai paljon kun polvi kestää ja pää (ei ole helppoa lasketella v-asennossa kankeana keski-ikäisenä naisena) ja nautin auringosta kun muut laskevat minua huomattavasti enemmän. Viikossa ulkoilen enemmän kuin puoleen vuoteen muuten. Ja onhan täällä pirun kaunista. Ja hei vielä sekin että voin vaan olla. Täällä oleminen on sallittua. En pode minkäänlaista huonoa omaatuntuoa etten mitään jörkevää tee. Syön, nukun, ulkoilen, saunon, pelataan lautapeliä, ollaan yhdessä vaikkapa ihan vaan hiljaa osv. Lomaa luvallisen löhösti Lapissa. Siksi minäkin tänne tulen. Ehkä nuo muutkin ihmiset sisimmissään toivovat lomaltaan lepoa ja Lapin löhöilyä mutta päätyvät eri syistä mäkeen viikoksi hakemaan kokemuksia ja antamaan lapsilleen muistoja. Hyvä sekin, tosin totean vain että lapsille ’läsnä olevan löhöily loman’ lahjaksi antaminen olisi tässä yhteiskunnassa ja elämän tempossa niin paljon arvokkaampi lahja kuin mikään kokemus Pyhän tuntureilla. Ehkä pitää saada vähän ikää harteilleen että ymmärtää ja uskaltaa toteuttaa tuon…tosin kukas minä olen muiden aktiivilomia kritisoimaan. Kuuntelen vain naapuripöytien ’loma-tunnelmaa’…En siis kritisoi mutta kannustan kaikkia kokeilemaan löhöilylomaa. Ja kun kaadan kurkkuuni n. 9:ttä saavillista kahvia niin olen niin tyytyväinen että voin myös vaan olla…

Kun ’amerikan voitto’ ei hallitsekaan oikeata elämää

Salakuuntelin kahden naisen puhetta. En tunnistanut heitä vaikka toinen selkeesti oli joku bloggari ja influenceri. Juuri tämä ’tuntematon ehkä julkkis’ itki omaa kurjaa tilannettaan kun ei saa todellista elämäntilannettaan paljastaa somekanavissaan ettei sponsorit katoa. Jäin miettimään heidän keskustelua ja tottakai otan tässä huomioon että voi olla että parin lauseen irroittaminen kontekstistaan ei ole oikein mutta en jumitu nyt kyseisiin naisiin itseensä vaan heidän ’ongelmaan’. ’Julkinen elämä’ on kyllä haasteellista ja väkisinkin alkaa mietityttämään omat kirjoitukset ja oma ig jotka koskettavat tai ellei kosketa niin ainakin näkyvät nanopienelle ihmisryhmälle. Minkä kuvan annan elämästäni? Entä katoaako kaikki lukijat mikäli kerron että ottaa päähän ja elämä v***ttaa ja haasteita on niin paljon että niitä voisin torilla jakaa ilmaiskrääsänä?! Entä enkö kuitenkaan osaa antaa todellista kuvaa elämästäni vaikka se on varsinkin blogissani tarkoitus. Kieltämättä elämän tunneskaalan laajuutta on vaikea kuvata kuvin. Omaa Ig:tä selaten minusta saa jopa omasta mielestäni herkästi kuvan että olen hymyilevä ja reissaava 50v mamma jolle elämä hymyilee ainakin noin karkeasti laskettuna 70% ajasta. Hymyileekö se elämä?! Teeskentelenkö?! Reissaanko?! Kehen verrattuna…Eihän elämästä kannata myöskään paskempaa tehdä kuin mitä se on. En minä paljoa reissaa mutta sen teen että yritän nauttia vaatimattomistakin reissuista. Ja minähän innostun herkästi joka näkyy kuvista. Ja olen myös kova hehkuttaja joka voi saada lähikylä visiitinkin tuntumaan lähes New Yorkin kaltaiselta matkalta. Anteeksi siitä ominaisuudestani😂. Ei kaiken tarvitse loistaa luksuksella tai olla jotenkin erityistä. Kun ei ole, enkä aina edes ymmärrä erityisyyden päälle. Ja totuushan on että minua elämä potkii päähän ihan yhtä lailla kuin teikäläisiäkin mutta minä uskon siihen että ero löytyy siitä miten me ihmiset kohtaamme asiat ja millä asenteella suhtaudumme ’potkuihin’. En väitä että minä tässä olisin erikoistunut näihin vaikeisiin kohtaamisiin mutta yritän päässäni aina suhteuttaa ’vaikeuden’. Ja eihän minulla mitään sponsoreita ole kenen mieliksi jotenkin pitäisi olla vaan ihan itsenäisesti valitsen kirjoitukseni. Ja mottoni on pitkälti että äläpä Ansu turhista kitise jollain on kuitenkin asiat huonommin. Entä miltä tuntuisi olla täysin sponsoroiden ja lukijoiden armoilla? Eihän se olisi mistään kotoisin. Mielistellä ja kaunistella elettyä elämäänsä, se jos jokin on raskasta. Onhan siitä varmasti kaikilla keski-ikäisillä jonkin näköistä kokemusta. Ja minun oman kokemuksen mukaan kiiltävien kulissien ylläpito on rankempaa kuin se että joutuisi tukkirekkaa vetämään yksin. Elämään kuuluu rankat jaksot. Saaahan ja kuuluhan ihmisen hajota sisältä jotta voi rakentua hieman vahvemmaksi taas. Mutta ellei sitä saa näyttää niin vahvan uudelleenrakentumisen sijaan tapahtuu että sielu hajoaa mosaiikisi jota ei noin vaan kasatakaan. Ja miksi me ihmiset pelkäämme toistemme reaktioita kun elämä ei olekaan kaunista niinkuin elokuvissa joissa on ’amerikan voitto’ loppu? Minä ainakin pelkään että ihmiset tuomitsevat valintojani, syyttävät pitkällä ja heiluvalla etusormella, jättävät yksin juuri kun tarvitsen heitä eniten…pelko on paha kaveri joka taivuttaa tekemään typeryyksiä. Ja jotain mätää tässä somemaailmassa on kun melkein kukaan ei uskalla kurkkia haarniskansa läpi vaan aina pitää jopa näyttää Vogue lehden kansikuvalta, jopa aamuisin kun on pahasti nukkunut pommiin. Hyi hitto! Jälleen päätän elää aitoa elämää…

Kun kroppa vaatii pysähtymistä

Loma…tuossa nenäni edessä se häämöttää ja täytyy myöntää että tuntuu mahtavalta. Nyt joku miettii että tuntuuko loma joskus huonolta ja vastaan siihen että ei, ei se huonolta tunnu koskaan mutta on minulla ollut kokemuksia siitä etten ole varsinaisesti loman tarpeessa. Etten ole jotenkin väsynyt tai tauon tarpeessa. Mutta viime joulunakin täytyi ensimmäistä kertaa myöntää että olin ihan pirun väsynyt. Loppu! Tauon tarpeessa. Ja niinhän minä kaksi viikkoa latasinkin akkuja nukkumalla ensin kiinni univajeeni ja sitten täytin univarastoani. Olen huomannut, kauhukseni, että vaikka miten olen mukamas omasta mielestäni nuorekas, hoidan itseäni jotenkuten hyvin ja yritän palautua niin hiljaa hiipien keski-ikäisyyden varjopuoli on saanut minut kiinni. En minä enää kestä esim. samaa työtahtia yhtä vähillä unilla kuin ennen. En palaudu yhtä nopeasti vaikka väitän että luonto on suonut minulle erittäin hyvän palautumisen taidon. En enää osaa yhtä hyvin painaa off-nappia työpäivän jälkeen. Uskon että nämä ovat niitä iän tuomia varjopuolia joita minun on vaan hyväksyttävä. Jos palaan tuohon mistä aloitin eli lomaan niin onpa mukavaa kun olen varmasti ensimmäistä kertaa ikinä päättänyt että lomani on loma ilman suunnitelmia ja loma on loma jolloin perus-sluibailu on täysin sallittua. Olen jopa sluibailua edesauttavia asioita valmistellut. Ladannut kaiken maailman äänikirjaäppejä, suoratoistoäppejä, ostanut aurinkorasvaa että voin rinnekahvilassa ottaa aurinkoa (mikäli aurinko suostuu näyttäytymään) ja viikko tolkulla ylipuhunut itseni että on ihan ok kuluttaa lomani sluibaillen. Olen miettinyt että onko pelkästään minut kasvatettu niin vai koko minun sukupolveni että on jotenkin väärin viettää loma vaakatasossa ollen? Tavallisesti keräilen huonoa omaatuntoa kontolleni?! Joten hyvät aikeeni sluibailla päätyy kodin supersiivoukseen tai puutarhan himoharavoimiseen jota inhoan. Onhan sekin ihan hullua. Eikö jo työaikalainsäädäntökin ole luonut meille lomapäivät sen takia että saamme/voimme tehdä asiota jotka edesauttavat meitä jaksamaan työssä?! Ja minä jos joku paasaan työssäni kunnollisesta palautumisesta mikäli tuntuu että nyt on akku vähissä😂?! Tyypillinen ammattivamma minulla tai niinkuin sanaparsi jo sanoo että ’suutarin lapsilla ei ole kenkiä’. No koska vanhuus ei tule yksin ja keho on siitä luotu ihan huikeen mahtavasti että se kyllä kertoo missä mennään niin ehkä voin hyväksyä helpommin sen että nyt kannattaa olla viisas ja levätä lomalla. Eli niin teen! Ihanaa pääsiäistä kaikille ja muistakaa huolehtia itsestänne.

Kun sanat vaativat tekoja

Somessa toitotetaan mm. että rakasta itseäsi enemmän ja ensin, älä välitä mitä muut sinusta ajattelevat sekä sinä kelpaat. Lähdetäänpä vähän ruotimaan noita ’toitotuksia’. Ensinnäkin, eihän kukaan ala rakastamaan itseään enemmän somessa pyörivien mietelauseiden ansiosta ja toiseksi uskon että jos suomalaisilta kysyy niin ainakin joka toinen miettii mitä hänestä ajatellaan, sanotaan somessa mitä tahansa. Mikä tässä ajassa on sitten vialla kun tuollaisia asioita pitää mainostaa väsymykseen asti, samalla lailla kuin kesäkuntoon 28 päivässä. Totuus kai on paljon raadollisempaa. Koska en osaa muiden puolesta puhua käyn näitä omasta puolestani läpi. Minua suututtaa tämä sanahelinä joka oikeasti ei vaikuta mihinkään. Rakasta itseäsi ensin ja enemmän. Keski-ikäisenä tämä on jo vähän ’kulahtanut’ klisee. Jos tähän ikään mennessä ei ole asiaa oppinut niin uskon että tämä jää kyllä sitten sinne seuraavaan elämään koettavaksi. Minä ’löysin itseni’ 10 vuotta sitten jota ennen olin kipuillut läpi kaikki mahdolliset valuviat mitkä estivät itseni rakastamisen. Mutta ei some siihen vaikuttanut eikä muiden sanomiset. Ihan syvältä sielun sopukoista piti kaivaa ja kaikki arvet käydä läpi jotta ne varmasti sitten pysyisivät arpina eikä haavoina jotka vuotavat sielussa. Minusta on tärkeämpää oppia rakastamaan omia vajaavuuksiaan ja hyväksymään sen kaiken mitä peilikuva näyttää. Mutta en usko että itsensä rakastaminen on asia jonka kaikki joskus taivoittaa, valitettavan surullista kyllä. Tosin enhän minä mikään asiantuntija ole enkä mitään kyselyä ole teettänyt mutta uskon etten kovin väärässä ole. Ja silti uskon että moni pystyy elämään hyvän elämän vähemmälläkin itsensä rakastamisella. Entäs tuo ’älä välitä mitä muut sinusta ajattelevat’. Siis herre gud, ainakin minun ystäväpiirissäni melkein kaikki ajattelevat mitä muut sanoo ja ajattelee itsestään. Sehän on minusta luonnollista. Tarve kuulua joukkoon tai tulla hyväksytyksi on jo Mashlowin pyamidissakin mainittu. Se että kuinka paljon muiden sanominen sitten vaikuttaa omaan elämään se vaihtelee. Ennen tämä asia oli yksi pahimmista vihollisistani. Kärsin todella siitä kun tuntui että aina piti miettiä omia asioita muiden mielipiteiden kautta. En tiedä tarkkaan missä kohtaa elämääni tajusin ettei tämä voi jatkua näin. Minä vaan päätin etten enää välitä. Niin kauan kun tekee oman mielensä mukaan kunhan ei muita satuta niin ’go for it baby’. Ja voi että minkä helpotuksen koin. Minähän rupesin ihan eri tavalla nauttimaan olostani ja teoistani kun taustalla ei pyöri sama vanha, rikkinäinen ja paikallaan junnaava levy joka toisteli ’mitäköhän muut sanoo’. Ja kuvitelkaa, että vaikka pitkän matkaa olen tässä suhteessa tullut niin välillä vajoan takaisin tuohon vanhaan mutta koska tunne on niin mieltä alentava on nykyään helppo muistuttaa itseään ettei minun tarvitse miettiä mitä muut ajattelevat. Entäs tuo viimeinen trendikäs hokema ’sinä kelpaat’. Mitä se oikeasti tarkoittaa? Kelpaat kelle? Itsellesi? Naapurin vanhalle papalle? Muille? Kotikylän partiolaisille? Minusta tuo on typerä hokema. Siihen sisältyy sanomaton viesti että suurin osa meistä jotenkin ajattelisi ettei kelpaa kellekään. Vai halutaanko siinä jotenkin sanoa että voit olla oma itsesi ja kelpaat silti?! Keski-ikäisenä minulle on jo täysin selvää että jokainen meistä on uniikki yksilö ja ettei täällä maailmassa onneksi ole mitään ’tuomaristoa’ joka luokittelee meidät ’kelpaaviin’ tai ’ei kelpaaviin’. Se pahin vihollinen ja jyrkin ’tuomari’ istuu korviemme välissä. Sitä pikku pirua saakin sitten jahdata ja taistella vastaan. Minun korvieni välinen pikku piru lähtikin muille maille jo aikaisessa vaiheessa. Olen kelvannut itselleni ihan nuoruudestani lähtien kun luontoäiti päättikin tehdä minusta Hobittikansan sukulaisen. Kun minua kiusoiteltiin pienuuteni takia alakoulussa sain siitä jotenkin voimaa näyttää maailmalle että kyllä pikkulikkakin pystyy pitkälle ponnistamaan. Enpä nyt sanan varsinaisessa merkityksessä ole pitkälle ponnistanut mutta henkisesti olen vahva kuin pieni maustepippuri. Minä kelpaan itselleni juuri näin eikä tässä nyt enää keski-ikäisenä muikkelina juurikaan muuksi muututa, ei ulkoisesti (vanhennutaan tietty) eikä sisäisesti. Kelpaamisen sijaan minusta voisi toitottaa mielummin että ihanaa kun olemme kaikki uniikkeja.

Arjen romantiikkaa

26.3
Hyvää lauantai aamua…istun aamukahvi kädessä ja haikailen ulos mutta keli ei ole kutsuva vaan lähes luotaantyöntävä rakeineen ja myrskypuuskineen. Sain jälleen spostin jossa kirjoituksiani ruodittiin. Kivaa, kiitos kirjoittajalle. Tärkein kysymys minulle taisi olla hyvin kriittinen ja kysyvä mitä järkeä on kirjoittaa blogia kun ’ei mitään erityistä kirjoitettavaa ole?!’ Vastaan mielelläni. Ajatus kirjoittamisesti lähti liikkeelle juuri siitä ytimestä. Minulla ei ole mitään tiettyä tematiikkaa johon nojaan kirjoitukseni. En ole fitmess tyyppi, en sisustusammattilainen, en trendien edelläkävijä tai kuten olen monesti totenut en oikein mitään ’erityistä’. Ja juuri se sai minut kirjoittamaan. Minä uskon että moni lukee kirjoituksiani ihan vaan siksi että elämääni ja ajatuksiini on helppo samaistua tai voi olla kiva huomata että eihän kaikkien ihmisten elämä ole jotenkin taivaallisen upeen makeaa. Aika tasapaksua on mutta itsepähän olet elämäsi pääosannäyttelijä. Eli kirjoitan koska pidän kirjoittamisesta ja pidän tarinan kerronnasta varsinkin totuuteen tai omiin kokemuksiin perustuvasta tarinankerronnasta. Onneksi sain myös pientä kiitosta sillä onhan blogini kirjoittelu raskasta pidemmän päälle jos aina ammutaan kovilla panoksilla alas. Mutta jotta tähänkin tekstiin tulee jokin ote elämästäni niin pääsen hehkuttamaan arjenluksusta tältä viikolta. Kun on elänyt yli 30 vuotta yhden ja saman miehen kanssa niin pienen pienistä jutuista tulee tuikitärkeitä ja niitä onnensiemeniä. Tällä viikolla autonlasit olivat skrapauksen tarpeessa yhtenä aamuna. Ja koska inhoan aamuja, kylmää Beibeäni (autoni, jonka siis ihan itse vaihdoin karvalakkimalliin ilman webastoa) ja skrapailua niin mieheni olikin yllättänyt minut ja skrapannut ikkunat ja vielä jättänyt ikkunaan tervehdyksen piirtämällä siihen sydämen. Ihanaa arkipäivän romantiikkaa ihan parhaimmillaan😍. Ja miten helppoa! Ei maksanut mitään, aikaakaan se ei syönyt ja zjiiis miten hyvin toi toimi!! Romattisuus tai romanttiset teot ovat aivan totaalisesti aliarvostettuja. Paras ’romanttinen teko’ on ollut kun nuorena parina ’margariini riita’ päättyi margariinipakkaan raapustettuun viestiin ’kulta, taas minun pakallani❤️!’. Sen jälkeen ei meidän jääkapissa mitään ’riitoja’ ole ollut😂. Ja minä kun uskon että romantiikasta tai rakkaudenosoituksista yritetään aina jotenkin tehdä vaikeita, työläitä ja kalliita. Siis ovathan yleelliset ja luksus syömingit ja lomat upea kokemus mutta odottamaton ja varsin vaatimaton teko voi olla peräti romanttisempi ja ’tehokkaampi’. Tämä siis minun mielipide. Koko tuon päivän mielessä oli sellainen mukava hymy. Ai että oli ihana aamunavaus. Nyt kahvini alkaa olla haaleaa ja on aika juoda se loppuun jotta voin ryhdistäytyä. Eletään omaa elämää, ei kopioida muiden sillä kopioimen ei koskaan ole vörttiä.

Vaatteiden ikäraja?

On sunnuntai aamu ja istun ulkon lempipaikassani terassilla juomassa kahvia ja kuuntelemassa kevään puuhastelua. Kevät on äänekäs tiesittekö?! On ollut mukava viikonloppu, erilainen. Olen juhlinut työpaikalla ’pikkujouluja’ kahden vuoden tauon jälkeen. Kivaa oli. Mutta ei siitä sen enempää mietin tässä vaatteiden ’ikärajaa’. Olen mielestäni suhteellisen nuorekas viisikymppinen. Ja aina pitänyt vaatteista ja ollut sitä mieltä ettei vaatteissa ole ’ikärajaa’ koskan kaikkeen voi pukeutua hyvällä maulla. No nyt tuli se päivä kun muutan mielipidettäni. On vaatteissa ’ikäraja’ tai tyyleissä. Mistä moinen muutos?! Olen ns. tarkkailija monen asian suhteen. Tarkkailija en arvostelija. Haluan erottaa nämä kaksi ihmistyyppiä.Kävin ostamassa itselleni ’hillitysti ja maltillisesti’ revityt farkut ja mietin jo tuolloin mahtaako tämä olla hieman liikaaviisikppiselle kun juuri viikkoa ennen olin tyttäreni kanssa käynyt ostamassa hänelle järkky revityt housut. Mutta ei tuo ollut se täydellisen mielenmuutoksen laukaiseva tekijä vaan kun näin ihmisiä kaupungilla piiiiiitkästä aikaa tuolloin juhlaperjantaina. Oli jos jonkinmoista settiä. Ja niin pitääkin, miten tylsää olisikaan mikäli aika maltillisia Ansun kaltaisia pukijoita olisi kaikki. Hyi olkoon, sanon minä. Onneksi on ihania tyylinikkareita maailma täynnä. Kun näin kaupungilla eri tyylejä niin kyllä jotkut minun ikäiset ’tädit’ (korostan tässä tuota sanaa sillä ollaanhan me jo tätejä positiivisessa mielessä. En jaksa jauhaa naisista parhaassa iässä kun minusta kaikissa iässä on omat hyvät puolensa ja ovat jo jopa mummojakin) pukeutuivat kuin teinitytöt. Onko se siksi että tuntee silloin itsensä nuoremmaksi? Haluaa kieltää keski-ikäisyytensä? On jopa nuoruuden kaipuu? Vai onko vaan niin että vaatekaappia ei ole uusittu sitten nuoruusvuosien? Tiedä häntä mikä on syy. Mutta minusta on hyvä uskaltaa näyttää ikäiseltään. Olla ryppyineen ylpeä itsestään. Minihametta voi toki pitää jos haluaa mutta kanna sitä sitten kuin keski-ikäinen nainen. Älä sorru teinivaatteisiin ja sitten vetelet napapaitaa elämänrinkuloiden yli koko illan vaikka kangasta ei kertakaikkiaan löydy vedettäväksi tai minihameen kuuluu olla mini. Siitäkään ei kangasta saa vedettyä polviin vaikka mitä tekisi. Entäs ’kuristuspanta’? Ei hitto, en ole ikinä sitä korua ymmärtänyt. Enkä tässä sano etteikö sitä saa käyttää, toki, mutta sen korun minä itse jättäisin jo kaappiin. Ainakin minun kaulani on täynnä ’löysää ja ryppyistä’ ihoa enkä haluisi juuri tuota kohtaa korosttaa saatikka kaunistaa. Antaisin sen vain mielummin olla. Mutta tässä kun tätä kirjoittelen ehkä vähän lievennän kuitenkin mielipidettäni. En haluu olla tuomitseva sillä miltä minusta tuntuisi kun joku kieltäisi minulta farkkujen käytön? Olisi täysin tyrmistynyt. Tai korkokenkien. Siis mitäh?! Minähän rakastan korkokenkien tuomaa naisellisuuden tuntua. Ehkä nuo muut naiset rakastavat teinivaatteiden tuomaa nuoruuden tuntua?! Otan siis jyrkkyyteni takaisin vaikka itse olen itselleni ’ikärajan’ omiin vaatteisiini ’ommellut’. Annetaan asian olla niin…

Elämänkerrat ja niiden vitsaukset

Ärsyttää ja kummastuttaa jälleen yksi asia josta aion tässä blogissa avautua. Aika monta elämänkertaa on kirjoitettu ja julkaistu silloin kun ihminen on keski-ikäinen, voimissaan ja elämässä tiukasti kiinni. Okei ei siinä mitään, sehän on jo tuikitavallista ja omaa elämänkertaa julkaisee niin valtion päämiehet kuin pikkustaratkin. Mutta kun niissä on näitä huikeita paljastuksia (tietty jotta kirja myisi!) ja joista sitten tulee isoja juttuja. Eikä siinäkään vielä mitään ärsyttävää ole mutta kun niihin monesti pläjäytetään jonkin edesmenneen ihmisen tekosia ja syntejä. Nyt alkaa jo Ansua ärsyttämään. Siis miksi näin tehdään?! En ymmärrä tarkoitusta ja minussa herää herkästi kysymys etteikö muuta ’raflaavaa’ löydy kuin pois menneen ihmisen tekojen riepottelu? Miksi minä nyt niin ärsyynnyn? No siksi ettei se ihminen ole täällä keskuudessamme kertomassa asian toista puolta. Jutut paisuvat ja ne jää yksipuolisiksi. Otetaan esim Spede case. Siis aloitan sanomalla että oma mielipiteeni hänestä on kaikkea muuta kuin empaattinen. Tuntematta ollenkaan häntä niin uskallan sanoa että vaikutti haastatteluissa arrogantilta paskiaiselta. Eli en voi väittää omaa Spede kuvaa positiviseksi. Anyway, niin minusta on sangen outoa että 21 vuotta kuoleman jälkeen ruvetaan julkisesti kertomaan omakohtaisia kokemuksia kun kyseinen mies on harrastanut seksuaalista väkivaltaa henkisesti tai fyysisesti. Miksi tämä nostetaan esille? Oikeudenmukaisuuden valossa? Tuskin! Kostoksi? Ai niinkuin kuoleelleko? Vääryyden oikaisemiseksi? Kassamagneettina? Vai omaksi ’terapiaksi’ lähinnä? Oli syy mikä tahansa tai kaikki syyt yhdistettynä en vaan ymmärrä miksi. On monia muita ’Spede’ tapauksia ja älkää ymmärtäkö minua väärin. Olen todellakin sitä mieltä että #metoo liike ei tullut päivääkään liian aikaisin mutta tässä haluankin vähän kysenalaistaa pois nukkuneiden tekojen esille tuomista ja riepottelua. Koen että asioiden yksipuolinen esilletuominen on aina osittaista vääristelyä. Onhan se niin että jokainen kokee asiat omalla tavallaan. Minulla on esimerkki kokemus omasta elämästä jolloin siskoni ja minä erään kerran kuvailimme lapsuuttamme. Oli kuin me kaksi emme olisi eläneetkään samassa perheessä. Minuun iskee tällaisissa tapauksissa joku ’oikeuden-mukaisuuden minä’. Ehkä sama tunne iskee niihin jotka ottavat kirjoihinsa mukaan edesmenneiden ihmisten ’raflaafia paljastuksia’. ’Nyt on aika kertoa millainen paskiainen herra/rouva x oli’. Minusta elämänkertojen viehettävyys perustuu johonkin ihan muuhun kuin ’poismenneiden likaamiseen’. Toivonkin enemmän ’Riitta Uosukaisen tapaisia hellyyttäviä paljastuksia’ tai elävien ihmisten kanssa olevia ristiriitoja. Niistähän vasta huippudebatteja syntyisikin mediassa.

Rakkaus

Rakkaudesta ajattelin vähän kirjoittaa…keski-ikäisenä ympärillä olevilla ihmisillä tunteissa kuhisee. Ihmiset käyvät läpi eroja, suruja ja iloja mutta myös rakkaus nousee pöydälle usein puheenaiheeksi. Monella minun tutullani elämä on taite kohdassa niinkuin itsellänikin. On ehkä lasten muuton myötä tullut hetki ottaa peili kauniiseen käteen ja kurkata sinne. Koska minun on mahdotonta analysoida muiden rakkaus-tunnerintamaa keskityn omaani. Olen siis naimisissa teinirakkaani kanssa. Yhteisiä vuosia on 36. Joten uskallan väittää että olen oman rakkauskaareni asiantuntija. Voin vieläkin muistaa miten ja missä rakastuin poikaan joka nykyään siis jakaa peittoni. Sitä sen aikaista rakkautta voi kai parhaiten kuvailla nuoreksi ja kiihkeäksi rakkaudeksi. Sitä kesti ja jossain kohtaa tunteet syveni kiihkeys laantui hieman. Rakkaus muuttui vakavaksi ja oli helppo todeta että toisen kanssa oli hyvä olla. Minä olin minä ja hän oli hän ja yhdessä me olimme lyömättömät ’me’. Sitten tuli lapset, ruuhkavuodet ja hups tuli hetki jolloin sohvan päädyissä oli jälleen vain me. Okei onhan teini neitimme toki jakamassa sohvaa välillä mutta pääasiassa aikuisten kahdenkeskistä aikaa on enemmän kuin tarpeeksi. Ja silloin ehkä huomaa että mites tämä meidän välisen rakkauden laita oikein onkaan? Ei sitä ole moneen vuoteen oikein ehtinyt edes miettimään. Ensimmäinen ajatus lieni kai että rakkaus on siellä tallessa vaikka on tainnut vähän hautautua lapsipölyn ja elämänpölyn alle. Tässä kohtaa ihmiset varmasti joutuvat pölyn pyyhittyään miettimään tunteitaan tosissaan. Uskon nimittäin että vaikka arki onkin ihanaa niin se on yksi rakkauden verivihollisista. Arki nakertaa tunteita ja ellei pidä varansa se on syönyt ne kokonaan. Vaikka me olemme mielestäni aina olleet hyviä osoittamaan tunteita niin kyllä ajoittainen viileys ja intohimottomuus on harmittanut. No nyt sitten istutaan sohvan eri päädyissä ja minä rohkeana naisena pidän peiliä kädessä. Rakkaus ei enää hehku tulisena ja syvänpunaisen vaikka kuinka niin haluisin. Mutta mitä näänkään? Tienhaaran missä on kaksi vaihtoehtoa. Toinen on täysin vieras ja pimeä eikä rakkautta näy vaikka liikennemerkissä sydämiä luvataankin, joten voisi aavistaa että rakkautta olisi ehkä tarjolla tuon polun varrella. Toinen polku on tuttu. Rakkaus on tuttua, ei ehkä intohimoista eikä kovin uudenkarheetakaan mutta tuon tunnen kuin omat taskuni. Rakkaus on sellaista laatua ettei se ole pois otettavissa. Uskon että 36 vuoden jälkeen rakkauden perusta on niin hyvin rakennettu että perusta ei edes pienessä maanjäristyksessä pirstaloidu. Mutta kysymys kuuluukin, miten vaalia tätä ja rakentaa sohvien molemmista päistä rakkauskaaren jossa olisi hieman makua intohimosta, tulisuudesta ja ’uutuuden viehätyksestä’?! Siihen minulla ei taida olla vastausta mutta hienoa on ettei tarvitsekaan sillä rakkaus ei ole yhdenmiehen show vaan siihen tarvitaan kaksi…ja ainoa mikä tässä keski-iässä pitää varmasti tehdä on se valinta millaista rakkautta haluaa. Valitseeko sen tuiki tutun rakkauden vai valitseeko uudenkarhean. Ja jos tilastoja katsoo niin eikö luku ole 50/50?! Kumpikaan ei varmasti ole helppo mutta olen varma että täysin rakkaudeton on se kivikkoisin ja kurjin tie. Älkäämme siis valitko sitä ja vaalitaan kukin sitä omaa valintaa. Minä uskon tunneihmisenä rakkauden voimaan. Ja uskon että nekin ystäväni joiden pitkäaikainen rakkaus on jostain syystä päättynyt, heillekin on tarjolla jossain, joku joka osaa rakastaa. Rakkaus on ihmisen perustarve ja turva. Pahin rakkaudenmuoto on yksipuolinen rakkaus. Voisin kuvitella että se jos jokin varmasti syö sielua ja murskaa itseluottamuksen. Toivonkin ettei sitä joudu kukaan ikinä kokemaan. Nyt laitan peilin pois ja työnnän villasukkaiset jalkani sohvan toiseen päätyyn hierottaviksi. Olkoon se ensimmäinen ele rakkauden vaalimiselle.

Kun kuume iskee on tehtävä jotakin

Kevät nostattaa minulle aina jos jonkimoisen kuumeen. Autokuume-check, prätkäkuume-check, matkustuskuume-check ja nyt vielä muuttokuume-check check. Minulla on jostain syystä tunne että olen asunut aina samassa paikassa, että olen jämähtänyt vaikka siis todellisuus on ihan toinen. Tosin täytyy sanoa että onhan siinä jotain perää kun asun samalla kylällä viisikymppisenä kuin mitä tein kymmenvuotiaanakin. Olen siis asunut täällä Virkkalassa koko lapsuuteni no tai pari hassua teinivuotta lukuunottamatta. Yhden vuoden vietin vaihto-oppilaana Uudessa-Seelannissa ja yhden vuoden asuin toisessa tuppukylässä eli Vihdissä. Aikuisikänäni olen muuttolaatikoita veivannut vain Lohjan sisällä paitsi yksi veivaus vei muuttokuorman hieman pidemmälle, jopa Italiaan asti. Silloin tuon ajanjakson jälkeen uhosin ja päätin että nyt olen ison kaupungin arvoinen mutta toisin kävi. Tuppukylä-tyttönä minusta tuli jälleen lapsuudentuppukyläläinen. Olen aina ihmetellyt miksi jotkut häpeävät omaa kotikyläänsä. Onko se syy hävetä taustaansa mikäli kylä ei ole kauneudella pilattu eikä ihmisetkään ihan viimeisestä Voguesta ole poimittu? Virkkala on juuri tällainen kylä. Ihmisillä ei täällä aina ole helppoa ja monilla elämä on takkuista alusta loppuun. Täällä yritykset eivät pärjää ja on vaikea löytää ideaa joka toimisi täällä. Ei tänne voi mitään Robert’s coffeeta perustaa kun ei meidän mummot edes osaisi lausua moista kahvilaa. Keski-ikä hipoo taivaita ja silti palvelut viedäön kauemmas. Siksi minusta on tärkeää että jokainen kyläläinen jollakin tapaa yrittää kannustaa paikallisia yrityksiä. Jos maito loppuu niin miksi ajaa 10 km päähän Cittariin kun sen voi hakea K-marketista? Ai peruste on että kauppa on kallis, noh kuulkaas tuppukyläläiset, on todella kallista ajaa 20km ekstraa maidon takia. Minä siis yritän ostaa kaiken ’pikkutarvittavan’ omalta kylältä. Ja olenkin tässä miettinyt että kenen pitäisi mainostaa omaa asuinpaikkaansa? No tietenkin asukkaat itse. Eli esimerkiksi minä voisin omalla tavallani olla Virkkalan käyntikortti. Ja jotenkin hassuinta on että kyllä minä tuppukylää osaan haukkua mutta osaanko edes kehua?! Minähän sentään olen asunut täällä vapaaehtoisesti 50% elämästäni. Minä aionkin kuulkas kevään tullen tehdä Virkkala in my heart klipin someen. Mutta miksi siis samalla ihan älytön muuttokuume?! Olen elämässäni varmasti aikamoisessa taitekohdassa kun 2/3 lapsista ovat lentäneet maailmalle. En minä halua lentää perässä mutta haluaisin uuteen freessiin kotiin. Täällä talossamme kaikki on rempan tarpeessa ja jotenkin tyhjät huoneet saavat minut kaipaamaan kompaktimpaa asumisratkaisua. En tarvitse suurta pihaa lapsilleni tai koiralle kun koiraa ei ole ja lapsikin on teini. Minulle tuppukylän sijainti alkaa ottaa kuuppaan ja haluaisin Lohjan keskustaan. Tai ainakin lähemmäs. Mielessäni olisi upeeta muuttaa kokonaan johonkin uuteen kaupunkiin mutta niin hurja en ole ja mieheni on oikeasti niin kiinni talossamme että tuo jää haaveksi ainakin nyt. Ja koska muuttokuumetta täytyy kuitenkin yrittää lieventää jollankin tapaa niin olen keksinyt kaksi hyvää keinoa. Etuovi.comissa pläräily ja unelmointi lievittää hiukan ja kotona konmarittaminen ja pinta-remppaaminen lievittää uutuuden halua. Paikkaa en voi muuttaa mutta voihan sitä valita kävelylenkit esim uusilla alueilla haaveillen uudesta kodista. Kyllä ovela keinot keksii😉.

Perinteinen ihmissuhde saa kuumaa kyytiä

Olen kuluvan viikon aikana kuullut niin monesta tuutista, radiosta, tv:stä ja podcasteista monogamian ja ’tavallisen’ rakkaussuhteen negatiivisista puolista ja polyamorian ihannoinnista. Minun on vaikea käsittää asiaa ja ehkä tässä perkaan ajatusta jotta edes itse ymmärtäisin mitä mieltä olen. En tunne ketään joka elää avoimessa suhteessa enkä tunne ketään joka elää polyamorisessa suhteessa joten kokemusta minulla ei ole. Vain tunne ja mielipide joka ei perustu mihinkään. Mutta tunneihmisenä mennään tunteella. Otetaan ensin polyamoristiset syyniin. Siis joku on monen kanssa avoimesti samanaikaisesti. Kun yritän asettaa itseni jonkun osapuolen pöksyihin, minulle tulee vääjäämättä tunne etten pystyisi tuohon. Huomiothan kuitenkin sen ettei se tarkoita samaa kuin että olisin sitä vastaan. Olen varmasti perusluonteeltani liian perinteinen mutta luultavasti vaikka monogaamisessa suhteessani en ole juurikaan mustasukkainen niin tuossa kohtaa nostaisi mustasukkaisuus kovasti päätään. En pystyisi iloitsemaan kumppanini ja hänen toisen kumppaninsa hyvistä hetkistä. En kertakaikkiaan vaan kykenisi siihen. Rakkautta on jokaisessa jaettavaksi mutta romanttistarakkautta ehkä minä en osaisi jakaa, en tiedä. Ja samalla sortuisin pohtimaan ja analysoimaan mikä vika minussa on kun en yksistään riitä. Ja kyllä minä pohtisin onko tuo toinen ja ehkä kolmaskin nainen ovatko he parempia lakanoiden välissä kuin minä. Tai ehkä he ovat parempia keskustelijoita. Tai ovatko he karismaattisimpia. Vai mikä heissä kiehtoo enemmän? Ruoanlaittajia ja kodinhengettärinä kuka tahansa peittoaa minut 6-0 joten siihen en energiiani laittaisi enkä kyllä pohtisi. Miksi joku haluu jakaa ihmissuhteen? Tai onko se sittenkin sellainen ’takaportti’ mikäli joku ’vieläkin parempi’ tulee vastaan niin voin ottaa senkin mukaan suhteeseen. Tulee tunne että polyamorisessa suhteessa ainakin tuo ’kunkku’ (mies tai nainen) jonka kanssa kaikki ovat suhteessa ovat jopa ällön itsekeskeisiä. Siis tämä on tunne jonka olen tv:n välityksellä heistä saanut. Ja nuo muut jotenkin selittelevät ärsyttävästi miksi he suostuvat/haluavat kokea rakkauden tuollaisena. Myös olen huomannut että sitä selitellään suunnattoman paljon ettei vaikeuksia ole. Höpöhöpö! Keski-ikään elänneenä voin sanoa että oli ihmissuhde millainen tahansa niin se on haastava. Anyway...Itsekkyys koskee kai vähän kaikkia osapuolia. Ja jokainen syyttää monogaamisten normien pilaavan rakkauden. En suostu allekirjoittamaan tuota. No entä avoimessa suhteessa elävät. Minun ensimmäinen epäsivistynyt ja naivi ajatus on jassoo siinä pariskunta jolla on seksikumppanin haku päällä 24/7. Ja kun mietin asiaa vähän tarkemmin ymmärrän että tuskin tuossakaan ihmissuhdetyylissä on ainoastaan kyse seksistä. Mutta mitä avoimuutta halutaan ja kaivataan? Tai voin kääntää kakun ja kysyä mitä perinteisessä parisuhteessa ahdistaa ja pelottaa tai inhottaa? Minulla ei ole vastauksia mutta koska olen noita vastauksia kuunnellut niin nousee ihmetys kahdesta asiasta. Ensiksi monet toteavat että elävät avoimessa suhteessa koska nimenomaan vierastavat perinteisen seurustelusuhteen normeja. Että halutaan antaa itselle ja toiselle mahdollisuus kokeilla ja eksperimentoida toisten kanssa. Hei oikeesti, eksperimentoida siis mitä? Keskustella kiivaammin? Sekstailla paremmin? Ihastua avoimemmin? Lentää häkistä ja lentää takaisin? Tai että seurustelun normit vaatii aina etenemään tietyllä tapaa. Eikö silloin itse ole vähän jämähtänyt jos ajattelee niin. Nykyajan normiseurustelun kasvot näyttäytyvät millaisina tahansa. Voi seurustella tiiviistikin rakastaen toista todella syvästi vaikkei ikinä asuisikaan samassa osoitteessa ja voi seurustella ilman naimisiinmenoa. Voi myös olla perustamatta perhettä eikä kukaan enää edes räpäytä silmäänsä. Kaikki on sallittua. Ja silti ollaan sitouduttu yhteen ihmiseen ja heidän väliseen rakkauteen. Mikä siis on avoimuuden tarve? Tarve voida tarpeen tullen hypätä toisen kelkkaan kun arki iskee? En usko että se ei pahoittaisi jonkun mieltä kun kaikki haastatellut juuri sitä korostavat ettei mikään heitä satuta. Tai satuttaa se ellei kunnoita yhdessä sovittuja sääntöjä. Tai joku tykkää punaisesta ja joku toinen sinisestä niin avoimena käyn oman mieleni mukaan kummankin luona silloin kun minun tarpeeni on tykätä punaisesta tai vaihtoehtoisesti sinisestä. Haluisin oikeasti ymmärtää näitä ihmisiä jotka kokevat perinteiset ihmissuhteet taakaksi. Minun on vaan todettavata etten tiedä tarpeeksi ja tietämättömyys synnyttää ymmärrättömyyttä. Joku voisi kirjoittaa minulle elämästään mikäli elää poly- tai avosuhteessa. Olisin iloinen mikäli voisin todeta etten olisi täysin pässi näiden asioiden suhteen. Ja kuten jo totesin en todellakaan kiellä kenenkään tai minkään tyyppisten-suhteiden olemassaoloa vaan minulla on halu oppia. Ja samalla toivon ettei muutkaan dissaa perinteistä tapaa elää.

Swedut vs. Finskiboyt

Tällä kertaa ajattelin puhua ruotsalaisten elämän-asenteesta vs. meidän mörrimöykky suomalaisten. Kyllä minä ihmettelen suuresti tätä eroa. Ollaan koko tellus tallusteltu rinta rinnan, kohta tasan kaksi vuotta pandempian keskellä. Tuntuu että me suomalaiset sananmukaisesti tarvomme henkisessä suossa täällä post-pandemiassa. Yleinen asenne ihmisilliä on vähän innotton ja henkinen väsymys. Etätyö on saanut meidät näyttämään, jos mahdollista vielä enemmän ’tuulipuku’ kansalta. Ja jos ennen tuulipuvut oli kirkuvan värikkäitä niin nyt ne on kaiken lisäksi harmaita. Meistä on tullut ’puolipukijoita’. Yläosa kelpaa ihmisten ilmoille ja muuten möngerrämme kalsareissa pitkin kämppää. Me olemme yrittäneet saada väriä ja iloa koteihimme rempoilla ja ’koronavauvoilla’ ja koirilla. Ja silti väitän että monia ahdistaa ja vannetta kiristää. Monia myös edelleen pelottaa. Jos minun pitäisi valita yksi sana kuvailemaan meitä suomalaisia juuri nyt niin valitsisin ’innottomia’. Entäs miten naapuri maassamme elellään? Noh, siis kokemukseni perustuu ruotsin televisiossa nähtyyn sekä rapakon takana asuviin sukulaisiin. Eli ei ole mitään tieteeseen perustuvaa faktaa. Eli kun kuuntelen ja katselen naapureitamme mietin kyllä että onko ruotsalaiset eläneet viimeiset kaksi vuotta eri planeetalla? Onko heidät evakuoitu juuri oikeaan aikaan onnellisuuden planeetalle? Siis naiset hehkuvat tyylikkäinä talven keskellä eikä heissä huomaa pakkasen purevuutta eikä sitä ettei edes Ruotsissa aurinko oikein tahdo nousta talvella. Hymyilevät kasvot ovat todellakin enemmistönä katukuvassa ja puheluissa sukulaisillani hymy kuuluu aina äänestä. Eikä korona muka ole sairastuttanut ruotsalaisia? On tietenkin mutta silti elämä on jatkunut siellä lähes normaalisti. Ainakin henkisellä puolella ei sulkuja eikä kotiin sulkemisia ole harrastettu. Ystäviä on nähty, lapset ja nuoret ovat eläneet parasta aikaansa ja ketään sukulaista ei ole jätetty yksin näivettymään. Siis mikä meidän kahden kansan perusero on? Toinen kansa elää kuin päivä olisi viimeinen ja olen varma että ruotsalainen kun herää aamulla ja avaa silmät niin hänen ensimmäinen ajatus on ’fuck, taas tulee superhyvä päivä’. Entäs mitä itse ajattelen kun raskaat ja ryppyset luomet saan revityyä auki?! Arkena ajatus menee kutakuinkin näin ’mikä helvetin ääni täällä on? Eiiih, sehän on mun kello. Miten yö voi aina mennä pikakelauksella???’. Viikonloppuisin minua voi verrata ruotsalaisiin sillä ajatukseni voi olla jopa tällainen ’upeaa huomenta…oon saanut nukkua pitkään ja nyt pötköttelen ennen ihanaa aamukahvia’. Onko hyvä elämänasenne opittua vai valinta? Eihän se nyt mikään geeni ole?! Ja mekö muka maailman onnellisin kansa? Kun kuulen ruotsalaisten puhuvan heidän sanavalintansakin jo ovat hyvin kuvaavia ja lähes aina positiivisia. Lauseet ängetään täyteen sanoja kuten ’skön’, ’härlig’, ’underbar’ja ’ljuvlig’. Ja näiden suomenkieliset vastaavuudet ’ihana’, ’ihana’, ’upea’ ja ’ihana’ kertoo minusta jo siitä ettei täällä ole edes vaivauduttu keksimään mitään tuollaisia sanoja kun ei niitä kukaan käytä. Ruotsalaiset voivat meidän mielestä vaikuttaa pinnallisilta ja ulkonäkökeskeisiltä mutta minusta olisi väärin sanoa noin. Onhan se mahtia kun näyttää kauniilta eikä se ole keneltäkään pois niinkuin täällä vähän luullaan. Ja mitä vikaa siinä on mikäli eka ajatus asioissa on positiivinen ja asenne ratkaisukeskeinen? Minä pidän ruotsalaisten elämänasenteesta ja minun on vaikea ymmärtää mollivoittoista ja vakavaa elämänasennetta. Ja suomalaisten tyyliä kohdata asioita niin että aina pitää osoittaa itselle ja koko maailmalle että me olemme luokan parhaita kaikessa. Me olemme hiukan kuin nörtit luokassa joilta elämä menee sivusuun emmekä aikuisena sitten kuitenkaan pääse niille palleille mille toivoimme kun jahtasimme koulussa kymppejä. Ruotsalaisille kelpasi seiskat ja silti heillä luistaa aikuisenakin. Eroa meissä on mutta minäpä päätän herätä seuraavan viikon ajatuksella ’fuck tästä tulee paras päivä ikinä’.

Viikko takana viikonloppu edessä

Yli viikko taukoa kirjoituksissa ja nyt intoa täynnä jälleen tässä ruudun äärellä. Viikko keski-ikäisen naisen elämässä on lyhyt aika mutta juuri tällä viikolla tuntuu että tunnevuoristorata on ollut valtava. Pojan keskeneräinen muutto huipentuu huomenna itse viimeiseen ponnistukseen jolloin poika sulkee lapsuudenkotinsa oven ja siirtyy omaan kotiinsa. Alkuviikosta susi vieraili hoodeillamme ja pisti pakan täysin sekaisin. Eipä mua auta se että jälkiviisaat aamutelevisiossa viisastelevat sillä he asuvat Helsingin keskustassa ja ovat aiheen suhteen yhtä uskottavia kun minä puhumassa merenkulusta. On helppo jauhaa susien puolesta ja ettei ne ole vaaraksi ihmiselle silloin kun istuu televisio studiossa, sillä tuskinpa ne Yrjönkadulle sentään eksyvät. Mutta sanon vaan että tervetuloa Jönsböleen lähettämään omaa tytärtä aamubussille pimeessä kun tietää että suurikokoinen susi vaeltaa kylillä! Aluevaalitkin koin aluevaalilautakunnan varajäsenenä. Olipa mielenkiintoista. Äänestäjiä oli paljon enemmän kun osasin odottaa ja oli mukavasti tuttuja joiden kanssa vaihtaa kuulumisia. Vaikutti ettei oikein kukaan ollut varma mitä tässä oikeasti äänestetään. Mutta viikon suurin asia on ollut tunteiden vuoristorata. Jotenkin lapsen muutto kotoa on niin lopullista ja se tuntuu pahalta. Kyllä minä tiedän ettei se elämästä häviä mutta kun lapsi on asunut kotona hän on kuitenkin suuri osa sitä parasta arkea. Ja vaikka tämä onkin lapsi vol. 2 niin en missään tapauksessa voi sanoa että tähän tottunut. En oo enkä totu. Jokaisen lapsen muutto on omanlainen tunteidentaistelu. Ja toisaalta on niiin ihana huomata miten onnellinen poika on. On todellakin hänen aika kokeilla siipiään. Ja kyllähän meille kolmelle jaetaan vähän uudet roolit kotonakin. Jännää! Työviikko on myös ollut yhtä ylä-ja alamäkeä. Niin paljon kaikkea laidasta laitaan että on vaikea tuntea onnistumisia. Vaikka tiimini onkin huipputiimi. Nyt kun villikset puen jalkaan ja heittäydyn levyksi sohvalle niin ah olen niiiiin valmis vastaanottamaan jälleen yhden viikonlopun. Ihanaa viikonloppua kaikille. Palaan huomenna.

Aluevaali ajatuksia

Aluevaalit, puhutaanko vähän niistä? No minä puhun lämpimikseni kun en vaan ymmärrä koko vaalia ja sen tarkoitusta enkä uudistusta. Olen kerrankin yrittänyt tosissani paneutua tuleviin aluevaaliuudistuksiin jotta voisin edes valita ketä minun kannattaisi äänestää. Uskookohan kukaan oikeasti että tämä uudistus parantaa ihmisten sote-palveluita ja että tällä yhteiskunta jotenkin säästää rahaa? Siis tämä on yhtä todennäköinen kombo kuin että joku sanoisi minulle että osta Anne hyvänlaatuiset korkokengät halvalla. Ei sellaisia ole! Ei voida säästää ja parantaa palveluja samalla kertaa. Uskon kyllä että palveluita voidaan kehittää mutta ei parantaen lisätä. Voidaan tottakai lisätä digipalveluita mutta se ei minusta vastaa käsitystäni oikeista livepalvelua. Olen vanhasieluinen, vanhanaikainen livepalveluita kannattava keski-ikäinen nainen. Chatlääkäri ei minua houkuta. Eikä digi-työterveyshoitaja. Haluan lähipalveluja ja koska vanhenen niinkuin kaikki muutkin minua pelottaa että vanhana joutuisin matkustamaan pitkiä matkoja jotta kohtaan rehdin ihka elävän lääkärin. Ei käy! Entäs mitä mieltä olen keskustelusta terveys-keskusverkoston muutoksesta? Tarkoitetaanko sillä oikeasti että juustohöylällä höylätään pikkupaikkakunnilta terveyskeskukset pois? Kaikki sen tietävät mutta kukaan ei sano niinkuin asia on. Vai voisiko olla jopa niin että terveyskeskuksia avataan lisää? 😂,alkoi naurattamaan itseänikin tuo lapsellisen älytön ajatus. Ei niitä avata, tietenkään. Ja kyllä kuulostaa ihmeelliseltä että ohjelmistot joita tarvitaan näiden aluiden hallinnon pyörittämiseen niin on jo ennen uudistuksen aloitustakin maksanut miloonia. Mitä himskattia?? Eikö niitäkin rahoja olisi voinut jotenkin, ainakin osittain laittaa hoitajien palkkoihin? Ja vaikka Hjallis on mielestäni ärsyttävyyden top 10 kuuluva tyyppi niin minusta hän sanoi jotain mitä olen itse aina miettinyt, rahaa sote-palkkoihin on kyllä mikäli jollain olisi munaa haluta oikeasti lähteä ajamaan asiaa. Päättäjät valitsevat toisin, rahat ohjataan pois sote-toiminnasta. No ehkä tässä jutussa ei ollut päätä eikä häntää mutta ymmärrän että suuri osa suomalaisista eivät tiedä miksi äänestää. Ja ärsyttää kun taas luvataan kaikkea maan ja taivaan välillä ja lopputuleman me jo arvaammekin. Säästökuuri ja lähipalveluverkosto supistuu. Inhorealisti taidan olla ellen jopa pessimisti tämän suhteen.

Koronaähky

Nyt se iski, ihan tajuton koronaähky. On sitä ennenkin ollut mutta nyt on ähkyjen ähky. Jokapäiväiset koronaluvut vain kasvavat ja vaikka rokotusjonotkin kasvavat samaa tahtia on monta asiaa mitä en käsitä. Mielestäni on niin monta ristiriitaista ohjeistusta voimassa että oikein vihaksi pistää. Tänään päätetään etäkouluun siirtymisestä joka minusta on suuri virhe. Eikö me mitään opittu ensimmäisestä kierroksesta? Olen niin onnellinen että vain tyttäreni joutui kokemaan etäkoulun. Siis miten itsekkäät aikuiset ajattelevat että teamskoulu korvaa oikean live-opetuksen? Kyllähän ne kuuliaat ja ahkerat oppilaat pärjäävät mutta miten kaikki joilla opiskelumotivaatio ei muutenkaan hipoile kattoa? Entäs ne joilla on haasteita oppimisessa? Joudumme maksamaan oppmisvajetta pitkään. Sehän jo todettiinkin asiantuntijoiden puolesta mutta nyt se on sitten unohdettu. En tykkää tästä. Sitten ihmetellään että mites oppilaidemme taso on laskenut niin paljon?! Entäs tämä että ruokaravintoloissa ei saa olla illalla eikä kuntosaleissa missä edistetään hyvinvointia mutta ostoshelveteissä vain yleisettilat eli käytäväpenkit ovat pois käytöstä. Eli hyvät ihmiset en ymmärrä! Enkä ymmärrä että nyt mennään etäopetukseen mutta baarissa voi kaljoitella koko päivän? Täh?! Siis nyt valot päälle Suomi! Entäs mitä nämä korkeat tarttumisluvut kertovat? No minulle ainakin sen että korona tarttuu kuin rutto eli ihan pirusti ja ottakaa ihmiset rokotteet niin korona on niinkuin mikä tahansa flunssa. Ei kaikilla mutta todella monella. Miksi ihmiset panikoivat ja täyttävät päivystykset kun heillä on vain lieviä oireita? Mikäli he pysyisivät kotona niin ei hoitohenkilökuntakaan olisi niin koetuksella. Entäs ne ihmiset jotka testauttavat itsensä ’just in case’?? Mitä hittoa!! Järki käteen. Media on minusta osasyyllinen tähän paniikkiin. Ei ihme siis että testauspaikat ovat täysin tukossa ja työpaikat jossa täytyy tehdä livenä töitä ovat lirissä kun testaukseen ja vastaukseen menee n. 7 työpäivää. Olen itse kokenut koronan täällä kotona ja silloin ei ollut vielä yhtään rokotusta. Kova flunssa oli kyseessä mutta siitä selvittiin. Nyt olen jo sitä mieltä että kaikki tuon taudin saavat ennemmin tai myöhemmin enkä itse siis pelkää sitä. Tulkoot sitten! Ymmärrän kyllä että riskiryhmäläiset ovat täysin asia erikseen. Mutta nyt puhunkin täysin matti meikäläisistä jotka eivät ole vaaravyöhykkeessä. Ja mietinkin että mitä tapahtuisi jos koronasta ei puhuttaisi mediassa viikkoon? Auttaisiko se meitä jaksamaan tämän kanssa paremmin? Olen vähän sitä mieltä että voisi kokeilla sitä. Lakkaisiko oma järjetön koronaähky ja muuttuisko käytökseni? Tuskin muuttuisi käytös, sillä kyllähän minä maskia käyttäisin, en roikkuisi ostoshelveteissä turhaan, en halaisi tai ’nuolisi’ ovenkahvoja, pesisin käsiäni osv. Ähky sitävastoin voisi edes hellittää siksi viikoksi. Olisi vaan niin ihana olla radiohiljaisuudessa hetken. Huh, kylläpäs helpotti kiukkua tämä kirjoitus!! Nyt voin taas äksyillä ja kestää ähkyä seuraavaan kertaan.

Asia josta saa rauhassa olla montaa mieltä ja tässä minun mielipide

Haluan pureutua yhteen asiaan josta ei voi eikä parane kiistellä joten tämä on siis pelkästään yhden ihmisen eli minun oma mielipide asiasta. Koska te jo tiedettäkin niin olen instafriikki. Tykkään sekä postata kuvia sekä selata muiden kuvia. Tykkään katsella upeita sisustuksia, upeiden naisten erilaisia tyylejä joista näkee heidän tyytyväisyyden itseensä (luonnollisia, huoliteltuja, keski-ikäisiä, erilaisia, erikoisia osv.), hauskuuttajia, voimalauseita jne. Vältän kuitenkin yhdenlaisia instatilejä. Ne ovat niitä sisustustilejä missä käytetään pelkkiä trendituotteita ja värejä, brandejä. Ja tilejä missä naiset pukeutuvat kyllä minusta hienosti, useimmiten brandi vaatteisiin mutta voi kuinka persoonattomiin vaatteisiin. Miksi näin? No minäpä kerron. Niistä puuttuu kokonaan minusta se oman käden jälki ja niissä turvaudutaan johonkin minkä joku muu on luonut ja määritellyt trendikkääksi. Siinä pelätään minusta tuoda esille sitä omaa itseään. Vaikka olen itse hyvin ’perusmuija’ niin minulla on selkeesti oma tyyli. Pahin juuri tietämäni sisustustrendi on Marimekko kodit ja asusteet. Ennen sitä sain näppylöitä valkoisista kodeista. Ei niin etten pitäisi joistakin yksittäisistä Marimekon tuotteista mutta ne ovat minusta järisyttävän persoonattomia. Eikä kuusi mukia ja unikko verhot paranna asiaa. Myös nuo valkoiset kodit olivat persoonattomia. Jotenkin ne oli niin steriilejä ja ’tekemällä tehtyjä’. Niinkuin jokainen tavara olisi laitettu erikseen tiettyyn paikkaan. Niistä puuttui kokonaan pehmeys, kutsuvuus ja elämisen jälki. Ei keittiöstä tule minusta kaunista vain koska sen täyttää Marimekon astioilla ja tekstiileillä. Marimekko brandi ei ole tae sisustuksen kauneudeulle. Siis minun silmissäni. Sama koskee merkkivaatteita. Mikäli pukeudut merkkivaatteisiin se ei tee sinusta automaattisesti hyvin pukeutunutta. Mutta heti mikäli osaat yhdistää brandivaatteet ja jonkun persoonallisen yksityiskohdan asia voi muuttua. Ihailen keski-ikäisiä jotka osaavat tämän taidon. Keski-ikäisiin naisiin tulee vielä erityisesti sellainen kypsän naisen loiste. Kuin hiottu timantti. Eikä siihen oikeastaan tarvita yhtään merkkivaatetta mutta kylläkin ripaus uskallusta, läjä hyvää makua ja ehkä myös kokeilunhalua. Nuorena on helppo olla hyvännäköinen mutta me keski-ikäiset saamme paitsi vähän nähdä vaivaa niin myös käyttää elämisen kautta tullutta makua. Rakastan erityisesti tilejä jossa luodaan samankaltainen look kalliilla vaatteilla vs. halpaversio. Enkä nyt väitä etteikö kalliin laadun näe jo jopa kuvista, näkee sen mutta saman fiiliksen saa luotua pikkurahallakin. Vastustan brandilojaalisuutta ja toivoisin että me jokainen uskotaan mielummin omaan makuun. On tärkeää pukeutua oman mielen mukaan. Se omEli yritän tässä sanoa että brandit eivät tee naista eikä kotia vaan nainen tekee kodin ja naisen😉👏🏻. Tosin voin rehellisesti kertoa että vielä joku päivä Louboutanin kengät tekevät minut😉❤️.

Viikonloppuun koiraa kaivaten

Perjantai. Kämppä siivottu. Joulua laitettu. Tuikut sytytetty. Nojatuoliin rojahdettu joten fiilis on erittäin hyvä, tunnelmaltaan raskaan viikon jälkeen. Koiran olemassaolon merkit on siivottu pois suurimmilta osilta ja tuntuuhan se kummalliselta kun ei tarvitse rakkia (rakkaudella minä Mikea rakiksi kutsun😍) siivotessa varoa. Ei tarvitse nousta ylös avaamaan ovea juuri kun on tuoliin istuuntunut. Eikä tarvitse kilpailla parhaasta tuolipaikasta. Kaipuu koiran poismenon takia tulee esiin monta kertaa päivässä ihan arkisissa asioissa. Tunne että kämppä on tyhjä on ensimmäinen huomio. Toinen on se että koirahan kävelee paljon perheenjäsenten perässä tai jopa vierellä melkein huomaamatta. Mutta kun se ei ole siinä jaloissa sen todellakin huomaa. Mieheni ja koiran iltapainileikkien poisjäänti on ehkä desibeliltään se äännekkäin osa mikä uupuu. Eikä mies oikein sitä äänekästä painia korvaakaan millään. Onneksi😂! Kukaan ei työnnä kosteaa kuonoaan syliin kun sitä ei niinkuin lasketa kerjäämiseksi. Yksi hassuimista jutuista on että kun avaa roskiksen niin ei tarvitse suoja roskista jalalla koiran salaman nopealta hyökkäykseltä. Koira änkesi myös jääkaapille kun sen avasi ja nyt sitä voi vaikka tuulettaa eikä kukaan nappaaa avonaista nakkipakkaa. Voisin luetella loputtomasti noita juttuja mutta eniten ihmetyttää itsessä se että nuo ovat olleet niitä hiton ärsyttäviä juttuja joita on kironnut useasti ja nyt kyllä ihmettelen että mitä minä oikeasti olen marissut sillänuohan ovat vain olleet merkki koiraelämästä sekä siitä että ilman koiraa elämä on aika tylsää. Rakkia ikävöiden lähdetään tähän viikonloppuun. Nautitaan silti.

Kun koronan kanssa on elettävä

Korona-aika on omalta kohdaltani saavuttanut erityisen kohdan sillä kun juuri nyt katson perhekalenteriani niin uskokaatai älkääniin minulla on neljä viikonloppua täynnä ohjelmaa. Ja vieläpä ohjelmaa silleen niinkuin muiden ihmisten parissa ja vieläpä yleisissä tiloissa. Ja kun mietin niin täytyy rehellisesti myöntää että sisälläni on totaalinen tunne-kaaos. Miksikö? Siis olen onnellinen että vihdoinkin ja tarkoitam todellakin vihdoinkin, ekstrovertti minä saa tulla kämpästä ulos. Saan tavata rakkaita ystäviä ilman naaman edessä ärsyttävästi roikkuvaa leikkaus-sali vaatetusta eli maskia. Uskallan jopa vähän halata ja kätellä ihmisiä tavattaessa eikä enää tunnu siltä kuin kaikki sairastaisivat jonkin asteista ruttoa. Mutta sitten tulee se iso mutta. Silti vaikka paluuta entiseen olen toivonut ja odottanut on moni asia muuttunut. Haluunko mennä täyteen ängettyyn baariin? Siis oikeesti vaikka koronapassia vilautellaan niin eipä tuo mitenkään tee tilasta koronaystävällisemmän. Entäs kun kutsun ystäviäni kotiini? 20 henkeä meillä ei ole ollut melkeinpä 2 vuoteen. Se ensimmäinen tunne on ilo, seuraava on että missä sitä voi istua ettei ihan jonkun syliin änge entäs miten kun kaikki koskee kaikkiin ottimiin ja kaikkeen muuhunkin?! Siis normaali kanssakäynti on päässäni muuttunut jotenkin ’töksähteleväksi’ ja hieman kangertelevaksi. Vasta näiden ajatusten jälkeen osaan jotenkin rentoutua ja viettää mukavaa iltaa. Ja ehdin monesti miettiä että onko muillakin samankaltaista ristiriitaisuutta päässään?! En kai minä ole ainoa joka on huokannut sosiaalisen-kanssakäymisen avaimet? En ole vielä kokenut ’suurta’ tapahtumaa mutta pikkujoulut on ensimmäinen sellainen tilaisuus. En minä koronaa pelkää vaan sitä että varmasti käyttäydyn tarpeeksi kunniottavasti heitä kohtaan jotka eivät edes halua palata vanhoihin totuttuihin kaavoihin. Että pidän välimatkaa mutta olen kuitenkin sosiaalinen läsnä. Jännä kokea tuokin. Maskin käytön lopettaminen on ollut helpotus. Siis kasvojen ilmeiden lukeminen pelkistä silmistä on ollut minulle painajainen. Nyt kun näkee miten kasvot ilmeilevät niin tuntuu siltä kuin aivan uusi sosiaalinen maailma olisi auennut. Ihanaa olla jälleen matkalla normaaliin yhdessäoloon. Vaalitaan siis toisiamme ja tätä upetaa asiaa nimeltä sosiaalinenverkosto.

Stressinsietokyvyn harjoitusviikko

Oih, kun on paljon kirjoiteltavaa…viime viikko taisi olla työurani hektisin ja haastavin. Ja sain todellakin haastaa itseni jotta pysyn kuosissa ja että ajatus kulkee vaikka mikään asia ei oikein kulkenut. Puhutaan paljon mediassa varhaiskasvatuksen haasteista ja sitä vaivaavasta järjettömästä henkilöstöpulasta. Saimme henkilöstön kanssa kokea siitä hurjimman makupalan. Itselläni puntti meinasi tutista kesken sodankäynnin. Mutta sain kiinni sisukkuudestani ja koottua vajanaisen joukkoni. Päädyin tällä viikolla todella paljon pohtimaan stressinsietokykyäni kriisi-tilanteissa. Se on mielestäni yksi vahvuuksiani ihmisenä että pystyn kriisin keskellä käyttämään aivoja tavallisesti ja ottamaan ’nyt toimitaan mut ilman paniikkia’ moodin päälle. Se on jopa sellainen fyysinen tunne joka valtaa minut. Vähän niinkuin olisin itse se lepotuoli joka on heitetty keskelle sotatannerta. Lepotuolissa istun, laitan selkänojan taaksepäin jottei luodit osu suoraan selkään vaan sujahtavat ohi, mietin strategiaa ja nousen tuolista ja marssin kohti ratkaisua. Rauhallisuuteni kantoi melkein koko matkan. On inhimillistä ’katketa’ välillä myös kriisissä mutta se pitää korjata nopeasti. ’Ylös siitä, tuleen ei saa jäädä makamaan’. Selkärankani ja stressinsietokykyni kohtasi tällä viikolla kovan kolauksen ja vaikka sain sen niksautettia takaisin, hallinnan menetys oli minulle kova kolhu. Jos stressinhallinta tuntuu myös vartalossani fyysisenä voimana niin sitä teki myös sen menettäminen. Ai että kun meinasi tulla hetkellinen oman kehon fyysinen kontrollin menetys. Huomaatko kun käytin sanaa meinasi?! Sillä ihan ajassa mitattuna niin sain noin 10 minuutin toivottomuus fiiliksen kesken työviikkoa ja kun olin mielessäni käynyt läpi noin 123 ristiriitaista tunnetta ja kriisinhallinan menettämisen pelon sain otteen itsestäni. Mikä voittaja olo siinä kohtaa onkin. Mieli kun voi kaataa tai kantaa vaikeuden yli. Oman mielen ja tunteiden hallinta onkin taitolaji mitä minun tulee harjoitella enemmän ja enemmän. Mutta sen sanon että kriisissä tarvitsen kaikista eniten tukijoukon ympärilleni. Ja tällä viikolla selvisin kiitos huippu tiimin! Kriisinhallintanikin nousi heidän ansiotaan uudelle levelille. He olisivat voineet valita myös toisenlaisen tien ja minä sain hiukan lujuutta itseeni.

Positiivisuudella vaikka läpi harmaan kiven

Istun jälleen nojatuolissani ja väsymys painaa päälle mutta ajatukseni lipuvat tämän päivän tapahtumiin. Tai oikeammin jälleen kerran asiaan johon törmään useasti. Olen koko ikäni tarkkaillut tarkasti omaa käytöstäni tai ainakin siltä osin että huoleni ja negatiiviset ajatuksistani eivät saa joutua muiden harteille painolastiksi. Negatiivisuus on minulle ollut aina sellainen punainen vaate tai ehkä oikeammin periksi antamisen merkki. Jos ei löydä asioille muuta kuin negatiivisen ratkaisun niin silloin minusta ei ole kaivanut tarpeeksi syvältä eikä ole miettinyt tarpeeksi eri mahdollisuuksia vaan on yrittänyt päästä helpolla. Tämähän ei tietenkään ole mikään totaalinen totuus mutta kylläkin minulle se yksi ja ainoa totuus. Nuorena tämä on tuntunut välillä todella kuormittavalta sillä eihän positiivisuutta aina ole helppo ylläpitää. Vaikka kaivaisi mitä ratkaisukeskeisiä onkaloita ja mahdollisuuksia. Miksi tämä on sitten minun sekä vahvuuteni että riippakiveni? Olen pohtinut asiaa paljon ja niinkuin moni asia, on pakko myöntää että myös tälle asialle löytyy selitys lapsuudestani. Olin sisaruksistani vanhin ja roolini oli hyvin selkeä, ’olet vanhin älä narise pienestä’. Tai ei kukaan niin sanonut mutta se oli sanomattakin selvää. Oli paljon tilanteita missä minua harmitti ja otti päähän mutta koska valitus ei kuulunut minun ’sallittuihin’ tunne-repertuaariini niin se jäi niinkuin kokonaan pois. Tilalle tuli tapa lähteä miettimään asioita päinvastaisuuden kautta, posinkautta. Jos harmittaa kun ei saanut mennä yökylään niin ei narina auttanut mutta ratkaisin asian sillä että keksin jotain muuta mukavaa tilalle. Ellen onnistunut kirjoitin ’kiukkulistaa’ jolla purin kiukkuni ja se toimi. Listat toimii vielä tänäpäivänäkin😊! Entä mitä kun huomaan että ihmiset ympärilläni valittavat tai ovat joutuneet sen saatanalliseen kierteeseen. Sillä sitä tuo valituskierre on. Se vähentää hyvänolon tunnetta ja vähentää mielihyvä hormooneja ja lopputulos on ettei itsellä eikä kenelläkään ole kivaa tai hyvä olla eikä se ainakaan edistä asioita. Mutta totuushan on että vain jokainen itse pystyy poikkasemaan kierteensä, jos haluaa. On hyvä velloa asioissa hetki jotta saa purettua valitukseen johtaneen juurisyym mutta sitten ’naps’ ja valitus seis. Ja se on valinta! Mitä jos osaisi miettiä mitkä kaikki asiat ovat minulla hyvin? Miettiä aina sitä että onko tämä asia oikeasti minun käsissäni? Minä usein saan itseni posin raiteille kun tajuan että valittamiseni on enemmän tapa ja että se on ’halu’. Sillä saa huomiota, tunnen itseni vähän silleen ’apinamieheksi’ ja saan hetkellisen mutta valheellisen mielihyvän tunteen. Kun sitten valitsen lopettavani valituksen on tunne hieman häpeällinen. Kuinka kehtaan valittaa likaisista sukista kotona kun se on kyllä merkki siitä että asiat ovat todella hyvin. Tosin yritän muistaa erään hienon asian jonka opin kolleegaltani viime viikolla, positiivisuudella voi epähuomiossa talloa muita kun sillä voi vaikuttaa välinpitäämättömältä tai siltä ettei ota asioita ja huolia vakavasti. Kunnioita siis toisia olemalla positivisesti läsnä, ei päällekäyvä.

Haave joka kävi toten...

Millaista on kun aviopuoliso lähtee parin viikon reissulle enkä ole 25 vuoteen ollut yksin kotona näin pitkään?! Se herättää paljon tunteita. Enkä nyt tarkoita vastaan tai puolesta, kun siitä ei ole kyse. 35 vuoden yhdessäolon jälkeen omaa tilaa on vapaasti köytettävissä vaikka hurumycket. Kyse on enemmänkin siitä että kun pesä on jo muutenkin tyhjentynyt niin vapaata tilaa ja vapaata aikaa on omassa käytössä jopa liikaakin. Hupaisaa on se, että tällaisestahan ’vapaasta’ minä ja ystäväni aina puhumme ja haaveilemme ja nyt kun sitä aikaa sitten on, niin miten olen osannut sitä sitten käyttää?! Haaveissa on ollut löhöilyillat sohvalla ilman kenenkään ’häirintää’. Ja totuushan on, ettei kukaan minua häiritse muulloinkaan. Joten eipä tuo soffalla olo ole juurikaan muuttunut eikä supermakeita hyvänolon tunteita herättänyt. Entäs haaveissa oleva ilta jolloin itse saan valita mitä ohjelmaa katson telkusta tai katsonko ollenkaan. Totuus on että yleensäkin katsomme ihan mukavia ohjelmia ja ellei minulle maistu kipuan yläkertaan katsomaan omia juttujani. Haaveista kai sellanen oikeasti oleva haave on minua hivenen arjessa ärsyttävä asia eli nuo ainaiset urheiluohjelmat joita meillä katsellaan, mycket. Yhtään urheiluiltaa ei ole ollut ja nyt minä melkein jo kaipaan tuota idioottimaista lätkää. Mut tarkemmin kun ajattelen niin se on vain melkein😂!! Haaveena on ollut myös se että voin juoda punaviinilasillisen juuri silloin kun sitä itse haluan. Tosin minulla on periaate etten juo alkoholia yksin ollessani😂. Se on minusta ensi askel kohti alkoholismia tai se oli silloin nuorena syy miksi en koskaan juonut yksin ja se periaate on vaan jäänyt päälle vaikka mielipide olisikin muuttunut. Silti en juo. Tosin facetime viinilasillisen voin juoda…Entäs mielikuva siitä että käyn lenkillä ilman että tarvitsee ilmoitella jollekin?! Nooh, enhän minä tavallisestikaan muuta tee kuin ilmoittele että nyt meen. Mutta ehkä oon mielessäni ajatellut että yksin ollessani käyn ’koko ajan’ lenkillä. Voin valaista teitä että no en käy. Yllätyttekö?! Eli mikä yksinolossa kiehtoo niin että kaikki siitä tai no lähes kaikki keski-ikäiset naiset haaveilevat? Ehkä se on joku vääristynyt mielikuva joka on vuosien saatossa juurtunut ruuhkavuosien aikana päähän, ettei sitä omaa aikaa jotenkin ole. Sitähän hyvänen aika on todellakin. Minulla on ainakin se hyvä tuuri käynyt että oma ruutuni parisuhteessa on todella suuri. Kaikista hauskinta on huomata että ei minua ole edes tehty olemaan yksin ja kyllä viikko silloin tällöin riittää yksinololle. En minä oikeasti tarvitse enempää omaa aikaa kuin mitä minulla arjessa on. Ja haavet yksinolon kaikesta upeasta tekemisestä ovat ihan höpöhöpö juttuja…tosin yhden asian voin sanoa mikä on erilaista kun olen yksin. Tuntuu kuin mieheni olisi se joka sotkee täällä kotona sillä yksinollessa talo on just eikä melkein putsblank. Ei ole tiskiä, ei pyykkiä, ei pinoja eikä tavaroita väärissä paikoissa. Ja kaikki ymmärtävät ettei mieheni ole syypää sotkuun. Vaan itseasiassa minä itse olen sillä yksinollessa käytän huomaamattoman paljon aikaa pieneen ylläpito siivoamiseen. Ja kun olemme kaikki kotona heitän tavallani hanskat tiskiin ja heittäydyn laiskanpuoleiseksi. Kummallinen juttu! Mutta totta. Eli summa sumaarum, yksin olo on kyllä mukavaa mutta ei niin mahtia kun mielikuvissa ja pidemmänpäälle iskee tylsyys! Enkä minä ainakaan jaksa suhata ympäri kaupunkia niinkuin ajattelen mielessäni yksinäni tekeväni…

Menettämisen pelko iski

Kävin ystäväni luona joka oli juuri menettänyt läheisensä. Hänen surunsa oli syvää ja jotenkin lohdutonta vaikka ystäväni oli jo vuoden verran tehnyt työtä päänsä sisällä tulevasta ja väistämättömästä menetyksestään mutta silti. Silti hän ei ollutkaan yhtään sen vahvempi tai jotenkin valmiimpi rakkaan ihmisen menetykseen. Tämä saikin minut pohtimaan sitä että alan kohta olla ikäni puolesta siinä elämäntilanteessa että väistämättä ihmisiä häviää ympäriltäni tuonpuoleiseen elämään (tosin ihmiset voivat erkaantua toisistaan muullakin tapaa mutta kuitenkin lopputulos on sama, elämästäni häviäminen). Minä en usko että siihen voi mitenkään valmistautua...psyykata itseään että jonain päivänä esim äitini kuolee ja että siitä tulisi luonnollinen tunnetila. Olen aivan liian tunneihminen että osaisin ajatella asiaa rationaalisesti. Ja minä uskon että jokaisen tärkeän ja rakkaan ihmisen menetys on myös tarkoitus jättää arpi sieluun. Arpi tarkoittaa tässä kohtaa positiivista asiaa joka on muistutus rakkaan ihmisen paikasta elämässäni. Uskon että puhuminen auttaa, mikäli siis on höpöttäjä tyyppiä, käsittelemään menetystä. Mutta surun läpi ei vaan yksinkertaisesti ole oikopolkua. Mikä sitten on erilaista tässä iässä kun menetyksiä tulee?! Vastaukseni on täysin henkilökohtainen eikä perustu muuhun kun omiin kokemuksiini joten mitään tutkittua tietoa minulla ei ole. Ennen kun olin nuorempi menetyksiä tuli ehkä eri syistä kuin menehtyminen. Ja ne menetykset olivat ehkä juuri niitä omia ’ihmissuhde konmarituksia’. Ja ne eivät olleet totaalisen lopullisia sillä voisihan ihmissuhteen rakentaa uudestaan mikäli olisi huomannut tehneensä virheen. Nyt kun ympärilläni on iäkkäitä läheisiä alkaa ihmisen elämän lyhyys jotenkin iskeytyä kasvoille. Ja se ettei mikään, ei raha, ei kuuluisuus, ei status yhteiskunnassa, ei yhtään mikään tule säästämään yhdenkään ihmisen elämää niin että ikuinen elämä olisi mahdollinen. Jälleen kerran päätän ajatukseni siihen toteamukseen että nyt kun vielä täällä eletään niin kannattaa elää niin ettei ainakaan itseään harmita kun lähtö tulee...

Arkuus iski...mitä hittoa?!

Keski-ikäisyys on minusta aikaa jolloin elämä asettuu uomiinsa. Olen oppinut hyväksymään itseni juuri sellaisena kuin olen, uskallan olla terveesti itsekäs ja uskalla antaa piut paut vaikka ihmiset ympärilläni eivät pidäkään valinnoista tai minusta. Kuulostaa siis siltä että kaikki on hyvin mutta yhtä asiaa en ymmärrä itsessäni. Olen myös samalla muuttunut araksi muutoksille. Muutokset tuntuvat yhtäkkiä suurilta ja jopa vaikeilta ja niihin on yllättävän nihkeä tottua. Kun joku muuttuu tulee tunne että haluaisi työntää päänsä hiekkaan niinkuin strutsi (onkohan se edes strutsi😂?!) jotta muutos ei koskettaisi minua. Vaikka voisin väittää etten ole nyt enkä aikaisemminkaan ollut mikään kontrollifriikki niin muutokset tuovat tunteen ettei kontrollia ole ja riski kasvaa etten saa punaisesta langasta enää kiinnikään. Ai mietitte millaisista muutoksiata puhun?! Hupaisaa on että arkuus koskee pieniäkin muutoksia vaikkapa omiin rutiineihin mutta myös suuriin muutoksiin, koskien asioita jotka vaikuttavat suurestikin tulevaan. Mitä asialle sitten voin tehdä? Minähän en halua olla mikään keski-ikäinen nillittävä muutosvastainen arkajalka! Mitä jos siis muuttaisi omaa asennettaan? Kääntäisi lettua ja miettisi muutosta mahdollisuutena johonkin parempaan vaikkakin tuntemattomaan. Olenhan minä itsessäni vahva joka varmasti pärjää vaikken olekaan aina kuskinpaikalla mutta hantinpaikalla oleminen on uutta ja voi olla mukava kokemus vaan liukua. Ehkä?! Eihän oma vahvuus häviä vaikka avaa hantinoven. Vaikka tässä vähän valitan että arkuus on iskeytynyt käsikynkkääni niin samalla olen jotenkin avoin keski-ikäisenä valmis tekemään töitä että voisin nitistää arkuuden mikäli elämänmuutos tai muutos yleensä on tarpeellinen ja hyväksi minulle. Jos elämä on kantanut tänne asti niin miksi se ei kantaisi edelleen? Olen siinä iässä että ympärilläni moni asia muuttuu. Minä vanhenen ja kuten olen todennut hemmetin kremppahelvetti iskee kiinni kuin takiainen. Äitini vanhenee hurjaa vauhtia enkä voi sille mitään muuta kuin muuttaa asennetta että kohta minä olen se jonka pitää olla vahva, jaksaa, tukea, hoitaa ja lohduttaa. Koti tyhjenee kovaa vauhtia ja elämä muuttuu kun lapset aikuistuvat ja ylpeänä mammana voin vaan ihailla heidän elämäänsä kaukaa. Entä työelämä jonka vaatimukset muuttuvat alvariinsa? Yritänkö pysyä perässä vai onko aika kavuta alas antaen muille tietä? Onko ok etten olekaan enää tansseista mikään cha cha cha vaan minusta on tullut sitkeän klassinen tango. Ehkä jään pureskelemaan tätä ja kun vuoden päästä palaan tähän niin toivon että tango taipuu enkä haikaile cha cha chaan perään...

Mikä minusta tulee isona?

Mikä minusta tulee isona? Tämän kysymyksen olen kuullut teini-ikäiseltä tyttäreltäni useasti mutta nykyään omassa pienessä päässäni on ajatus lähtenyt keski-iän satamassa seilaamaan, samankaltaisesti kuin puinen purjevene seilaa suurilla merillä. Ymmärrän tietenkin että iso minusta tuli jo aikoja sitten ja silloin valitsin polun joka oli hieman ’yllättävä’ jopa itselleni. Ja sekin lähinnä uhmatakseni minuun kohdistettuja odotuksia. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni ’uhmakas’ ja tunsin itseni todella itsenäiseksi ’aikuiseksi’ kun valitsin sosiaalialan...nyt olen toiminut varhais-kasvatuksessa ja henksuna ja nyt olisi noin puolet työelämästä vielä edessäpäin. Viisikymppisenä olen alkanut miettimään työntekoa ihan uudella tavalla. Mikä on minulle tärkeää? Millaista haluan että ’isona olemisen maailmassani’on? Mitä arvostan? Jos ensimmäiset parikymmentä vuotta on mennyt siihen että olen panostanut työhön lähinnä silmällä pitäen urakehitystäni ja oman osaamisen kehittämistä. Olen ollut välillä valmis jopa hautaamaan omat mieltymykset kunhan urakehitykseni olisi ollut mahdollisimman nousujohteista. Nyt kun vielä pitää punnertaa työhanskat päällä parikymmentä vuotta, niin eikö olisi tavoiteltavaa että isona oleminen olisi omien intohimojen tyydyttämistä?! Suunta voi toki olla ylöspäin mutta luultavasti paljon tyydyttävämpää olisi horisontaalinen ellei peräti vähän alasmäkeen kallellaan oleva suunta, kunhan tyydytys työntekemisestä on taattua. Olen ruvennut ajattelemaan isona olemisen ihanuuttaa kuin tyhjää koria johon kerään satoa (mielihyvää). Onnistuminen työssään tuo koriin plussaa kuin ’k-plussa’ mainoksessa konsanaan...plop, plop, plop...ilo siitä että mahdollistaa ja saa muut onnistumaan on plop, plop. Hyvä mieli läpi koko työpäivän on plop, plop, plop ja plop. Ja entäs se kun saa tyydyttää intohimojaan?! No en viitsi tuhlata merkkejä siihen mutta se on plop potenssiin kymmenen. Mutta miksi ’isoksi kasvaminen’ on niin kivuliasta ja jopa julmaa?! Minä ainakin olen keski-iän myötä tullut araksi. Entäs jos nyt olen jo niin ’iso’ etten enää kelpaa? Entäs jos olenkin pelkkä kaavoihin kangistunut ’iso Anne’? Entäs miettikääpä sitä että en oikeasti aikuisenakaan tiedä mitä haluan?! Kuka on sellainen viisikymppinen ettei tiedä?!?! Minä olen! Sen tiedän ettei ’isona olemisen’ kysymys haihdu päästäni, ennenkuin olen löytänyt paikkani olla ’iso’pienikokoisena naisena. Onneksi aikaa on eikä minun tarvitse löytää vastauksia nyt tällä istumalla. Voin rauhassa kasvaa isoksi vaikka ensi keväänä tai vasta vaikka kolmen vuoden päästä. Onneksi sen tietää ja tuntee kun päättömästi seilaaminen on loppu ja on löytänyt kotisataman. Olkoon se sitten vaikkapa Monacon vierasvenesatama johon ujutan pienen purkkini tai Kuulukaisen pikku saareen. Ei voi koskaan tietää mistä itsensä löytää kun on kasvanut tarpeeksi.

Hyvä itsetunto on kaiken a ja o

Lauantai ilta ja minä toipilaana mutta jo hyvässä kunnossa. Ihanaa että elämä voitti parissa päivässä...saunaa odotellessani ajattelin kirjoittaa asiasta jota pohdin aina silloin tällöin...katselin sairaana ollessani ohjelmaa jossa nuoret naiset muokkasivat vartalojaan implaattien ja botoxin avulla. Nuo kyseiset naiset olivat alunperin todella kauniita yksilöitä ja minun silmissä he eivät todellakaan parantaneet ulkonäköään leikkauksillaan. Jokaikinen heistä puhuvat itsetunnon kohottamisesta ja siitä että on tärkeää että muut pitäisivät heitä kauniina. Tässä kohtaa muut eivät ole rakkaat ja läheiset vaan some, eli randomi tyypit. Ymmärrän tietenkin että näillä naisilla on varmasti jotain mitä heidän pitäisi työstää itsessään terapeutin avulla mutta tästä aasinsiltana pääsen asiaan mitä olen aina pitänyt lasteni kasvatuksessa melkeinpä tärkeimpänä asiana. Olen itse saanut tiukan mutta rakastavan kasvatuksen. Äitini mielestä nuoren tytön kuului osata olla erilainen tai pikemminkin ’omanlaisensa’ ja tämä hejastui kaikkeen. Tottakai minä ’kapinoin’ vastaan pikkutytön lailla mutta muistan monesti olleeni silti salaa ylpeä kun uskalsin valita toisin kuin ystäväni ja olla omanlaiseni. Äitini muisti aina kannustaa sekä antaa palautetta minulle tästä aina. Ja koska aina on ollut joku ulkoinen tekijä joka on tehnyt ulkonäöstäni ’poikkeavan’ (olin koulussa esim. todella todella lyhyt, laiha ja todella rintava. Kasvoni näyttivät lukioon asti kuin 7-vuotiaan kasvot😂!) niin tämä hyvä itsetunto on ollut minulle todella tärkeä mutta myös elämääni helpottava asia. Olen siis yrittänyt istuttaa lapsiini myös hyvää ja tervettä itsetuntoa. Muiden mielipiteet ovat monessa asiassa tärkeitä varsinkin nuorena mutta oma mielipide on kuitenkin aina tärkein. Miten lapselle sitten muodostuu itsenäisen terve ja hyvä itsetunto?! En ole asiantuntija tätä kirjoittaessa mutta olen ajatellut että kannustaminen lasta omiin valintoihin on tärkeää ja rakkauden osoittaminen myös silloin kuin lapsi valitsee asioita mitkä eivät ole mieleisiä (ei tietenkään vaaraksi itselle tai muille tai mutta valintoja joita ei itse ehkä tekisi). Lapsen kehuminen on minusta myös asia joka rakentaa vahvaa itsetuntoa. Meillä onkin kotona positiivinen kehumisen ilmapiiri josta olen ylpeä. Lapseni osaavat kehua toisiaan ja myös toisiaan. Mutta minä tiedän kokemuksesta että elämässä ei tarvitse kohdata kuin yhden ääliön joka haluaa murtaa itsetuntosi niin hyväkin itsetunto lähtee reunoista rapistumaan. Siksi on tärkeä että hyvän itsetunnon lisäksi oppii tunnistamaan merkit joita ihmisellä joka haluaa tuhota itsetunnon. Toivoisin siis että nuo tekevision kauniit nuoret naiset saisivat apua itsetunnon kehäittämiseen muulla tapaa kuin että he muokkaavat vartaloaan veitsellä ja vierailla aineilla jotka eivät ihmiseen kuulu. Ei ’peukuttaminen’ itsetuntoa kasvata. Ei random tyypit edes välitä onko sinulla C tai D-kuppi. Ja vaikka välittäisi sillä ei ole merkitystä. Vain rakkailla on merkitystä ja he pitävät sinusta vaikka kulkisit pussi päässä. Rakastetaan jokaista senttiä itsessämme vaikka jokainen sentti ei nyt ihan täydellinen olekaan.

Elä!

Tänään aamulla sain jälleen muistutuksen siitä miten hauras ihmisen elämänlanka oikeastaan on ja miten elämä voi päättyä koska tahansa. Aikaan ja paikkaan katsomatta. Ja jälleen kerran lupasin itselleni että elän tästä hetkestä lukien niin, ettei huomenna ainakaan kaduta etten elänyt kunnolla. Ei pidä elää ’sitten kun’ elämää. Ja siihen minä ainakin sorrun. Sorrun todellakin usein. Syitä en tiedä. Varovaisuuttani, laiskuuttani, rahan tai oikeammin sen puutteen takia tai ajan puutteen takia. Teko-syitä nuo kaikki, ihan tykkänään. Elämänlangan katkeamiseen kun ei auta mikään. Sitä ei korjata rahalla, ei onnella eikä sisulla. Kun kuulin että tuttuni elää viimeisiä hetkiä eikä voi edes enää miettiä ’sitten kun’ asioita niin minä melkein paniikissa rupesin kaivamaan unelmakoriani. Toteuta Anne unelmiasi. Nyt!! Älä odota parempia tai jotenkin sopivampia aikoja, niitä kun ei tule. Ensiaskel kohti elämää ’tässä ja nyt’ alkoi siitä että laadin listaa päässäni mitkä asiat ovat elämässäni kerta kaikkisen huonosti. Vaikka lista ei ole järin pitkä niin tänään lupasin itselleni poistaa suurimman osan niistä asioista. Ei ole mitään järkeä laahata perässään asioita jotka eivät anna sinulle mitään. Mistä saada rohkeutta päätöksiin jotka vain on tehtävä? Ehkä aina ei tarvitsisi elää niin varmanpäälle. En tarkoita että keski-ikäisenä rupeisin ehdoin tahdoin hyppäämään tuiki tuntemattomaan mutta tarkoitan että uskaltaisin edes luottaa siihen että kyllä elämä kantaa. Edes jonkun matkaa kunnes itse saisi jälleen kiinni ohjaustangosta. Uskaltaisko sitä?? Mikä siinä on että ainakin minä keski-ikäinen nainen, niin minusta on tullut hieman arka heittäytymään! Kun tänään suljen silmät lupaan huomenna avatessani olla rohkeampi. Lupaan myös ajatella että huomenna teen yhden asian joka tekee minut erityisen onnelliseksi, olkoon asia ihan minimaalinen tai vähäpäitöinen. Haastankin teidät kaikki ’tee itsesi onnelliseksi’ kampanjaan. Ja sen minä päätin että joka ikinen päivä tästä lähtien tulen muistuttamaan, kiittämään ja sanomaan ääneen rakkailleni kuinka tärkeitä he minulle ovat. Sanat eivät käytössä kulu! Tehdään niinkuin kulunut klisee kehoittaa, eletään siis täysillä joka sekuntti.

Maamme turistikohteena

Kermaperse uusimaalaiset...luin erään blogin jossa kirjoittaja luultavasti tahallisesti ja aika provosoiden kirjoitti kotimaanmatkailun huonoudesta. Uskon että teksti suututti monia mutta minäpä sukellan kotimaanmatkailun saloihin hieman eri kantilta. Siis tuon kirjoittajan mielestä meiltä ei löydy laadukkaita palveluja, ei löydy hyvää ruokaa, ei nähtävää Helsingin Punavuoren kaupunginosan ulkopuolelta. Uskallan todella olla erimieltä. Ja minä uskallan sanoa ääneen että joo kyllä kotimaan luonto on kaunista mutta se ei nostata minussa mitään erityisiä tunteita. Kaunista on eikä minun siltikään tee mieli eräjormailla. Mutta Suomi on minusta kiehtova matkailukohde sillä täällä on todella paljon nähtävää jos vaan haluu nähdä. Ei tietenkään mitään Eiffeltorneja, Pisantorneja eikä kuuluisia pyramiidejä mutta täällä pitääkin katsoa pieniä yksityiskohtia. Maa on täynnä erilaisia ’jumalan hylkäämiä’ kyliä joissa kuitenkin asuu tuhansia tämän aikaisia suomalaisia jooden arki on ihan 2021 vuoden arkea. Maa on täynnä mitä kummallisimpia rakennuksia joissa toimii jos jonkinmoista lounaspaikkaa ja kahvilaa. On niin paljon pelottavan lähellä purkukuntoa olevia tönöjä joissa aukeaa upeita eri aikakauden maailmoja kunhan vaan uskaltaa astua ovesta sisään. Usein on kyse siitä että arvostelee asian pilalle jo oven ulkopuolella. Tai omat ennakkoluulot ajavat pois ehkä mahtavan ruokailukokemuksen ohitse. Enkä väitä että näiden ovien takaa löytyy Michelin tähtisiä paikkoja tai edes valkoisia pöytäliinoja mutta kunnon kotiruokaa ei voita mikään mikäli uskaltaa myöntää että sekin voi olla hyvä ruokailu kokemus. Ihan vaan haluan verrata että meille eksoottinen kreikkalainen taverna ruoka on heille heidän kotiruokaansa. Ja pitää muistaa että me sorrumme arvostamaan helposti ulkomaailaista ruokailukulttuuria. Kun pitäisi arvostaa omaa. Hyvää ruokaa voi siis saada hieman yllättävistä paikoista. Juu, ymmärränhän minä ettei sitä voi verrata aitoon kreikkalaiseen tavernaan mahtavine fetajuustoineen mutta kuten totesin ei pidäkään. Mutta kukaan ei voi väittää etteikö se ruokailu ole kokemus sinäänsä. Ja kun saa hyvää perusmättöä niin vatsa kiittää ja hymy on taattu sillä eihän kukaan olisi uskonut että joku lautakasa rakennus tarjoaa hyvän kotieuoka kokemuksen. Entäs muistomerkkien bongaus?! Niitä kotimaan-matkailu on täynnä. On hienoa pronssiveistosta, kivenmöhkäleitä yksittäin tai kasassa, modernia taidetta hienoilla tarinoilla tai vaikkapa muistotaulu. Niistä kun joku ulkomaalainen turisti tekisi videoklipin niin uskon että mekin oppisimme arvostamaan niitä ja niiden tarinoita. Sitäpaitsi se klippi olisi monipuolinen ja mielenkiintoinen. Ai mitä täällä nyt on näyttää lapsille? Vain ahdasmielinen voi sanoa noin. Ja luultavasti vielä uusimaalainen. Huomasin reissussa ettei meillä uusimaalaisilla ole kovinkaan hyvä maine muualla Suomessa. Meitä pidetään ’nirppanokkina’, tärkeilijöinä sekä ’kädettöminä urpoina’. Meille nauretaan kun asumme kalliisti ja ahtaasti. Ja sen huomasin kotimaata koluessani että maa on myös täynnä mitä huikeimpia käsityö-ja taideputiikkeja. Ja jos sattuu ihailemaan sitä osaamista ääneen moni katsoo minua pää kalellaan miettien voi tuota naisparkaa joka ei käsillään osaa mitään tehdä😂. Ei minua toki tarvitse sääliä minähän mielelläni katselen tuota minulle hienoa taiteen lajia. Hienoa että joku osaa...Suomessa voi myös näyttää lapsilleen eri tapoja elää. Se onkin ’nähtävyys’ sinäänsä. Sillä tarkoitan että miten pärjätä jopa todella hyvin kun asuu 100km päässä palveluista. Entäs kun koululle menään kolmella kulkupelillä eikä kukaan pahemmin narise? Sehän on niiden lasten arkipäivää. Ei kulje busseja eikä ratikkaa. Niin turha on narista. Entäs kun eletään ’ovet auki’ elämää eli ovia ei lukkon laiteta edes yöksi ja naapurit piipahtelevat alvariinsa kahvilla? Sitä tosin harvemmin turistit pääsevät näkemään vaikka siinä vasta olisikin kaupunkilaisille ’nähtävää ja koettavaa’. Mietinkin että siinä olisi mahtava ohjelma-formaatti landelaiset vs. stadilaisten vaihtoviikot. En kyllä itse pärjäisi sillä kyllä taitaa ’kädetön urpouteni’ tulla esille😂. Mutta siis, en kyllä suostu väittämään että kotimaassamme ei ole nähtävää tai ruokapaikkoja. Niitä on mutta ne ovat kiven alla sillä meidän kultturiin ei kuulu ravintolssa syömisen kulttuuri muualla kuin pääkaupunkiseudulla. Arvostetaan kotimaata sellaisena kuin se on eikä verrata meitä muihin. Ja ai niin maassamme on muuten upea historia ja niitä nähtävyyksiä löytyy jos se vain kiinnostaa!

Ihmissuhteiden arvoitus

Ihmissuhteet ovat useimmiten erittäin mutkikkaita ja tuntuu siltä että pettymyksittä ei selviä. Matkalla kohtaa sekä suuria että pieniä mutkia ja välillä ei voi estää metsään menemistä. Mikä ihmissuhteista tekee sitten niin vaikeasti hallittavia? Kun kuuntelee muita ja ottaa omat ihmissuhteet tarkasteluun niin voin kai todeta että aina kun kahden ihmisen elämää kohtaa ja yhtyy ihmissuhteeksi se on kuin kaksi kulttuuria kohtaisia. Jotta voi toimia on jokaisen ensin opittava ymmärtämään itseään ja omia tapoja reagoida asioihin. Ja jo sekin tuottaa välillä niin paljon haasteita että oksat pois. Ja vasta sitten voi alkaa ymmärtää jotain toista ihmistä. Nyt te mietitte että latelenpa tyhjänpäiväisyyksiä mutta odottakaapa mihin pyrin. Minusta tuntuu että näin keski-ikäisenä naisena kun on monella tapaa päässyt kiinni elämän saloihin ja omaan syvimpään minäänsä, niin juuri ihmissuhteet hankaloituvat. Minä olen itse ’konmarittanut’ ihmissuhteissani ihan tosissani. Miksi ylläpitää energiaa syöviä ihmissuhteita? Entä sellaisia joihin on ajautunut ja joita läheltä tarkasteltuna ei varmasti ole oikein ikinä ymmärtänytkään? Entäs ne kaikista lähimmät ihmissuhteet? Miksi niin moni eroaa parisuhteesta juuri keski-ikäisinä kun ruuhkavuodet ovat hiki hatussa hiihdetty jo lähes päätyyn? Voisiko syy piillä siinä että keski-iässä on aikaa huomata ja analysoida omaa itseään, omia tarpeitaan ja halujaan? Ja mitä silloin huomaakaan, juu että en olekaan se nainen joka solmi parisuhteen (ihmissuhteen) vuosia, vuosia sitten. Olen kehittynyt, vahvistunut, muuttunut aivan valtavasti ja kasvanut ihmisenä. Ja niinhän se toinenkin on. Mitkä silloin ovatkaan enää ne kiinnikkeet kun ’perheruuhka’ ei rytmitäkään arkea. On tilaa haluta, olla ja miettiä. Ellei yhdessä löydä niitä kiinnekohtia voi yhteiselo muuttua pettymyksen töyteiseksi piinaksi. Ja muissa ihmissuhteissa kun ei jaa arkea eikä samaa kattoa niin silloin korostuu se yhteinen ’juttu’. Minusta tärkeintä on että ihmissuhteessa saa olla oma itsensä ja yhtä tärkeää on että antaa toisen olla oma itsensä. Ei ole mitään järkeä yrittää lähteä muokkaamaan toista ihmistä sellaiseksi jonka haluaisi hänen olevan. Ensinäkään se ei onnistu (onneksi!) ja toiseksi se on minusta väärin. Olen itse varmasti sortunut tähän mutta onneksi ympärilläni on vahvoja ihmisiä jotka eivät ole muokattavissa mieleni mukaan. Tosin uskon että terveessä ja hyvässä ihmissuhteessa molemmat osapuolet hiovat toisiaan niinkuin vesi muokkaa kiviä merenpohjassa. Ja kovatkin aallokot ja kuluttavat virtaukset kuuluvat ihmissuhteisiin kunhan ne eivät tuhoa niitä. Minusta ihmissuhteen loppuminen on harmillista mutta kuten selässäni lukee tatuoituna ’kaikella on tarkoitus’ niin ei mikään kulu loppuun tai lopu itsestään. Aina löytyy syy (huom. en kirjoittanut syyllinen, sillä sitä ei aina löydy!).

Rintojen taistelu...

Keskustelu naisten rinnoista käy mediassa yhtä kiivaana ja kuumana kun isomummini silitysrauta aikoinaan. Siis minun on vaikea käsittää syytä. Naiset ovat vihaisia (kai?)siitä että rintoja yliseksualisoidaan tai niitä pidetään vain seksin kohteena. Kuulin kysymyksen miksi tissit eivät vaan voi olla pelkästään tissit? Niinpä sitä minäkin mietin. Naiset jopa marssivat protestina tätä vastaan menemällä uhmakkaasti topless uimaan helteisillä rannoilla ympäri Suomea. Voi hyvänen aika!Rinnat, tissit, tuutit, ryntäät, hinkit osv. rakkaalla lapsella on monta nimeä. Seuraava kirjoitukseni on vain minun, yhden naisen mielipide ja jokaisella on oikeus siihen omaansa. Silti teki mieli tarttua tähän.

Aloitan siitä mistä olen niin onnellinen on se, että tänäpäivänä olen huomannut että nuorten keskuudessa suhtaudutaan paaaaaljon luonnollisemmin rintoihin tai oikeastaan niiden kehittymiseen kuin silloin minun nuoruudessani. Nyt nuoret tytöt miettivät rintaliivien ostoa jo ennenkuin ketunnokat edes nostavat päätään. Ja se on minusta hyvä. Itse kamppailin liivejä vastaan niin kauan että lopulta suuret rintani melkein napsahtivat napaan laihalla naisen alulla ja ehkä oli luovutettava taistelu ja myönnettävä tappionsa, jos rintaliivien käytön aloittamista nyt voidaan kutsua tappioksi.

Nyt siis takaisin ihmetykseni juurisyyhyn...suhteeni omiin rintoihini on ollut aina hyvin positiivinen ja luonnollinen (paitsi nyt tuo rintaliivitaistelu😂). Ne ovat osa minua ja osa kehoani. Olen joskus tehnyt sellaisen sopimuksen itseni kanssa etten aio koskaan niitä hävetä mutta en myöskään ’työnnä niitä esille’. Tottakai miehet tai miksei myös naiset katselevat rintoja. Minusta se on lähes yhtä luonnollista kuun aamupuuron syönti. Ihmisethän tuntevat seksuaalista vetoa toisiinsa ja meinasin kirjoittaa valitettavasti mutta pakitan ja kirjoitan onneksi näin on. Sillä tavalla me löydämme partnerimme ja seksuaalisuus ja sen myötä seksi on mikä ihanin asia kahden ihmisen välillä. En voi käsittää että naiset uhoavat käsi pystyssä että pitäisi saada kulkea rannalla rinnat paljaana koska tissit on vaan tissit! Hei naiset, minä sanon et leuka pystyyn, rintsikat veke ja tuutit esille, mikäs siinä mutta minusta pitää kestää se että tuutteja katsotaan. Salaa, suoraan, ihaillen tai paheksuen. Mitä sitten, niinkauan kuin kukaan ei tee pahaa kenellekään! Minusta katse ei ketään alista mutta asiattomat kommentit kylläkin. Minusta rajanveto meneekin siinä. Kellään ei ole oikeutta kommentoida rintoja, ei vitsin varjolla, ei sarkastisesti eikä loukkaavasti. Jos haluaa kehua niin var så god. Nainen ja mies, me olemme eri puusta veistetty joten kehomme ovat hyvin erilaiset kuten tiedämme. Miehen ylävartaloa ei kovinkaan usein seksualisoida sillä nänninappuloista on aika vaikea saada seksuaalista tykytystä ellei nyt satu olemaan nännifetissi. Mutta auta armias jos mies vetäisi rannalla piliveivari paljaana niin jo naisetkin kävisivät kuumina...tai no ainakin se olisi mahdolista et jotakuta kiihottaisi. Jos naiset aina olisivat olleet topless niin tällaista ’hysteriaa’ ei nyt olisi. Mutta kun ihmiskunta ja yhteiskunta ajan saatossa on itse tehnyt naisen rinnoista seksi-objektin niin on vaikea kelata yleistä näkemystä taaksepäin. Ajan kanssa myös muutos on mahdollista mutta se vaatii minusta toisenlaista etenemistapaa kuin mitä nyt viestitellään. Sitäpaitsi haluan tähän ottaa mukaan toisen näkökulman. Väitän että on helpompi kulkea rinnat paljaana kuin että paljastaa sisimpänsä jollekin ihmiselle. Ja kyllä ymmärrän että tämä on kaksi aivan eri asiaa mutta kun asioita pistetään ’tärkeysjärjestykseen’ niin voi helpommin huomata että ehkä ei sittenkään tarvitse aina huudella kovaa ja korkealta sillä tässäkin asiassa olen varma että ei jokainen suomalainen nainen halua uida, olla tai kulkea rinnat paljaana vaikka se olisikin sallittua ja suotavaa. Ei edes silloin mikäli ’tissit olisivat pelkästään tissit. Se kun ei oo niin mukavaa eikä käytännöllistä (sanon minä joka olen käytännöllisyyden vastakohta😂!). Ja sanon tämän vaikka aikoinani itse olen ollut sellainen topless rannalla kulkiija -90 luvulla. Lähtökohtaisesti tärkeintä minusta on että ollaanpa naiset itse tyytyväisiä omiin rintoihin ja ollaan ylpeitä niistä niin olen varma että silloin me itse avitamme yleistä ajatusta siitä että ’tissit voivat olla pelkästään tissit’, mikäli me itse siis niin haluamme.

Keski-ikäinen on myös seksi-ikäinen

Seksi- hmm, olen pitkään miettinyt että pitäisikö minun kirjoittaa siitä mistä puhutaan paljon muttei kuitenkaan sanota juurikaan mitään. Tuntuu että nykyään on helpompi puhua seksuaalisesta suuntautumisesta kuin keski-ikäisten naisten seksistä. Ikää on tullut jo niin paljon että ystävieni kanssa seksistä puhuminen on avointa, monipuolista ja jopa hauskaa. Se kiinnostaa ainakin minun ystäviäni paljon vaikka olemmekin juuri alle sekä yli 50 rajapyykin. Emme me ollenkaan ole kohta maaliviivan ylittäviä seksielämän suhteen vaan kyllä me ollaan vielä ihan mukana gamessa. Olemme kaikki samaa mieltä siitä että kehomme ovat muuttuneet (huomioikaa en suostu sanomaan että rupsahtaneet) niin myös halumme sekä tarpeemme. Mutta kaikilla on tai ainakin melkein kaikilla on haluja sekä tarpeita. Usein puhumme naisporukassa siitä. On jotenkin helppo avautua kun huomaa ettei olekaan ajatustensa kanssa yksin. Toisin kuin ehkä mediassa esimerkiksi annetaan ymmärtää, niin väitän että keski-ikäinen nainen on varsin ’tikissä’ seksin suhteen. Väittäisin jopa että ’peittoamme’ monen nuoren naisen jo pelkästään sillä että kilometreja on niskassa sen verran että tiedetään varsin hyvin mihin oma vartalo reagoi, miten ja mitä vaaditaan jotta ’taivas aukenee’. Uskallan myös väittää että osaamme vaatia itsellemme nautintoa eri tavalla, tai ainakin minä osaan. Nuorena naisena epävarmuus pilasi monta hyvää hetkeä. Nyt valuviat kehossa ei toimi jarruna vaan ne on vuosien saatossa onneksi murehdittu valmiiksi ja esimerkiksi ’riippurinnat’ ovat ellei nyt ihan ylpeydenaihe niin ainakin todennettavasti faktaa ja kelpaavat silti. Monesti puheeseen nousee intohimo. Pitkän parisuhteen intohimo tai hyvin usein sen puute. Mistä sitä voi kaivaa mikäli on 10000 yötä viettänyt saman hepun kanssa?! Erittäin hyvä ja mielenkiintoinen ja varsin vaikea kysymys. Intohimo kun on siitä vekkuli veijari että sitä ei ole ellei asian eteen tee töitä. Ja kovasti!! Väitän että itsekään en toisen silmissä ole 12665 yhteisen yön jälkeen mikään yön intohimoisin kuningatar niinkuin silloin joskus. Mutta mitä jos kolikon kääntää ja päättääkin olla?! Ei intohimo kasva puussa niinkuin ei potutkaan mutta mikäli potut pistää maahan niin kyllä rupee kasvamaan. Ollaankin joskus skumpan pikku avustuksella oikein kimpassa ruvettu miettimään mitä itse voisi tehdä jotta tuo heppu kotona voisi nähdä minut jälleen toisin silmin?! Lopputuloksena on ollut että pitää nähdä vaivaa. Pitää nähdä vaivaa, leikitellä, uskaltaa kokeilla uutta ja puhua siitä mitä toinen ja itse haluisi vielä yhdessä kokea. Kyllä minä tiedän että tässä vedän mutkat suoriksi ja saan kaiken kuulostamaan pirun helpolta kun ei ne asiat koskaan sitä tosielämässä ole. Varsinkaan jos asiat ovat menneet pahasti juntturaan mutta nyt vedän helpoimman kautta, Okei vaikka ei keski-ikäinen nainen (eikä mieskään) mihinkään kamasutra asentoihin enää taivukaan niin paljon uutta voi jopa 10000 yhteisen yön jälkeen kokea, niin haluan uskoa. Entäs jos seksi ei enää maistu?! Siitäkin olemme ’tyttöporukassa’ jutelleet. Hyvä vaihtoehto voi olla ’omakiva’. Keski-ikäisen naisen tulee tai ainakin kannattaa osata oma kehonsa niin että ’omakiva’ voi helpottaa parisuhde seksittömyyttä. En ole asiantuntija enkä tässä esiinnykään sellaisena mutta uskon että kaikkien elämässä tulee vaihe jolloin seksi maistuu ellei puulta niin ainakin selluloosalta. Silloin voi tosiaan ’korvata’ yhteiset puuhastelut ’omalla kivalla’...(ai jota kuta häiritsee kun käytän kiertoilmaisua, totta, ei tässä iässä tarvitse eli masturboinnista puhun). Mikä tässä juttussa oli tuo punainen lanka...en ole varma mutta ehkä halusin blogiini tuoda myös tämän hieman kuitenkin ’aremman’ aiheen. Ei makkarista tarvitse puhua yksityiskohtaisesti, se kun on jokaisen makkarin oma asia mutta voihan makkarin ovea raottaa...ehkä sinäkin tätä lukiessasi voit helpommin raottaa omaa oveasi jos se vaikka on jumissa. Seksi on hieno asia jota kahden ihmisen välillä tapahtuu ja kannattaa muistaa että keski-ikäisenä kaikki alkaa tuntumaan erilaiselta, ei huonolta mutta erilaiselta. Se on luonnollista ja onneksi on tyttöporukat missä voi jopa tätä asiaa yhdessä ruotia. Hauskin juttu on kyllä se kun keskustelu voi lähteä liikkeelle ’seksilakanoista’ (mitä ne on?? Ymmärrän että kysyt, niin minäkin kysyin ystävältäni mutta ne on lakanat joilla ’saaminen’ on taattua😉!) ja päättyä vaikkapa seksi-inhoon. Ja siinä välissä on juteltu kaikki muu. Ihanaa olla keski-ikänen sillä mekin olemme seksi-ikäisiä ja ylpeitä siitä.

Matka tyttäreni kanssa työelämään

Kesätyön merkitys...tyttärelleni kävi tänä kesänä niinsanottu järjetön munkki! Hänelle tarjottiin kesätöitä noin niinkuin hopeatarjottimella ja onneksi hän ymmärsi sen tarjouksen arvokkuuden ja vastasi kyllä. Mutta mitä minä henkilöstöpäällikkönä opinkaan meidän yhteisestä matkasta kesätyön saloihin?! Iltaa ennen ensimmäistä työpäivää tyttäreni käveli jännittyneenä ympäri kämppää ja kyselyripuki oli pahempi kuin kolmevuotiailla konsanaan. Yritin parhaani mukaan käydä läpi työelämän perus-sääntöjä. Älä räplää kännykkää, puhu selkeällä äänellä, ole ystävällinen, jos tekeminen loppuu pyydä lisätehtäviä ja ennenkaikkea reipasta mieltä. Ja niin niillä eväillä tyttäreni lähti työelämään. Luotto hänen pärjäämiseensä oli kova enkä minä murehtinut asiaa sen enempää. Työpäivän jälkeen innostus pysyi korkealla ja keskustelu illalla jatkui työvuoroista, verokortista (mikä se mamma on ja mihin verorahat käytetään), asiakaspalvelualttiuden tärkeydestä ja ujouden päihittämisestä. Selvitettiin yhdessä mitkä tilinumeroiden etukirjaimet ovat (FL tai FI) ja miten tilinumero lausutaan ääneen. En ollut sitäkään ikinä ajatellut. Enkä myöskään jostain syystä tyttärelleni kertonut. Moni tuikitavallinen asia jota me aikuiset pidämme itsestäänselvyytenä ei sitä ole nuorelle. Mietinkin miten tärkeää on että jokaisessa työpaikassa on perehdyttäjä ja nuorelle tuttu ja turvallinen henkilö jonka puoleen voi kääntyä. Mitä nuorempi työntekijä sen tärkeämpi asia. Huomasin kotona että mamman ja henksun rooli helposti sekottui ja minun tehtävänihän tässä kohtaa ei ollut ohjata tytärtäni työtehtävissä vaan tukea tytärtäni. Roolitus omalla kohdallani siis ruotuun. Yritin muistella 14-vuotiasta Annea joka poimi mansikoita ja mitä minä silloin ajattelin. Muistin hyvin pelokkuuteni tehdä väärin, äitini ohjeet takaraivossa (kätellä, katsoa silmiin, ole ahkera, älä höpötä turhia osv.) sekä väsymyksen joka yllätti. Myös tyttäreni. Ei se rahanteko niin helppoa olekaan...tosin olen sitä mieltä että työnteolla voi opettaa paitsi tietenkin rahankäyttöä niin myös sitä että miten työelämä toimii ja mammana toivonkin että tämä ensimmäinen työkokemus on tyttärelleni mieluisa ja positiivinen. Työelämässä kun joutuu/saa/pitää olla vuosikymmenet. Ja miten voi opettaa nuorta kohtaamaan erilaisia ihmisiä ja valmistamaan heitä siihen että aina on ’ääliö aikuisia’ jotka vaikuttavat siltä kuin elämä olisi potkinut heitä ikuisesti ja erityisesti päähän ja sillä oikeudella ja sen takia heillä on oikeus olla ’ääliöitä’ muita kohtaan. Tässä kohtaa uskon että hyvä itsetunto auttaa kestämään pienet kolhut vaikken olekaan sitä mieltä että sontaa pitää syödä lusikalla. Entäs miten ihanaa on nähdä nuoren silmien loisteen kun saa ’paljon’ rahaa tililleen kuun lopulla itse tehdystä työstä?! Sitä kun on itse vieraantunut siitä ihanuudesta jo ajat sitten ja palkkapäivänä eivät ainakaan minun silmäni enää tuiki. Ja miten joka päivä tyttärelle on tarttunut joku uusi taito tai ahaa-elämys. Hän taitaa tietää ruokakaupan backstagesta enemmän kuin minä ikinä tulen tietämään. Ja miten voisinkaan kiittää kaupan omistajaa siitä pienestä ylimääräisestä eleestä että nuorille tarjotaan ruokaa 5h työpäivänä?! Tyttärelleni se on ’itsestäänselvyys’ kun muuta ei ole koskaan kokenut mutta minä tiedän ettei tällainen kädenojennus ole välttämättömyys mutta uskon että täydellä vatsalla tekee paljon paremmin töitä joten se on pieni hinta kauppiaalle. Kun palaan kesälaitumelta töihin niin aion priorisoida nuorten työntekijöiden perehdyttämistä ja taata heille mahdollisuus saada paras ensimmäinen työkokemus ikinä! Juuri niinkuin oman kylän k-market on tarjonnut tyttärelleni.

Instan ihmeellinen maailma

Viikonloppuna ystäväperheemme oli kyläilemässä ja ehdittiin puhua vähän siitä, tästä ja tuosta. Myös Instan ihmeellinen maailma tuli puheeksi ja siitähän saatiinkin hyvä keskustelu aikaiseksi. 

Instaa haukutaan helposti ja aika monesti "pullistelijoiden", "tötteröhuulien" sekä pinnallisten somekanavaksi ja myönnän osittain että näin varmasti onkin. Mutta haluaisin kuitenkin tuoda mukaan vähän laajempaa näkökulmaa sillä uskon että kaikessa on mukana myös jotain muuta, positiivista, hyvää ja antoisaa.

Olen varma että ystäväni ajattelumaailma "tötteröhuulien" instamaailmasta pitää osittain paikkaansa sillä haluavathan monet näyttää itseään muille, mikäli omasta mielestään jotain näytettävää on. Ja kyllä, olen varma että tykkäyksien määrään jää koukkuun samalla tavalla kuin esimerkiksi kahviin. Ja jos jotenkin on taipuvainen saamaan tatin otsaan siitä, että instassa joillakin elämä näyttää helpolta tai luksukselta tai törkeen hyvältä niin varmasti kasvaa. Mutta hyvät ihmiset, voihan sitä kanavaa käyttää johonkin ihan muuhunkin. Itse en ole "pullistelija" (tai meitä naisia kai kutsutaan "fitness tyypeiksi") enkä taida ihan mikään "tötteröhuulikaan"olla ja silti voin myöntää että on todella mukavaa jakaa omia juttujaan, kuvien kera. Jos minussa olisi edes hieman enemmän "munaa" julkaisisin todella paljon enemmän ns. paskapäivä kuvia mutta ne kun on sitten niin kaameita että itsekin pelästyn, niin ainakin tähän asti olen jättänyt totaali shit-day-picsit väliin. Mutta mietin kyllä että joku päivä sitten. Ja nyt tarkoitan sitten sellasia oikeita shit-day-kuvia...en mitään Karita Tykän (anteeksi että käytän häntä esimerkkinä) luonnollisia kuvia sillä en todellakaan ole luonnonkaunis ja pahimpina hetkinä minusta ei saa revittyä mitään positiivista eikä kaunista. Ja ei se haittaa, elämähän on todellisuudessa sellaista.

Mutta miksi sitten tämä "vääristynyt" maailma niin kiehtoo ihmisiä, minuakin? Minä uskon henkilökohtaisesti että ihminen on pohjimmiltaan mielettömän utelias olento ja insta avaa mitä mahtavimman tirkistysreijän mitä upeimpiin ja eriskummallisiin maailmoihin mihin meillä tavallisislla pulliaisilla ei ole muuten pääsyä. Esim. minä joka en paljoakaan luonnossa kuljeksi voin nauttia upeista maisemista ja paikoista johon en koskaan halua oikeasti edes mennä. Voin myös löytää "köyhän miehen" sisustusvinkkejä "design" sisustuksista. Voin plärätä unelmaprätkien kuvia ja uneksia miltä tuntuisi ajaa moista. Insta tarjoaa myös linnojen rakastajalle unelmien matkoja.

Tottakai laitan selfietä instaan ihan vaan koska tykkään ottaa niitä. Ei niin että mietin että voi kunpa joku pitäisi minusta, sellaista pönkitystä itsetuntoni näin keski-ikäisenä ei enää tarvitse. Mutta ehkä kuvillani yritän viestittää enemmänkin sitä sen hetkistä tunnelmaa mikä minulla on kuvassa. Joku taisikin minulle sanoa että ei Anne aina voi olla noin hymyileväinen ja joo totta sekin mutta useimmiten minä olen sisäisesti hymyileväinen ja se sitten ulottuu myös huulille asti. Ja minulle instaan laitettavat lyhyet vidoeklipit tyydyttävät jotenkin esiintymistarvettani. Voin "näytellä" 30 sekunnin ajan ja ehkä saan jonkun ruudun sillä puolen hymyilemään. Se tuottaa minulle todella paljon mielihyvää.

Mitä muuta instassa voi olla positiivista? Olen myös oppinut sen että siellä voi seurata ihmisiä joiden elämäntyyli on täysin vieras itselleen mutta joka voi silti kiehtoa. Kuvat kertovat enemmän minusta kuin miljoona sanaa. Ja olen voinut monesti todeta että wau, mikä elämäntyyli vaikka minulla onkin ollut hirmuiset ennakkoluulot juuri tuota kohtaan enkä ikinä haluisi itse elää noin.

Niinkuin kaikissa somekanavissa myös instassa löytyy tyyppejä joka junaan ja tarkoitusperiä on yhtä monta kuin käyttäjiäkin. Hyvä niin, jokaiselle siis jotakin. Voin kai lopuksi todeta että koska selkeästi huomasitte että otin vähän puolustelevan kannan tähän instaan niin on todella hyvä keskustella välillä muiden kanssa jotta ei ihan jää näkökulma yksioikoiseksi.

Itsestäänselvyyksien ilo kateissa!?

Juhannuksena tapasin pienen pojan joka ulkoisesti näytti juuri siltä miltä 8-vuotiaat näyttävät ja vauhtia piisasi. Kuitenkin juuri tämä poika sai minut havahtumaan omaa tapaani pitämään monia asioita itsestäänselvyyksinä. Juuri tämän pikkumiehen kiitollisuuden pilke silmissä pysäytti ja opetti kunnes taas unohdan että ei kaikilla ole kaikkea eikä kaikissa perheissä kaikki minulle itsestäänselvyydet olekaan sitä. Päivittelin yhden ystäväni kanssa sitä määrää ruokaa mitä ihmiset juhannukseksi raijaavat kotiinsa vaikka kaupatkin pitävä ovensa ihan noin varmuuden vuoksi ovensa auki jopa 24/7. Tämä pikkumies astui juuri silloin keittiöön ja yhtyi keskusteluun vain kuulemansa perusteella ja tuikkivin silmin hän kertoi että myös heillä kotona on juhlat ja on ostettu herkkua. Koska silmientuikkeesta päätellen poika janosi kysymystä ’kerro lisää’ niin minähän kysyin että mitäs herkkuja te olette ostaneet? Poika katsoi minua vakavin silmin ja täsmensi että herkkua eli sipsi pussin. Me ei voida koskaan muuten ostaa niitä mutta nyt äiti lupasi juhannuksen kunniaksi. Siis menin ensin sanattomaksi sillä meillä kotona kaapeissa on aina sipsiä eikä sitä luokitella tuotteeksi jota ostetaan ’juhlan kunniaksi’ ja minä pystyn aina ostamaan vaikka viisi pussia enkä suo sille edes ajatusta...sydämeni oli pakahtua siihen paikkaan sillä pojasta silmistä kuulsi kiitollisuus, ilo ja jopa jännittyneisyys. En ollut moista nähnyt pitkään aikaan. Uskomattoman ihanaa nähdä tuo vaikka uskon että arki noiden iloisten ja odottavien silmien takana oli kaukana iloisuudesta ja helppoudesta. Mutta poika sai minut mietteliääksi ja pysähtymään edes hetkeksi...mikä toisi minulle tuollaisen ilontuikkeen silmiini tai otetaanpa lapseni tähän? Sipsit kuuluvat arkeen, karkit myös ja jopa kakut jos niitä tekee mieli. En usko että ruoista löytyy mitään mikä saisi kiitollisuuden näkymään silmistä. Eikä se ole lasteni vika vaan peilistä löytyy siihen syyllinen. Entä joku tavara? Silloin uskon että ilon kipinä käy silmäkulmassa mutta koska tavaroita piisaa ja kaiken me kaikki olemme saaneet ennemmin tai myöhemmin niin paloa ei koskaan ehdi syntymään silmissä. Entäs joku matka? Silloin voidaan jo päästä aika lähelle ainakin innokkuutta ja iloa. Yhteinen tekeminen on varmasti sellainen joka saa meidän perheessä kiitollisuuden tunteen käymään jokaisen sielussa. Mutta olisiko meillä yhteistä tekemistä joka ei maksa mitään? Tai jotain mikä on jäänyt tekemättä koska ei taloudellisesti ole mahdollista? Siis älkää ymmärtäkö väärin, tottakai sellasia asioita on pilvin pimein sillä varat ovat todellakin rajalliset mutta olemme kuitenkin voineet toteuttaa paljon ja lapsille moni asia on ollut mahdollinen. Olisihan se jotenkin upeaa jos osaisin olla kiitollinen jostain vähemmästä tai oikeammin sanottuna muistaisin olla kiitollinen pienistäkin asioista joista voisi saada tuon kiitollisuuden pilkkeen silmälulmaani. Ei niin että aikuiset kovinkaan usein iloitsevat asioista noin mutta jotain edes sisäistä iloitsemista. Tosin olen yrittänyt itselleni (ja lapsilleni) opettaa että ainakin iloa saa tuntea ja jopa näyttää ihan minulle itsestäänselvistä mutta kivoista asioista. Otan ihan hömpän esimerkin...jos olen ostanut vaatteen ja joku kehuu vaatetta kivan näköiseksi niin vastaan aina ’kiitos, minunkin mielestä tämä on todella kiva’. En selitä hintaa, en miten vanha vaate on, en vähättele sen kivautta enkä kerro että se on ostettu Prismasta. Yritän saada iloisuuden näkymään vaikken tietenkään voi verrata tuota tohon pikkupojan kiitollisuuteen tuosta juhlasipsipussista mutta jotain sen suuntaista edes. Yritän tästedes muistaa kuinka paljon minulle itsestäänselvyyksiä ei olekaan kaikille sitä ja yritän kaivaa syvemmältä ilon ja kiitollisuuden tunnetta. Tai mitä jos kuorisikin arjesta pois ’sipsit, karkit, keksit ja kakut’ niin ehkä ne maistuisikin huikeen hyviltä jälleen kun juhlapäivänä poimittaisiin esille? Laitan aaian mietintä myssyyn...

Tavoitteenako ikuinen Top Gun parisuhde?

Vietettyäni iltaa ihanien naisten kanssa jäin miettmään keskustelunaihettamme eli aikaa ruuhkavuosien jälkeen ja pitkän parisuhteen tilaa. Suurin osa meistä oli juuri tässä kohtaa elämää ja jokaisella naisella oma mielipide pitkän parisuhteen salaisuudelle vai onko sellasta salaisuutta sittenkään. Aloitan kuitenkin siitä minkä tunnen parhaiten eli omasta parisuhteestani. Pikakelauksella voin sanoa että olemme yhdessä kokeneet nuoruuden, aikusuuteen kasvamisen, perheen perustamisen, ruuhkavuosienarjen jota on leimannut arjen aikatauluttamisen jotta kolme muksua ovat saaneet kaiken sen mitä heille kuuluu sekä harrastuksensa mitä ovat halunneet. Ruuhkavuosina elettiin kalenteri-suhteessa tai voihan sitä myös kutsua ’eteis-parisuhteeksi’😂. Siinä ruuhkassa tärkeintä oli että lapset saavat rajat, rakkauden ja heille kuuluvan huomion. Parisuhdetta hoidettiin niinkuin minä hoidan kukkia, välillä liikaa vettä ja välillä liian vähän mutta siinähän se parisuhde oli ja pysyi. Vaikka parisuhdetta venytettiin suuntaan jos toiseen niin se ihme kyllä kestää tuollaisen venytyksen. Parisuhde on ruuhkavuosina yhtä elastinen kuin nykyajan farkut. Tosin niinä vuosina ei paljon ehdi miettimään itse parisuhteen tilaa tai millaisiksi yksilöiksi olemme muuttuneet 20:ssä vuodessa. Sillä muuttuminen tapahtuu hiipien ja ponnistelemattakin siellä eteistapaamisten taustalla. Eihän kukaan ole sama ihminen 25-vuotiaana kuin 45-vuotiaana. Ja 25-vuotiaana minä ainakin olin niin rakastunut mieheeni että kun Top Gun elokuva pyöri elokuvateattereissa ja Maverick ja ’Charlie’ ajoivat auringonlaskuun moottoripyörällä niin se rakkauskohtaus ei ollut lähellekään yhtä kiihkeä kuin Lohjalla pienessä kaksiossa tapahtuvaan ’lööööv-lifeiin’😉! Miten sitä ajattelekaan siis kun ruuhka lähenee loppuaan ja töydellinen rauha laskeutuu ympärille ja aikatauluttamisen sijaan tulee haaste millä aikaa voisi kuluttaa?! Minne piiloutui ’totaali sokea ja hömppä’ rakkaus kahdenkymmenen vuoden takaa? Vai piiloutuiko se sittenkään täysin mutta ehkä on kuin geokätkö joka pitää löytää kartan avulla? Rakkaus muuttaa vuosien aikana muotoaan sehän on selvä ja hyvä niin. Miten hiljainen talo vaikuttaa parisuhteeseen missä ollut mökää ja meininkiä viimeiset 20vuotta? Entä mistä aloittaa keskustelu joka ruuhkavuosina jäi vähän jalkoihin? Olisiko nyt aika vihdoinkin istua sohvan eri päätyihin ja tavallaan tutustua toiseen elämän tutuimpaan ihmiseen uudestaan? ’Hei, olen Anne ja olen vaimosi. Tunnetko ja tiedätkö minut? Mitä haluut minusta tietää lisää? Näytänkö tutulta vai olenko ruuhkassa joutunut pakokaasun runtelemaksi ja hieman hehkeyteni kadottanut? Mitä tässä tehtäisiin jotta voidaan yhdessä kokea Top Gunimainen auringonlasku jälleen tosin 20 vuotta viisaampana ja ehkä hieman vähemmän kiihkeänä😂?!’. Minusta pitkän parisuhteen salat ovatkin ihmisen kehittyminen ja muuttuminen toisen ihmisen rinnalla. Ei ole niin vaarallista vaikka polut aika-ajoin hieman erkanevat sillä tasaisin väliajoin ne kohtaavat. Kyllä paletti pysyy kasassa niinkin. Ei sitä tarvitse olla kiinni toisessa niinkuin silloin teininä. Jotain liimaa täytyy olla muuten perusta pettää. Ja aikuiset lapset eivät minusta ole parisuhteen liima. Yhteiset arvot, yhteinen näkemys elämän suurissa kysymyksissä, yhteinen näkemys fyysisestä hellyydestä, läheisyydestä ja seksistä tai niiden tarpeesta tai yhteinen tekeminen voi olla se liima. Kukin valitsee omansa ja itselleen pitävimmän ja sopivimman liiman. Entä kun elämä hiljaisuudessa tuntuukin vähän vieraalta ja jopa välillä pelottavalta. Jopa tylsyys voi iskeä kun ei oikein tiedä mistä aloittaa yhdessä?! En koskaan halua syttää ketään joten otan peilin köteen ja lähden tutkimaan jälleen kerran mitä sieltä löydän. Peilistä kun yleensä löytyy yllätyksiä vino pino. Niin tälläkin kertaa. Olotilan vieraantuntu on luonnollista. Emmehän ole 23 vuoteen ole olleet kaksin. Ja se että nyt on taas ihan sallittua nautiskella elämästä aikuismaisesti ja vain aikuisten kesken. Samalla hauskaa, ihanaa ja mukamas uutta. Peilistä kun kurkkaan näen miten olen niin pitkään virittänyt itseni äärimmilleen että riitän kaikkeen ja kaikille ja nyt kun ei enää ole samalla tavalla riitettävä muille kun miehelleni ja minulle ja yhdelle teinille niin en osaakaan virittää äärimmilleen venytettyä vieteriä takaisin. Siihen tarvitsen aikaa ja uudenlaista taitoa. Tarvitsen myös korvaavaa tukiverkkoa jotta vieterini pysyy kasassa. Hiljalleen omat juttuni eli ystäväni ja omat harrastukset sekä yhteinen erilainen tekeminen korvaavat aikataulutetut lasten hommat. Peilistä löytyy myös toisenlainen mielenkiintoinen asia. Voin kaivaa sieltä ’positiivisen itsekkyyden’ jota parisuhteessa tarvitaan ja jota olen koko ikäni vähän vierastanut. Joten olen iloinen kun ymmärrän vihdoin positiivisen itsekkyyden törkeyden, sekä miehelleni että minulle. Minä pidän eri asioista kuin mieheni ja silti Top Gun unelma on meillä yhteinen. Maverick ja Charlie voivat lähes viisikymppisinäkin ajaa prätkällä auringonlaskuun tosin tällä kertaa tosielämässä BMW matkapyörällä joka ei kiihdy nollasta sataan nanosekunnissa eikä sitä saa keulimaan vaikka mitä tekisi mutta molemmat matkustajat voivat tuntea itsensä yhä soulmateksi. Top Gun leffaakin tehdään uudestaan ja se kuvaa minusta hyvin sitä että jotkut asiat ne ovat ja pysyy vaikka ympärillä olosuhteet muuttuvat ja elämä tekee tehtävänsä myös parisuhteelle. Elämä on sitä miksi sen tekee...

Pitääkö aina tavoitella täydellisyyttä? Mitä se edes lieneekään?

Luen kesäloman ensimmäistä hömppää ja Miika Nousiaisen sanat saavat minut mietteliääksi...hän kirjoittaa nykyajan miehistä joiden samalla tulee olla kovia ja käytännöllisiä ja myös pehmeitä ja huomaavaisia. Sen lisäksi tasa-arvoinen tietyin ehdoin. Hmm, juuri näin nämä asiat monesti ovat. Ihmisen nykyinen pyrkimys täydellisyyteen, tavoitteenaan vastakohtien täyttäminen joka rationaalisesti on mahdotonta. Monelta taholta kuulee että vanhemmus on kadoksissa mutta miksi? Onko meillä ihmisillä itsellemme liikaa tavoitteita joita on kertakaikkiaan mahdoton saavuttaa... mietitään hetki noita Miikan sanoja. Tavoitteena on kova mutta pehmeä mies. Tarkoittaen käytännössä niinkuin mitä? Että kovuus poimitaan esille kun esimerkiksi etsitään autotallista kirvestä jotta voidaan hoitaa puuhommat mutta itse lyönnin pitää olla pehmeä jottei miehestä saa kuvaa että on jotenkin raju ja agressiivinen. Onko huomaavaisuus nykyään sitä että huomaa paitsi omat tarpeet niin perheen kaikki tarpeet, myös silloin kun on oikeasti vaikkapa niin väsynyt ettei melkein muista omaa nimeään. Kuten jo kirjoitin eräässä tekstissäni niin tavallisuus on kirosana mutta täydellisyys on trendikästä ja jokaisen huulilla vaikkei oikein kellään riitä rahkeet läheskään täydellisyyteen. Kun makaan tässä rannalla salakuunnellen muiden juttuja niin voin todeta että täydellisyys on ihmisten elämästä kaukana ja voin henkilökohtaisesti huokaista helpotuksesta että hyvä niin. Hiton hyvä niin! On perheitä joilla eväät jääneet kotiin, päivä lähtenyt käyntiin pehva edellä ja yhteistä säveltä ei löydy vaikka miten vanhemmat yrittävät sovittelevasti saada sopua aikaan lasten kesken. Täällä kovat ja pehmeät kohtaavat ja tasa-arvo kokee merisairauden oireita lähes joka minuutti. Elämä on epätäydellistä ja niin sen kuuluukin olla kunhan voidaan pitää tavoitteena sitä että kaikilla olisi omalla tavallaan hyvä olla. Mitä se sitten ikinä vaatiikaan? Tuskin se tarkoittaa Miikka Nousiaisen töydellistä pehmeänkovaa miestä joka lastensa kanssa ollessaan teeskentelee viihtyvänsä rannan kiipeilytelineen juurella. Siis oikeasti, ei luultavasti kukaan viihdy tai harva viihtyy. En minä ainakaan osannut aikanani ymmärtää kiipelytelineen huippuun katselemisen ihanuutta. Enkä minä silti rakastanut lapsiani yhtään vähempää. Tai kun minun lapseni eivät ole koskaan saaneet lähitilalta haettuja luomu elintarvikkeita joista rakkaudella olisin tehnyt herkullisia ja terveellisiä luomuruokia. Silti he kasvoivat aikuisiksi joilla ei ole enempää puutteita tai vaivoja kuin muillakaan. Ja siis nyt selitän vain omaa epätäydellisyyttäni en muuta. On mielenkiintoista miettiä miksi ihminen haluaa jotain mikä on erittäin vaikeaa tavoittaa? Niin kai se on ollut kautta aikojen. Jo kun tutustun eri linnojen saloihin tulee monesti esille että vaikka sisäpihoilla on ollut hyvä ja turvallista olla ja asua se ei m linnanpihan asukeille riittänyt. Piti saada lisää, parempaa ja enemmän. Tosin silloin ei yritetty olla kovaa ja pehmeetä samanaikaisesti mutta kylläkin esimerkiksi tehtiin hartiavoimin töitä jotta oltaisiin oman yhteiskuntaluokkansa ylä päässä. Sehän kuvastaa sitä samaa täydellisyyden tavoittelua mutta eri aikakautena. Tai kun katson sarjaa jossa kaksi eri naista pyörittää 1700-luvulla bordellia ja ’luksus bordellia’ pidetään jotenkin hienona vaikka sisältö tarjottavissa palveluissa on aivan sitä samaa vain vähän eri paketissa. Näin kai tämä toimii ja tulee aina toimimaan. Kun ollaan saavutettu jotakin, esimerkiksi pehmeä mies, aletaan kaipaamaan jotain mikä olisi piirunverran parempaa. Ihmisen olisi niin paljon helpompi olla mikäli hän olisi joskus tyytyväinen tilaansa mutta toisaalta silloin kehitys tyssäisi niinkuin tapahtui Ladan autotehtaalla ja sehän ei olisi hyväksi kellekään...

Minullako ei ole intohimoja??

Luin tässä taannoin erään toisen bloggaajan upeaa tekstiä tämän henkilön intohimostaan eli juoksemisesta. Teksti oli sointuvaa, lämminhenkistä ja innostavaa. Tekstistä sai hyvin kiinni mielihyvästä jonka henkilö juoksemisesta saa ja itsellenikin tuli melkein (huom vain melkein) halu iskeä tennarit jalkaan ja pinkoa metsään. Tosin en iskenyt nopeita kenkiä jalkaan ja metsäänkin meno sai jäädä. Voittajaksi jäi jälleen kerran tuo kovia kokenut ja työnsä hyvin tehnyt sohva, jolle rojahdin😂. Mutta yritän tässä päästä siihen että mikä minua innostaisi noin paljon että voisin sivu tolkulla aiheesta kirjoitella ja kuvailla samaa asiaa noin upeasti? Täytyy oikein miettiä sillä pidän monesta asiasta, paljonkin, mutten taida mistään innostua ja menettää sydäntäni noin. Jos asiaa miettii tarkemmin niin sehän on todella sääli. Sääli sikäli että jos olisi tuollainen yksi intohimo niin siihen voisi keskittyä eikä tarvitsisi sinkoilla mielipuolisen lailla kokeilemaan sitä sun tätä ja aina lopputulema on sellanen semi-laimea ’ihan kiva mutta en mä tätä jaksa kauaa’. Voisin melkein toimia ’ihan kiva’ yhdistyksen toiminnan-johtajana. Olen elämäni aikana innostunut ihan mielettömän monesta asiasta mutta innostus lopahtaa kuin viherkasvin kukinta minun käsittelyssäni varsinkin jos taitoni ei asiassa kehitykään toivomallani nopeudella tai tavalla. Mikä sitten saisi keski-ikäisen naisen rauhoittumaan, paneutumaan ja ihastumaan johonkin asiaan totaalisesti? Minun kohdalla tuo ei vaan taida millään toteutua. Mielihyvää saan todella pienistä asioista ja haluan tässä kohtaa satsata määrään ja laatu tulee toisena. Mutta voin kuitenkin todeta että Saan suunnatonta mielihyvää yhdestä asiasta eli zumbasta. Tämä johtuu osittain siitä että tanssiminen on aina ollut minulle lähestulkoon intohimon kaltainen harrastus tai tekeminen. Nyt kun ikää on niskassa jonkin verran niin nopeus ja notkeus ovat hävinneet mutta rytmitaju ja ennenkaikkea halu tanssia ei ole hövinnyt. Mikäli tässä rupeaisin kirjoittamaan puistozumba kokemuksestani uskon että moni teistä haluisi pistää sopivat vaatteet päälle ja kurvata Aurlahden rantaan zumbaamaan...kokeillaanko😉?! Kokeillaan vaan niin saan nähdä näenkö juuri sinut ensi keskiviikkona rannassa. Koronan 15 kk ovat verottaneet ihmisten mielenterveyttä lailla joka pitäisi lailla kieltää. Kaikki mielihyvää tuottava pistettiin epidemian takia säppiin, minkä tietenkin ymmärrän. No nyt sitten säppi on avattu ja minun lajini pääsi valloilleen. Keskiviikko aamu olikin järkyn huono mutta jo iltapäivällä tunsin kun koneen äärellä viimeisiä kirjoittelin että nyt alkaa luissa ja ytimissä kutkuttamaan zumban tuoma vapaus vatkata kroppaa ihanan latinopopin tahtiin. Automatkalla rantaan tunsin rinnassani jo kuplivaa riemua ja keli kun oli mitä mahtavin en voinut muuta kuin hymyillä. Tönköt jalkani alkoivat sisäiset vipattamaan ja lantionlämmittely oli melkein huomaamatonta. Rantaan saapuessani huomasin pari ’zumba-tuttua’ joiden kanssa ollaan vuositolkulla vatkattu menemään. Kadulla en heitä melkein tunnista sillä se on väärä paikka ja he ovat väärillä varusteilla liikenteessä (lue normivaatteissa) mutta täällä me olemme saman sielunhengen omaavia piilolatinoja. Musiikki soi taustalla kun kaikki maksavat tuntinsa ja sitten hakeudutaan ei-omille paikoille. Hupaisaa on että kenelläkään ei ole omaa paikkaa jos joku sitä kysyy ja silti jokaisella on se tietty paikka missä tykkää zumbata. Tänään minä asetun poikkeuksellisesti taaemmas kun arvuuttelen kuntoani ja tarvitsen näköyhteyden ohjaajaan. ’Onko kaikki valmiina?’ huutaa Jenny ja me, suurin osa keski-ikään päässeet naiset, vastaamme kyllä. Ja näin yhteinen matkamme alkaa. Ensimmäisestä tahdista tunnen sen vapauden tunteen ja riemun tanssia ihanan musiikin tahtiin ja minulla ei ole tunnetta etten osaa vaikka tietenkin huomaan etten heti saa kiinni askeleista. Ei haittaa yhtään minua eikä muitakaan joilla sama kohtalo. Liikkuminen saa vereni pulppuamaan kehossani lailla joka lämmittää ihanasti. Mielihyvä nousee tsunamin lailla sisälläni ja melkein unohdan paikan ja ajan. Aurinko häikäisee kasvojani mutten välitä...kun katson järvelle tunne on eufoorinen ja ranta näyttää yhtäkkiä joltain uskomattoman kauniilta paikalta melkein paratiisilta jossa olen etuoikeutettu liikkumaan tavalla joka tuottaa mielihyvää. Likkeet ovat hieman hankalia mutta en välitä siitä vaan keskityn tuntemaan musiikin rytmin sisälläni. Haluan näyttää mallia kahdelle nuorelle tytölle ettei zumbassa ole kyse oikein tekemisestä vaan siitä että nyt tehdään liikkeitä miltä ja miten ne tuntuvat. Ja nyt tuntuu siltä että olen jonkun suuren musikaalin pääosaa esittävä nainen. Lava on minun ja tämä on minun urani suurimpia tähtihetkiä. Suljen hieman silmät ja antaudun hetkeen. Jos mahdollista vatkaan lantiotani vielä enemmän ja heilutan käsiäni. Ovatko liikkeeni kauniita tai sopusoinnussa jotenkin muiden kanssa? Luultavasti ei ole. Kuulen kun Jenny sanoo että kaksi biisiä enää jäljellä ja eufoorisessa mielentilassa laskeudun hitaamman tahtisen musiikin saattelemana takaisin siihen omalle paikalleni juuri siihen Aurlahden rantaan. Nyt vasta huomaan että olen kuumudesta ja vatkaamisesta aivan totaali hikinen. Kun viimeinen tahti on päässyt ilmoille kukaan ei kiiruhda pois vaan saadakseen nauttia jokaisesta mielihyvän tuomasta sekunnista jokainen jää vielä minuutiksi nauttimaan omasta suorituksestaan ja näköalasta joka siinä on. Sitten kupla jotenkin puhkeaa ja on aika rientää kotiin suihkuun jottei muiden tarvii katsella hiki-iitaa. Ihana zumba, kiitos että veit minut latino-amerikkaan hetkeksi. Tän lähemmäksi minun ei tarvitse mennä...nähdäänkö me keskiviikkona😉?

Kaveruus vs. ystävyys

Keski-ikäisenä naisena olen käynyt läpi tukalaakin tukalamman ikäkriisin jolloin pohdin elämän suuria kysymyksiä mihin en saanut vastausta silloin eikä minulla ole vastausta niihin nytkään,m. Mutta onneksi en mieti niitä enää samalla tavalla sillä olen jättänyt ne taakseni samalla tavalla kuin hirvi ylittää tien taaksensa katsomatta. Jotta jokainen tekstini lukija ymmärtäisi kaveruuden ja ystävyyden samalla tavalla niin avaan lyhyesti termien eroa niinkuin ne päässäni ovat. Kavereita edustaa ihmiset joita tapaan satunnaisesti ja joiden kanssa jaan vain ’päällimäiset juorut’ ja itsestäni he tietävät hyvin vähän tai jonkin verran. Kavereille en kerro sieluni syvimpiä ajatuksia enkä jaa murheitani. Ystävät ovat niitä ihmisiä jotka perheenjäsenten lailla ovat itselleni elintärkeitä. Heidän kanssa jaanilot ja surut ja he ovat nähneet ja kokeneet heikkouteni ja kaikki valuviat ja kuin ihmeen kaupalla he pitävät minusta silti eivätkä pinkaise pikajuoksijan lailla pakoon heti kun olen tylsä, ääliö tai kunnon jankuttaja. He palaavat aina luokseni kuin laivat jotka seilaavat merillä pitkäänkin. Ei ulapalla kukaan halua jäädä seilaamaan ja jos voi niin tuttu satama on paras ankkjroimiseen vaikka tietääkin ettei satama ehkä olekaan optimaalisin paikka. Ollaanko nyt saatu sama käsitys kaveruuden ja ystävyyden erosta😉?! Palatakseni tuohon kriisiin, niin yhden asian opin kriisin keskelle muodostuneen valoisan ja selkeän aukon avulla, älä Anne kerää ympärillesi ihmisiä jotka imevät sinusta ilon, energian ja voimat vaan karsi, jos pakko niin kovalliakin ködellä, ympärillä olevasta verkostosta pois ne jotka vain roikkuvat verkossa tukematta sen kasassa pysymistä. Ja niin minä viisastuneena naisena aloin karsimaan. Big time! En ole koskaan halunnut köyttää ilkeitä keinoja enkä loukata ketään mutta karsia voi muullakin tapaa. Niinkuin pikkulapsi joka istuu lattialla karkkikulho sylissään ja antaa pahat mustat karkit koiralle joka istuu uskollisena lapsen vieressä. Kaikki voittavat eikä karkit mene hukkaan eikä kenellekään tule paha mieli. Sillä periaatteella minäkin karsin ihmissuhteissani. Keskeiset kysymykset olivat että ketä haluan ympärilleni? Ketä haluan jakamaan minun juttujani? Kehen olen yhteydessä vain velvollisuuden tunteesta? Kuka on minulle tärkeä? Kenelle koen että minä voin antaa jotakin? Onko ihmissuhde kaksi- tai yksisuuntainen tie? Näillä kun lähdin liikkeelle huomasin kauhukseni että hyvänen aika, minä suhteellisen terve järkinen ja itsenäinen keski-ikäinen nainen mielistelen aika monelle ihmiselle olemalla aina tavoitettavissa vaikka aika oli kortilla tai vaikken sitä itse halua. Päätin aloittaa urakkani opettelemalla sanomaan ’ei’! ’Ei, minä en nyt tule tapaamaan sinua’ tai ’ei, minä en halua tulla pelamaan badmintonia sillä en pidä siitä pelistä’. ’Ei’-kausi jatkui aika pitkään sillä kaiken maailman janaria olin haalinut elämääni. Tai voihan muös sanoa että sen lisäksi minä olin kuin salakavalasti uinut monen ihmisen verkkoon janariksi. Ja toisaalta päätin kertoa ystävällineni kuinka heitä arvostan ja kuinka olen onnekss että juuri he ovat siinä ja etenkin että jaksavat minua myös niinä päivinä kun olen raskas (ja niitä päiviä riittää!). Päätin myös että en tarvitse uusia ystäviä elämääni ellei niitä sattumoisin elämääni tipahda. Nelikymppisen ei tarvitsr enää kilpailla kavereiden kanssa että kellä on eniten ’bff:iä’. Ja lopputulos 8 vuoden työn jälkeen on nainen jolla on ehkä viisi oikein hyvää ja rakasta ystävää ja kavereita on ehkä tuplamäärä ja loput ihmiset ovat hyvänpäivän tuttuja jotka vain ilahduttavat minua olemassaolollaan mutteivät niinkuin kuulu minun palapeliini vaan ne ovat kyllä palapelinpaloja joilla on oma kolo jossain muussa palapelissä. Tänä aikana olen myös osittain menettänyt, ehkä yhden parhaimmista ystävostäni ja se surettaa minua kovasti. Minun on ollut vaikea hyväksyä että välillä elämässä tapahtuu asioita joihin ei voi vaikuttaa. Ja tässä tapauksessa ystävälleni tuli elämään ajanjakso jolloin voimat eivät riittäneet ystävyyden vaslimiseen vaan taistelu olemassaolon valoisuudesta otti vallan. Mutta olen toiveikss että sen ihmissuhteen jälleen-rakentaminen tulee saamaan rakennusluvan vielä tässä jonakin päivänä...ehkä jopa piakkoin. Ja jos vielä mietin tätä ystävääni niin vaikka tapaisimme huomenna niin tietäisin että ollaan jälleen rakkaita ystäviä ihan niinkuin silloin monta vuotta siihen. Eli ei aika eikä masntieteellinen välimatkakasnriko aitoa ystävyyttä. Siinä on se ystävyyden ja kaveruuden suurin ero.

Onko aina pakko huutaa kovaa ja korkealta jotta on varteenotettava feministi?

Olen joskus kuullut sanottavan että jokaisen naisen tulee olla jollakin tapaa feministi, niinkuin naisten puolella. Olen joutunut viime aikoina useasti miettimään itseäni suhteessa feminismiin sillä ympärilläni feminismi kukkii kuin voikukat omalla pihallani. Ja uskokaa kun sanon että niitä on paljon. Kun kuuntelen feministeiksi itseään tituleeraavia naisia alkaa minua ihmetyttämään kovin moni asia. He puhuvat kovaa ja korkealta tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta mutta välillä oma käsitykseni noista termeistä saa varsinaisen kolauksen tai noh ainakin kunnon töyssyn. Jotta jutustani ei jäisi vaikuvitelmaa että dissaan feminismiä kävin varmuuden vuoksi googlaamassa ’feminismi’ termin jottei mene tietämättömyyden piikkiin asiat (tosin google nyt ei tietolähteistä ole paras eikä luotettavin mahdollinen, mutta mennään sillä silti😂!). Jos minun ensin pitäisi kuvailla teille mielikuvaani stereotyyppisestä feminististä niin päähäni tulivii kuvia hyvin sukupuolineutraalista, feminismistä ja naisten oikeuksista ’koko aika jankkaavasta’ (lue hieman rasittavuuteen asti omaa asiaansa toitottavasta) naisesta. Tämähän mielikuva ei tietenkään ole totuuden-mukainen vaan voin rehellisesti sanoa että  tietämättömyyttäni kuvailen. Minä olen mielestäni sellainen äänetön mutta takiuvarma naisten puolella olija, sillä minusta on itsestäänselvää että naisilla tulee olla samat oikeudet ja velvollisuudet (okei armeijaan meidän ei kyllä mielestäni tarvitse mennä😂) kuin miehillä ja naisen palkkatasa-arvon puute harmittaa minua yhtä paljon kuin feministejä. Minä haluan kyllä korostaa että minä uskallan tai haluankin miettiä asioita monelta eri kantilta. Ja minusta esim väkivallattomuus, koulutusmahdollisuudet ja palkkatasa-arvo kuuluu kaikille ihmisille eikä ne ole sidoksissa sukupuoleen. Ja aika-ajoin mielestäni on myös uskallettava katsoa omaan peiliin sillä välillä me naiset emme itse uskalla puolustaa omia oikeuksiamme. Inhoan syyllisen hakemista aina jostain muualta. Hyvän esimerkin löydän työstäni joka koskee yhtä palkkatasa-arvon osa-aluetta. Ja ennenkuin jollain menee kirjoitukseni täysin tunteisiin niin pyydän että lukekaa ajatuksenkulkuni loppuun sen jälkeen voi pata mennä vapaasti jumiin mikäli mielipiteeni ärsyttää. Jos miettii työhakemuksia mihin tulee laittaa palkkatoive niin me naiset ollaan todella arkoja ja arvioidaan osaamistamme hyvin herkästi alakanttiin. Ja monet miehet vastaavasti laittavat palkkasumman minkä he todellisuudessa haluavat saada tai minkä he ovat mielestänsä ansainneet. Ja näin voidaan ollaan tilanteessa että on kaksi yhtä pätevää hakijaa ja vain palkkatoive-erotuksella. Ja miten siinä käy? Nainen tulee valituksi sillä summalla minkä pyytää ja mies porskuttaa seuraavaan paikkaan ja saa samasta työstä luultavasti aika lähelle sitä summaa mitä hän pyytää ja erotus naisen palkkaan voi olla satoja euroja kuussa. Tämä tietenkin koskee marginaalista ryhmää tämä esimerkki mutta yritän sanoa että välillä tuntuu että me naiset itse asetetaan palkkamiinoja itsellemme. Olen myös miettinyt että miksi feminismi tarkoittaa monesti miehen olemassa olon väheksymistä? Että naisille ei riitä olla yhdenvertainen sanan varsinaisessa merkityksessä? Onko pakko keulia ja mennä keulan verran ohi oikeuksissa? Onko siis sukupuolten tasa-arvo itseasiassa kilpajuoksu? Onko feministin aina oltava kovaan ääneen ’huutava’ kova muija? Vai voiko feminismiä harjoittaa hiljaisuudessa? Onko tarkoitus että jompikumpi sukupuoli voittaa? Entäs muun sukupuolisen rooli? Miksi ylipäätään katsoa asioita sukupuolinäkökulmasta? Minulle on tärkeää että pikkutytöillä on samat mahdollisuudet kuin pikkupojilla-leikkiä, olla, kasvaa ja kehittyä. Samat mahdollisuudet nuorina aikuisina tehdä elämästään oman näköisensä. Ja me suuri joukko keski-ikäisiä naisia jotka nauttivat naisena olemisesta, jotka kokevat elämänsä onnistuneeksi ja eivät huutele naisten oikeuksien puolesta eikä vastaan mutta varmasti tekevät valintoja hyvin monesti yhdenvertaisuuden puolesta, olkoon meillä oikeus siihen. Vielä viimeinen ajatus...Mitä mieltä olette siitä kun minä ainakin koen että feministit monesti ottavat esille mies-nais jakauman eri hallituksissa ja päättävissä elimissä. Miksi naiset ovat vähemmistönä ja se koetaan suureksi vääryydeksi. On se minustakin väärin mutta onko asia niin että tasa-arvon taakse piiloutuen ja vedoten niin paikat tulisi jakaa sukupuolen mukaan ja saataisiinko silloin tämä vääryys ratkaistua? Silloin herää kysymys onko meillä paras mahdollinen hallitus, jos kriiterinä on sukupuoli eikä osaaminen tai halu tehdä hallitustyötä? Naisena vastustan kiintiösuku-puolipaikkoja. Haluan että hallitustyöskentely eri yhdistyksissä ja maan hallituksessa perustuu osaamiseen. Ja miksi kukaan ei mesoa kun big five ministerinaisviisikko luotsasi meidät valtavan hienosti koronakriisin läpi (tai tähän asti?). Oliko se väärin että kaikki ministerit olivat naisia? Ei minusta, mutta ei olisi ollut väärin mikäli big five olisi koostunut pelkästään miehistä, mikäli he tehtävässään olisivat vieneet meidät maaliin niinkuin Sanna ja muut naiset.

Maailmassa on paljon eriarvoisuutta joiden juurisyyt istuvat syvällä eri yhteiskunnissa. Ja annan mielelläni kaikkien kukkien kukkia, voikukkienkin, mutta haluan arvostaa kaikkia niin että yhdenvertaisuus ja tasa-arvo säilyy ja kehittyy kukkaniityllä. 

Ekstrovertti ei ole automattisesti avoin 5.6.21

Oletteko joskus miettineet sellaista että introvertti on monen mielestä automaattisesti hiljainen hissukka ja on monesti vaikeaa saada otetta hänestä ja hänen mielipiteistään. Tai ennakkoluuloisesti arvioidaan heitä jopa mielipiteettömiksi mikä on aivan väärä luulo. Mutta monesti kun mietitte ekstroverttiä tulee mieleen paljon höpöttelevä, alvariinsa naurahteleva, elmämän iloinen ja elämäänsä joka suuntaan jakava ihminen. Tunnistatteko tämän ajattelutavan? Olen tuo jälkmmäinen persoona ja olen tehnyt vuosien aikana huomioita itsestäni. Minun tapani olla ihmisten seurassa on hyvin ehkä ’helposti lähestyttävä’joten ihmiset alkavat helposti avautumaan itsestään ja elämästään. Minä kuuntelen mielelläni, osallistun keskusteluun kysymällä kysymyksiä ja jaan omia kokemuksiani mikäli minulla niitä on. Minä kerron itsestäni ihmisille paljon mutta jos joku kuuntelee tarkasti kerron kuitenkin paljon kuitenkin huolellisesti valiten kertomatta mitään itselleni tärkeää minkä haluan säilyttää itselläni. Mitä minä nyt yritän selittää?! Yritän selittää kuvainnollisesti. Olen kuin boeing 747. Täynnä tapahtumia ja erilaisia tunteita. Lentokoneen sisäpuoli on hyvin avoin ja siellä näkee melkein kaiken paitsi ohjaamon mutta sinnekin voi päästä kun pyytää lupaa kurkistaa sinne. Ei siis mikään salaisuus sekään. Koneessa nauretaan, koetaan pelkoja, suruja, jopa ihastutaan ehkä, puhutaan vieraiden kanssa, syödään, sairastutaan, ollaan onnensa kukkuloilla, jännitetään jne. You name it niin boringista löytyy. Mutta huomioitavaa on ettei kukaan oikein tiedä tunteiden taustaa...ne näkyvät aika pinnallisinia siinä hetkessä muttei ketään haittaa. Mutta mikä ei tule edes pinnallisesti näkyväksi kennellekään matkustajalle on koneen ’musta laatikko’ (joka on harhaanjohtavasti sitäpaitsi oranssi😂!). Se on kuin sieluni, syvimmät ajatukseni ja eletty elämäni. Harva ihminen näkee mustanlaatikon ja vaikka näkevät niin eivät osaa sitä avata saatikka tulkita. Vain yberharvat tietävät minusta niitä ’mustanlaatikon’ asioita. Tämä johtaa usein harhakuvitelmaan että ihmiset ajattelevat että koska puhun paljon niin he tietävät minusta paljon. Olen myös miettinyt muista ekstroverteistä samaa...jos oikein mietin mitä heistä tiedän niin aika vähän ellen sitten satu olemaan yksi niistä valituista mustanlaatikon insinööreistä jotka henkilö on valinnut avaamaan boksinsa.Joten olen luvan kanssa saanut kurkistaa heidän laatikkoon ja jopa saanut kunnian tulkita sisältöä. Olen ymmärtänyt että on suuri kunnia olla tuo ’joku’ kellä on avain, sillä ihmisten sieluihin kurkistaminen ei ole mikään itsestäänselvyys vaikka kyseessä on ekstrovertti persoona. Olen vielä tehnyt toisenkin havainnon itseni kohdalla. Luullaan myös helposti että ekstroverttien asioita voi yleistesti jakaa, sillä ajatuksella ehkä että hänhän itsekin puhuapälpättää kaikesta kaikille. Mutta pienen vinkin annan, kysy ensin ja jaa sitten😉. Sittenhän voi myös pohtia mitä avoimuus tarkoittaa mutta siihen en tässä kirjoituksessa lähde sillä uskon että avoimuus on suhteellista eikä siitä voi kirjoittaa kuin pelkästään subjektiivisin silmin.

Aamulook vs päivälook

Aloin tässä miettimään että kun lähenee 50 ikävuotta niin on kyllä hyvä että luonto ymmärtää kääntää sisäistä herätyskelloa aikaisempaan suuntaan (tosin minulla se herätyskello on täysin sekaisin, eli vielä vaiheessa!) sillä lisäaikaa tarvitaan.
Kun tänään katsoin aamulla itseäni peiliin niin kesti kyllä aika hemmetin kauan ennenkuin linnunpelätin lookistani olin kiitos kosmetiikan, saanut luotua kasvoilleni ihmismäisemmän lookin. On kiittämistä siis egyptiläisiä jotka tajusivat että keski-ikä ei tunnu vain pelkästään kremppoina luissa ja ytimissä  vaan naamassa näkyy myös. Pahinta on orastavat majavaposket joita ei edes kosmetiikalla saa piiloon. Ja aamulla tuntuu et ne valahtavat lattiaan asti mistä poskien pitää ponnistaa takaisin naamalle...kääk sitä tää ikä on!