Triologia vol.3 ’Sata lasissa’

Triologian viimeinen jakso sarjassa ’Sata lasissa’. Eli tiistaita elettiin ja ’Nizza’ päivää. Kun kaiken tahtoo saada kaupungista irti voi helposti päätyä ’ei mihinkään’. Onneksi niin ei nyt käynyt niin vaikka kelloa vastaan käytiinkin armotonta taistelua. Koska tosiaan vähän käytiin toista motarin suuntaa kurkkaamassa niin aika sai etumatkan jota oli vaikea kuroa umpeen vaikka parhaamme teimme. Nizzassa lähdettiin liikkeelle julkisilla mikä oalittautui huippu vedoksi. Päästiin kaupungin ytimeen sutjakkaalla tahdilla. Tuttu vieressä kulkija ’Mr. Nälkäkiukku’ oli juossut meidät kiinni joten ruokaa oli saatava ja pirun nopsaa. Paikalla ei niin väliä ja näköjään ei myöskään hinnalla. Nyt iskettiin kädet ns. paskaan silä ravintola oli kallis ja ruoka pakastersta mikroon tyyppistä. No sillä mentiin eikä nipotettu. Aina ei voi voittaa!! Sitten tyhmämme hajaantui ja meidän lössillä oli päämääränä ranta, kaupungin nopea katsastaminen ja ehkä joku kauppakin. Toisin kävi. Rantaan mentiin ja jopa ihan biksuihin riisuttiin ja rentoa meininkiäkin löydettiin mutta jotenkin aika pirulainen oli juoksu päällä. Vaikka me jo pidennettiin iltaohjelman alkamisaikaa talolla niin jotenkin minulla oli tunne että nyt kyllä on kiire. Eihän lomalla pidä olla kiire. Mut oli kuitenkin. Yritettiin hidastaa mielentilaa ja löytää zen-tila mutta suomalaisen tyyli ja tarkkuus pitää sovitusta kiinni oli todella piinaavaa. Päätettiin jättää kaupat sikseen ja katseltiin pikapikaa kaupungin nähtävyyksiä ja sitten julkisilla autolle. Kaikki sujui kuin tanssi kunnes parkkiksella tapahtui sitten seuraava sössiminen. Uskokaa tai älkää mutta lentokentän parkkiksella yksi autoistamme hukkasi matkustajansa ja se etsintä kestikin sitten hieman kauemmin. Lopulta kaikki olimme 3h myöhässä iltaohjelmasta. Me suomalaisittain kevyesti stressaantuneita ja isäntäväki odotteli meitä kera viinin ja pizzataikinan. Pizzantekoilta olikin ihan huikeen hauska. Kaikki tekivät omat pizzat ja Hans paistoi pizzoja kera pienen shown. Naurua ja iloa oli ilmassa ja kaikki nauttivat silminnähden yhdessäolosta. Iltaa jatkettiin uima-altaalla ja saunalla. Jääkylmä vesi vilvoitti mukavasti ja saunassa laulettiin suomipopin tahtiin. Ai että kun oli mukavaa. Nyt te mietitte että varmasti juotiin italian antimia ja kyllä näin oli mutta limoncello maistui juuri niin ettei kenellekkään tullut ärripurria vaan nauru raikasi vuoriston hiljaisuudessa. Viisastuneena jatkopippalot olivat ’pienessä talossa’ ja minä joka siellä nukuin niin mietin sitten allasjuhlien loputtua että vaikka basso pumppasikin alakerrassa en antanut ärsytyksen nousta. Iloitkoon ne jotka jaksoivat juhlia kauemmin kuin tämä muikkeli. Seuraavana aamuna juhliat nukkuivat pitkään ja niin se viikko Itsliassakin etenee vaikka jarrua välillä olisikin halunnut painaa. Keskiviikko sielläkin tuli tiistain jälkeen ja oli ’the day’. Synttärijuhlat! Joku keksi lähteä Sanremoon ja houkuttelivat minut mukaan. Ihana pieni kaupunki yllätti meidät ihanuudellaan. Ja jälleen kerran sain todeta aikaoptimismini lyövän minua näpeilleni. Iltajuhlia varten piti valmistella kaikki ja tehdä ruoat ja kun Sanremon super-rennon päivän jälkeen alkoi tihkuttamaan vettä talolta tuli kuvia että siellä sataa kaatamalla. Kääk, oli grilli-ilta. Nooh! Optimistina keksisin kyllä jonkun ratkaisun. Aikataulu suorastaan pissasi kintuille. Eiliset juhliat olivat hiljaisia edelleen ja aavistelin että sellaisena pysyvätkin. Sain kaiken valmiiksi kiitos muiden auttavan käden ja viimeisenä sain itseni juhlakuntoon. Minulla oli matkassa ’punaisenmaton’ iltapuku jota rakastin. Glitteriä kerrassaan!! Kaikki olivat pukeutuneet kauniisti ja tuntui ihanalta saada juhlistaa elettyä 50 vuotta. Lähes kaikki minulle tärkeät ihmiset olivat paikalla. Syötiin ja juotiin ja poikani piti upean puheen. Samoin rakas ystäväni lapsuudestani. Minäkin olin suunnitellut valmiiksi puheen kaikille kaikista. Jos joku juttu voi joskus mennä nappiin niin tuo puhe meni. Uskon että jokainen huoneessa olija ymmärsi heidän tärkeytensä elämässäni ja sen miten upeita he ovat. Se oli ainakin tarkoitus. Ilta loppui tanssiin ja juhlintaan joka nosti ainakin minun huulilleni hymyn ja tyytyväisyyden ja kun kömmin unibussiin niin nukahdin takuuvarmasti hymy huuulillani. Torstaina oli aikainen herätys sillä oli viimeinen aamu jolloin isolla porukalla oltiin talossa. Puolet väestä pakkasivat autonsa ja suuntasivat jälleen Nizzaan. Tässä välissä oli pari lentoa peruttu ja uusia metsästetty ja uudet saatu muttei ehkä ihan suunnitelmien mukaisesti. Mutta lentoliikenne Euroopassa näytti olevan täysin sekaisin niinkuin mummin vanha käkikello. Joten energiaa tuohon asiaan ei kannattanut sen enempää laittaa. Koko poppoo suuntasi kuitenkin torstaiksi Monacon pikkuruiseen ruhtinaskuntaan. Tätä päivää moni oli odottanut. Veljeni toimi oppaana ja oli varannut lounasravintolan. Jokainen söi vatsansa täyteen mieletöntä italialaisia herkkuja. Ravintolasta poistuttiin 4:ssä ryhmässä. Nuoret lähtivät omille teilleen, jotkut jäivät veljeni talolle ja kaksi ryhmää suuntasi rannalle. Upea uusittu ranta kutsui puhtaudellaan ja mukavuudellaan nauttimaan auringosta. Rantaboulevardi oli todella kutsuva ja kahvioiden hinnat pöyristyttäviä🙈. Suomessa saa kahvipakan kupin hinnalla ja on vaikea olla miettimättä tuota jörkyttävää hintaeroa. Kun oikeasti ei ole miljonääri eikä edes erityisen rikas niin jokainen kulu Monacossa tuntuu pankkitilillä suurena lovena ellei suorastaan järkkynä lommona. Rannalta suunnattiin kasinolle ja voi mikä pettymys minua kohtasi. Vanha kaunis kasino oli toki paikallaan mutta puutarha ja etupiha oli muutettu täysin ja kun katson tuota muutosta minun landpaukkusilmin niin kyllä marmoria on uponnut pihaan mutta kaikki kauneus on silti poissa. Tyttöreni joka rakastaa kauniita autoja oli hetken kuin taivaassa mutta eipä muut juuri hätkähtäneet eivätkä syttyneet Monacon upeudelle…hmm…en ehkä minäkään vaikka nuoruusvuosina paljonkin aikaa siellä olen viettänyt. Talolle paluu oli hiljainen sillä ohjelma viikon aikana oli ollut niiiin tiivis. Nyt oli viikon viimeinen päivä talolla joten Nizzaan mekin suuntasimme viimeiseksi yöksi. Perjantai kuilui kuitenkin ensin siivoten ja jynssäten ja sitten ahtauden vuoksi kolme ihmistä sai vielä tilaisuuden kokeilla junamatkaa Italiasta Nizzaan. Se sujui kuin tanssi ja maisemat vaihtuivat kauniista kamaliin yhteiskunnan häpeäpilkkuihin. Nizzassa jälleen ja tällä kertaa ihana rento ilta oli tiedossa. Talsimista kuuluisilla aukioilla, ranskalaisia herkkuja, viimeiset limoncellot ja kansainvälistä tunnelmaa parhaassa seurassa. Napakymppi lopetus reissulle tai siis no niin mä kuvittelin. Nukkumaan mentäessä kello oli soimassa 03.00 jolloin varmistin poikani kentälle menon. Siitä alkoi kotimatka helvetti. Lentolakko oli sulkenut kentän hetkellisesti vaikka poikani pääsikin sitten lähtemään ajallaan. Meidän kävi toisin. Ryhmämme oli kuin ’Yksin kotona’ leffan huono kopio tai oikeammin elävä kopio.Lyhysti yritän kiteyttää lennot peruttiin, muutettiin, vaihdettiin jälleen, lennettiin Pariisista alas takaisin lähes lähtökohteeseen ja seuraavaan koneen lähtö olikin ennen meidän laskeutumistamme joten sieltä 26 henkeä juoksi terminaalin läpi seuraavalle portille jossa vasta selvisi että kone tosiaan odotti meitä. Lähes 7h myöhässä 18h tuntia lähdön jälkeen kapusin peiton alle. Huh mikä päätös reissulle joka sisälsi kaiken mitä voin vaan kuvitella. Tunneskaalan ääripäät, tapahtumien onnistumiset ja epäonnistumiset, ihmisten hyvät ja huonot puolet näyttäytyivät kuin kummitus lastenhuoneessa tai ehkä voi puhua inhimillisyydestä ja koin yhteisen ilon tuoman huumeen kaltaisen eufooria. Että näin mentiin ’sata lasissa’ ja toista tuollaista reissua ei enää minun elämässäni tule.

'Sata lasissa' vol 2. Viikko Italiassa

’Sata lasissa’-itse viikko Italiassa…10.9.2022 se oli sitten menoa. Kone lähti seitsemältä aamulla joten lähtökuopissa oltiin jo 03.15. Kaikki perheenjäsenet enemmän tai vähemmän unenpöpperössä mutta matkakuume oli kova ja käsin kosketeltavissa, eikä oman kaapin Buranat pystyneet taltuttamaan tätä kuumetta. Koska lähtijöitä oli paljon oli oma perhe jaettu moneen autoon. Jo kentälle tulossa oli havaittavissa eri perheiden eri ajatustavat. Jotkut olivat lentoyhtiön ohjeistuksen muikaisesti 3h ennen lähtöä kentällä, osa lähti vasta silloin ja osa tuli kentälle ihan niinkuin ennenvanhaan n. 1,5h ennen lähtöä, jos sitäkään. Härdellos Buenos Aires tuntui kentällä heti sillä väkeä oli kuin pipoa, lennot ylibuukattu ja matkalaukut vaarassa lähteä eri lennoille eikä varatuilla paikoilla ollut merkitystä kun uusiksi olivat menneet. Noh, pienet asiat eivät matkaintoa latistaneet. Ryhmämme jakaantui heti kahtia jotta olisi helpompi liikkua. Itselleni tuli niin hyvä fiilis silti, tästä reissusta tulisi huippujen huippu. Lennolla saimme yllätyslahjat jotka veljeni oli hankkinut ja vitsi tuntui arvostetulta ja jotenkin hyvin rakastetulta. Nämä ihmiset olivat tulleet reissulle ihan meidän takia. Siltä tuntui, todellisuus oli varmasti saldoa monenlaisista asioista. Nizzan kentälle laskeuduttiin hymyssä suin ja vuokra-autot odottivat noutajaansa. Ilmassa oli iloa ja hermostuneisuutta sillä tulevat haasteet liikentessä olisivat odotettua suurempia. Ja yhdessä toimimisen haasteet näkyi joka ’taitekohdassa’. Aina joku ’rynni’ ja sai hommat hoidettua nopeasti ja toiset ’maleksi’ ja jouduttiin odottelemaan. Minun stressikäyrä oli koetuksella kun vaakojen tapaan tuo kaikille ’kiva ja mukava olo’ oli minulle niin tärkeä. Oman mukavuuden kustannuksella sain jälleen toimia diplomaatin sijaisen. Saakeli että sain tasapainoilla ja silti jollain oli ainakin joku herneenpoikanen menossa nenuun. Onneksi siskoni, joka on ihan ilman vaaka horoskooppimerkkiäkin taitavampi tasapainottelija niin oli mukana. Talolle matka oli yllätys. Ohhoh! 12km kartalla osoittautui 35minuutin taitoajo suoritukseksi. Talo olikin vuoristotietä ylös ja tämä antoi esimakua kaikille tuleville matkapahoinvoinneille, vuokra-auto painajaisille sekä pitkäpinnaisuuden koetinkivi ala maksimuksille. Perille päästyämme pinna oli kaikilla lyhyt ja nälkäkiukku puski läpi. Huoneet jaettiin ja ruokaa lähdettiin tekemään vauhdilla. Mikä helpotus olikaan kun jokainen sai murusta rinnan alle ja pystyi pakenemaan oman halunsa mukaisesti huoneisiinsa hetkeksi. Taloilla vasta iski tajuntaan mikä määrä ihmisiä 28 henkilötä oli. Jopa isossa talossa riitti alituista vilinää. Ainaista ja kokoaikaista! Eka päivä päättyi lähes 22h valveilla olon jälkeen ja sen jälkeen uni maistuikin, ainakin osalle. Herääminen seuraavaan aamuun olikin hauskaa. Osa oli jo hereillä vaikka itsekin olin yllättäen itselleni aivan epätyypillisesti herännyt jo klo 8, outoon taloon. Hajut ja äänet muistuttivat talon pitkästä historiasta ja yhtään askelta ei voinut huomaamatta ottaa. Lattian valittava narina teki minuun vaikutuksen ja ihastuin ’italian historian’ tuoksuun ja epätäydellisyyteen. Muistiraidastani heräsi kaikki muistot vietetyistä vuosista Italiassa. Ai niin, tällaistahan täällä on; epätäydellistä, narisevaa, ei korjattua, kirjoittamatonta mutta koettua historiaa, salaisuuksia kaivettavaksi ja kauneutta jos osaa katsoa. Osa porukasta olivat heti ottaneet ilon irti italian viineistä ja limoncellosta ja voi sanoa että ’päätyyn asti’ olivat vetäneet. Ja talon omistajat olivat heti puuttuneet peliin🙈. Eiiih!!! Mutta juuuh kyllä. Heitä ei ekalla aamiaisella näkynytkään. Ja kun nousivat uuteen päivään niin aikas hiljaista porukkaa oli. Päätettiin heti lähteä kylille viettämään rantapäivää. Osa lähti samalla nopeudella kuin raketti lähetettiin kuuhun 16.7.69 ja olivat rannalla ennenkuin muut edes ehtivät reagoida. Taas eri tempoja nähtiin ja koettiin. Rannalle päästiin kaikki mutta italian viikonlopun ruuhkat jotka ovat hiukan erilaisia kuin Jönsbölen niin muistuttivat meitä siitä että 7 vuokra-auton parkkeeraminen ei ole ihan piisofnakki😂. Saatiin kokea upea helle Italian rivieeralla paikallisten parissa, sillä valittiin ihana pieni ranta. Ruoka oli juuri niin suussa sulavaa kuin muistin. Ah, kuinka juhlavaa! Katselin porukkaamme ja imin itseeni huumeenkaltaista sosiaalista hyvänolon tunnetta. Se huumasi minut. Illat vietettiin talolla jolloin myös koettiin vuoristoilmaston raaka kylmyys joka löytää tiensä luihin ja ytimiin, vaikka olisi mitkä pyjamat vedetty niskaan. Yöt, taloissa joita ei lämmitetä voi verrata öihin helvetissä (vaikken varsinaisesti ollekaan niitä siellä viettinyt) . Aamulla vuoristoilma yllätti ja oli kuin vastarakastunut teini; aurinkoinen, lämmin ja syleilevä. Se kertoi meille äänettömästi, nauttikaa. Ja aurinkoisella parvekkeella syötiinkin ihana aamupala ja vastaanotettiin uusi päivä. Maantaina saapuivat kaksi viimeistä reissaajaa joten päivässä oli paljon ohjelmaa. Rantaa sekä upea koko porukan kanssa koettu ravintolailta. Ihanan vanhassa rauniomiljööhön piiloutui ravintola jonka mölyporukka täytti. Ruoka oli taivaallista vaikka kieltämättä härdellos Buenos Aires käväisi ravintolassa. Eipä tainnut tuo ’Härdellos dude’ jättää meitä rauhaan oikein koko viikkona. Yöllinen ajo läpi Ranskan rivieran Nizzan kentälle tuntui jotenkin sekin mukavalta. Ihana saada oma lapsi mukaan yhteiselle lomalle. Seuraava päivä oli jo tiistai ja täytyy sanoa että päivät kuluivat nopeasti ja olivat todella täyteläisen tuntuisia. Vaikka 100% ja 24/7 sosiaalinen hullun mylly väsyttää ja vie paljon energiaa niin vitsi siitä myös saa energiaa. Tiistai oli Nizza päivä ja sinne lähdettiinkin koko porukan voimin. Wau kun kivaa vaikkakin Nizza sinänsä on ’tuttu’ kaupunki. Ja siis jotta ei ihan muitta mutkitta päästy kohteesta A tai kohteeseen B ajoimme mukavasti väärään suuntaan ja näin tämän päivän aikataulu alkoi jo aamupäivästä lirittämään. Tästä kerron sitten lisää seuraavassa ’jaksossa’, jätän siis loppureissun toilailut triologian vikaan jaksoon. Hei så länge.

’Sata lasissa’ viikko Italiassa 20.9

’Sata lasissa loma’ vol. 1. No niin kotona jälleen odotetun Italia loman jälkeen. Fiilikset tällä hetkellä järisyttävän väsyneet mutta tyytyväiset. Tässä kirjoituksessa en keskity kertomaan lomani kulkua vaan kerron siitä kun 28 ihmistä pistetään yhteen asumaan 7 vrk:ksi ja mikä ihanan, uskomaton ja ’unohtumaton casino’ siitä syntyykään. Olen jaannut ’Sata lasissa’ kertomukseni triologiaksi. Tämä on ensimmäinen osa ’suunnittelu ja sen haasteet’. Lomaa lähdettiin suunnitte-lemaan n. vuosi sitten. Tai oikeammin minähän olin salaa siitä haaveillut ja suunnitellut jo pidempään. ’Kaikki’ ystäväni olivat heti lähdössä mukaan mutta kun päätöksen hetki oli käsillä yllätyin itsekin sillä oikeasti 28 henkilöä varmisti lähtönsä ja näin ’sata lasissa porukka oli valmiina lähtöön’! Ei ollutkaan ihan helppoa löytää 28 hengelle taloa ilman että siitä joko pulitetaan tonneja/henkilöä kohden tai että se on keskellä ei mitään mutta pirunmoisen etsinnän jälkeen löytyihän tuo vihdoin ja viimein, vanha historiallinen kartano Italian vuorilta lähellä Sanremoa. Talo vaikutti kuvissa ihan kelvolliselta mutta eihän sitä koskaan tiedä mitä todellisuus tuo tullessaan. Odotusta oli ilmassa ja vaikeinta kai oli se että minä joka reissua järjestelin olen porukan suurpiirteisin joten selviän noin arjessakin vähällä suunnittelulla mutta nyt piti suunnitella ja muistaa tiedottaa ihmisiä paljon enemmän kuin mitä itse olisin tarvinnut. Ja kuitenkin tiedotin liian vähän ja liian harvoin. Suunnittelu oli mahtavan hauskaa. Yhteistä ohjelmaa ja miten hyvällä paikalla talo olisikaan kun lähellä on Sanremo, Nizza, Monaco ja Genova (luulin😂). Ja olihan nuo paikat lähellä kartalla katsottuna ja kilometreissä mutta totuus oli sitten jotain ihan muuta mutta siitä sitten myöhemmin. Suunnitteluvaiheessa oli ihanaa miettiä matkallelähtijöiden kanssa yksityiskohtia ja sopimus oli että tämä ei ole yhdessä suunniteltu 7 päivän ’Ansun paketti matka’ vaan jokainen tekee mitä haluaa paitsi silloin kun on yhteistä ohjelmaa. ’Sata lasissa-juhla’ eli syntymäpäivämme ilta oli yksi ohjelma, Monaco-päivä toinen ja alkuperäisesti yksi oli ajatus saariretkestä. Noh, jottei tämän loman suunnittelu ihan slam dunkiksi osoittautunut kahden matkaanlähtijän eteen nousi työeste. Eli he tulisivat pari päivää muun poppoon jälkeen ja lähtisivät päivää ennen muita. Tai näin oli tarkoitus mutta toisin kävi. Eka lento peruttiin ja tilalle saatiin melkein mahdoton reitti. Noh, tätä sain jännittää loppuun asti ja täyden kympin annan nuorisolle nyt kun tiedän että hyvin kävi. Viimeisen kuukauden pelkäsin joka aamu että lentoihin tulisi vielä muutoksia mutta eipäs tullut ja matkaan päästiin. Ennen lähtöä kuitenkin selvisi ettemme ilman autoa selviä. Tosiaan kartalla katsoen välimatkat olivat lyhyitä joten mitään megamukavia autoja ei tarvittaisi. Kalliiksi kävi vuokraaminen kuitenkin. Ja jos olisin tuossa kohtaa tiennyt perillä odottavan todellisuuden niin ohhoh olisin miettinyt koko matkaa uusiksi. Talo vuokrattu, lentoliput takataskussa ja autot vuokrattu-check, joten nyt oli aikaa miettiä matkalaukun sisältöä ja perillä tulevaa ohjelmaa. Odotukseni olivat korkealla, hipoi lähes pilviä ja mieheni varoitteli tuttuun tyyliinsä ’vituksi menee kuitenkin’ varsinkin kun meitä olisi matkassa 28 ihmistä eri tempon, halujen, tapojen ja tottumusten kanssa. Mutta optimistinä minä en suostunut luopumaan unelmaloma-ajatuksestani. Eli sillä lähdettiin matkaan…

I'm back 1.8.2022

Se oli sitten siinä, kesäloma ja kirjoitustauko. Makaan sängyssä ja mietin onko akut nyt ladattu, mieli virkeä ja täynnä uusia ideoita ja virtaa? Olenko nyt palautunut ja valmis palamaan sorvin ääreen? Voin kai vastata että neljä viikkoa meni nopeasti ja mielelläni olisin lomaa jatkanut mutta nyt on aika palata eikä siinä hirveästi mussutukset auta. Pitää toki samaan hengenvetoon sanoa että kesälomani oli erilainen, hyvä, hauska mutta ennenkaikkea erilainen. Mikä siitä sitten teki erilaisen? No se että en ole lasten syntymän jälkeen lomaillut yksin. Nyt oli ’aviomiehetön’ ja osittain lapseton loma ja olihan olo 23vuoden yhteislomailun tai ainakin osittaisen yhteislomailun jälkeen aluksi aika ’orpo’. Noh kuvittelin olevani paljon kotona ja saavani paljon juttuja tehtyä mutta höpöhöpö. Toisin kävi. Ohjelmaa oli joka viikolle ja reissuja enemmän kuin moneen vuoteen. Keli ei ole mielestäni ollut paras mahdollinen mikä tarkoittaa ettei helteet osuneet minun lomalleni ja minähän olen helleaddikti. Sain pärjätä yhdellä rantsupäivällä. Ja tämä on ollut myös ensimmäinen loma jota en ole nukkunut pois, niinkuin ystäväni sanoisivat. Tosin torikahvilan omistajat ovat pirusentääm vaihtuneet ja näin minun perinteeni aloitta loma aikaisella torikahvilla jäi toteutumatta sillä tori aukeaa ’vasta’ kahdeksalta. Mitäs muuta minulle kuuluu? Voi kun olen myös tänä kesänä tajunnut ’kyykkyviinimäisyyteni’. Antakaas kun selitän. Olen kohta 50v ja vaikka olen mielestäni nuorekas, suhteellisen freessi ja jopa ihan ok kunnossa niin tänä kesänä ensimmäistä kertaa ikinä olen voinut omalla kohdallani todeta etten ihan niin ’freessi’ ole kun miltä tuntuu. Jessus kun koko kroppa on valahtanut, kesävaatteet ovat pandemia kuukausien jälkeen kutistuneet kaapissa ja iholtani löysin ensimmäiset ’mummopilkut’. Ei jumaliste! Eli olen kuin kyykkyviini, vaikka miten etikettiä vaihtaisi tai pullottaisi litkun kauniiseen pulloon niin kyykkyviini on laadultaan kyykkyviiniä. En tarkoita mitenkään dissata tämänikäisten naisten laadullista elämänkokemusta joka on laatuviinitasoa, enkä tarkoita pahalla vaan tarkoitan tässä mitä luonto tekee meille ulkoisesti. Nyt pitää alkaa pitää itsestään kunnolla huolta ettei loputkin ihosta valahda navan alapuolelle. Ja siis tuo ettei pystykään enää olemaan niin intopiukeena aamusta iltaan on minulle iso juttu. Tuntuu että mummiksen ekat oireet vaanivat nurkan takana ja nauravat minulle pirullisesti ja yrittävät ottaa farkkujeni takataskusta kiinni ja pysäyttää minut joka kulmalla. Ihan niinkuin ei olisi tarpeeksi siinä ettei zumba askeleet sujukaan niinkuin ennen naiselta joka on harrastanut vatkausta yli 15v. Tänään alkoi paitsi arki niin alkoi myös some-loma. Minulla on tällä hetkellä mielettömät vieroitusoireet mutta tämän kolmen kuukauden kokeilu on monella tapaa minulle terveellistä. Tunnen jo nyt että tämä lisää henkistä terveyttäni. Saa nähdä…vähän epäilen vaikka yritön itselleni vakuutella noita terveysvaikutuksia. Nyt pistän pään tyynyyn ja toivon että huominen on helpompi aamuherätys.

Yhteen elämään mahtuu tapahtumia a:sta ö:hön

Mitä tapahtuikaan elämälle kun tuo ponihäntäinen pikkutyttöni yhtäkkiä ajeleekin ympäri kylää kauniilla valkoisella skoballa vapauden-kiilto silmissään. Ja siis jos mietin niin eihän siitä ole kauaa kuin minä itse hulmuhiuksineni (silloin minulla oli sellaiset, ei ollut katrihelena kutri-looki iskenyt) istuin siihen aikaan pikkurikollisena (kun kaksi päällä ei saanut ajaa) mopon olemattomalla takapenkillä ja rällästelin menemään. Vapauden-kiilto silmissä itsellänikin. Ja siitä on 35 vuotta aikaa. Hyvänen aika! Pohdin aamulla mihin se aika on livahtanut ja mitä kaikkea ihminen ehtiikään elämänsä aikana kokea ja tehdä. Yritin listata 10 tapahtumaa elämäni varrelta randomisti ja miettimättä sen enempää. Tässä osa niistä…Listalle en ottanut mukaan yhtään elämän suurimpia kohokohtia jotka ovat tietysti häät ja lasten syntymät enkä muita merkityksellisiä lapsiin liittyviä asioita. Listalle kipusi hyvin erilaisia asioita elämäni varrelta. Rakkaan mofani vierailu Italian kodissamme. Aivan upea yhteinen viikko ihmisen kanssa joka oli aina ollut minulle tärkeääkin tärkeämpi. Muistui mieleeni yksi aika märkä, ei tietenkään keliltään, vaan tarjoilultaan ollut mökkijuhannus. Niinkai ne kaikki juhannukset nuoruudessa oli mutta tällöin juhlat loppuivat kurjasti kun luukutettiin musiikkia ja takaluukkuikkuna hajosi kesken musiikin soiton. Yksi ihanimmista jutuista minun kaltaiselle romantikolle on kihlajaisyllätysreissu jonka mieheni järjesti. Yllätyksenä sain vielä tulevan mieheni valitsemat vaatteet risteilylle. Sen muistan ikuisesti. Toinen hyvin romanttinen yllätys löytyi margariinipaketissa ’kulta, olet taas purkillani’ (oli yhteiselon ensimmäisiä kinasteluja kumpaa margariinia käytetään uudessa kodissa,Kevyt Linjaa tai Floraa). Listalle kipusi myös eka etelänreissu parhaan ystäväni kanssa. Me kaksi nuorta neitiä revityissä farkkusortseissa saatiin jokerimatkana viiden tähden hotellimatka Kyprokselle pikkoloineen ja marmorilattioineen. Enemmän väärään paikkaan tiputettuja turistityttöjä saa hakea. Mitäs muuta listalta löytyy? Lohileipä aamiainen joka sunnuntai Anitan luona. Kahdeksan vuoden ajan yksi rakkaimmista ihmisistä teki minulle aamiaista joka sunnuntai. Niin paljon viisautta ja hauskaa vanhan naisen huumoria en ole koskaan kenelläkään muulla tavannutkaan. Häntä kaipaan suuresti. Yksi hauskimmista jutuista mitä pulpahti mieleeni oli mummoni kilpikonnan karkaaminen ja sen hakureissu serkusten kesken. Miten voikaan telluksen hitaimpiin eläimiin kuuluva kilpikonna karata isolta pihalta niin nopeasti kuin tuo kilpikonna teki. En tiedä miten siinä niin kävi mutta konna löytyi parin tunnin hakemisen jälkeen naapurin mansikka-maasta köllöttelemästä. Palkaksi löytämisestä mummoni palkitsi meidät jäätelöllä ja karkilla ja siinä hetkessä oli niin hyvä olla juuri minä. Yksi muisto mikä tuli mieleeni on pienen ihmisen elämän jännimpiä tapahtumia. Taisin olla kuuden vanha tuolloin. Vanhempani omistivat huoltoaseman ja äidilläni oli aamuvuoro. Sain joskus lähteä hänen mukanaan viideksi töihin ja juuri tuona aamuna, aamuyöstä huoltoasemalle oli murtauduttu ja lyöty pajatso säpäleiksi. Muistan miten oli jännää kun poliisit tulivat ja miten hurjalta pikkutytöstä tuntui kun ’rosvot’ olivat käyneet meidän huoltsikalla. Tottakai listaa voisi jatkaa loputtomiin ja kaikkea ihanaa, vähemmän ihanaa, surullista, odottamatonta ja jopa uskomatonta on tapahtunut. Niin monta hyvää hetkeä ja upeaa ihmistä on mahtunut 429420 tuntiin jotka olen elännyt. Parasta varmasti perheeni lisäksi on ne upeat ystävät joiden kanssa olen saanut kokea niin paljon, uudet ja vanhat traditiot joista pidän kiinni, kaikki matkat yksin, kaksin ja porukassa sekä unohtamatta arjen pieniä luksushetkiä kuten aurinkoiset aamut kahvikupin äärellä. Kyllä elämä maistuu edelleen vaikka osa onkin vilissyt jo ohi hurjalla vauhdilla.

Ei keski-ikäinen jaksa rillutella

Jälleen yksi keski-ikäisen naisen viikonloppu ohi. Ja pirun hyvä sellainen olikin. Vähän teinin kuskailua joka kaikessa ärsyttävyydessään luo jotenkin tarkoituksen elämään, keski-ikäisten kolmen koplan reissu Suomen ehkä kivoimpaan kaupunkiin eli Åboon ja kirsikkana kakun päällä uudet ripset ja pikavisiitti ihanan ystäväni luona. Mutta jottei tästä tulisi nyt todella kuivahko lista kaikesta tekemisestäni keskityn keski-ikäisten kolmen koplan reissuun. Lähdettiin siis Turkuun siskoni sekä kälyni kanssa. Matkaa on suunniteltu monen monta kuukautta ja nyt toukokuussa se sitten vihdoinkin toteutui. Jotain se kertoo meistä ettei saada puoleen vuoteen kalenterista kahta päivää buukattua mutta ei nyt takerruta siihen. Hotellin valinta osui nappiin. Kakola hotel oli erilainen ja varsinkin koska olen jotenkin aivan tympääntynyt ketjuhotelleihin jotka loistavat yllätyksettömyydellään. Tämä oli kyllä ihanan erilainen. Vanha vankila oli kokenut muodon muutoksen mutta ’vankila yksityiskohtia’ oli kivasti ripoteltu sinne tänne, tunnelma oli ’mysig’ ja esim perhehuoneen kerrossänky oli ns. selliksi rakennettu kaltereineen kaikkineen. Parasta oli kuitenkin palvelu. Koska olen aina ollut sellanen ’vanhojen pappojen ihailija’ niin täällä meidät vastaanotti vanhahko herrasmies joka toi parkkipaikalle pysäköintilipukkeemme, kantoi skumpat ulkobaarista sisälle, tarjosi suussasulavaa kakkua ja kertoi talon historiaa. Hän saa täydet pisteet asiakaspalvelustaan. Kunnon herrasmies hemmottelemassa keski-ikäisiä naisia. Vaikka uskon että kaikkien ’rilluttelevien’ naisporukoiden mielessä on ’crazy night out’ niin meidän kävi toisin, jälleen. Viikonloppureissussa ei ollut mitään villiä ellei elämänviisauksien valtavan määrän sinkoitumista hotellihuoneen seinille lasketa. Mutta upeinta kai siinäkin oli kun voi pötkötellen todeta ’so what?!’ ei kukaan meistä oikeasti halunnut edes olla veikeen villi eikä meistä kertakaikkiaan ole enää siihen. Kuinka villi minä muka ikinä olen edes ollut ? No aika säälittävän ’ei-villi’! Tai mitä villiä minä olen muka noin muuten pitkään aikaan tehnyt? Vastaus on selkeä ja helppo, olen yhtä villi kuin ykkösviilini jonka söin lounaaksi. Minä uskon että tarpeemme ei edes alunperin ollut villeyden esille tuomisessa vaan ehkä maailmanparannus oli kaikkien kolmen agendalla. Miten huikeesti keski-ikäiset voivatkaan kokea vertaistukea ja viisautta eletyn elämän viisauksien jakamisesta. Åbo tarjosi kaupunkina aurinkoa, hyvää ruokaa, yhteisen hetken poikani kanssa ja joen varrella nautittua skumppaa. Ai että nauru oli herkässä vaikka kaikilla ei elämäntilanne olekaan mitenkään naurun arvoinen. Kun keski-ikäiset naiset istuvat yhdessä ja kuuntelevat toisiaan ilmassa voi tuntea syvän myötätunnon, ymmärryksen ja myötäelämisen. Tällä en tarkoita missään tapauksessa sitä, että kolme viisasta naista istuu ja leikkivät ’joo-joo-naisia’ toisilleen ja ovat asioista samaa mieltä, ei ollenkaan niin. Minusta naisten välillä voi parhaimmassa tapauksessa syntyä sellainen syvä kunnioituksen silta jota kukaan ei murra vaikkakaan mielipiteet eivät kohtaa. Minusta naisten välisessä ystävyydessä parasta on myös se että toista kannustetaan ja samalla autetaan löytämään uusia ratkaisuja jotka ovat kaikkien eduksi. Monesti sanotaan että naiset ovat toisilleen ilkeitä ja puukottavat selkään mutta minun on vaikea ymmärtää sellaista. En tunne puukotusilmiötä enkä siihen meinaa tutustuakaan, kun lähes 50 v olen ilman puukkoa pärjännyt. Åbo oli viileästä tuulesta huolimatta jälleen mukava paikka. Hienoa oli että me kaikki kolme, kuitenkin aika eri ikäistä naista osattiin olla rehellisiä toisillemme ja kerroimme lähes samaan aikaan että kaikki turhat fantasiat illan villeys teoista voitaisiin jättää pois ja silti voin sanoa rehellisesti nauttineeni ja rentoutuneeni täysillä. Ja niin me jätettiin ’kreisinessit’ seuraavaan kertaan. Villeintä kai oli skuutti matka keskustasta Kakolaan. Ei se muille ollut kokemus eikä mikään mutta minulle vanhalle sähläri kääkälle tuo oli kyllä kokemus. Kiva ja hauska. Mitään en sählännyt vaan hyvin pääsin perille. Pojalle lähetin todistusaineistoa ja vastaus sieltä oli että ’äiti voi jessus sua!’ ja ehkä tuo kertoo kaiken. Kaikkea ei tarvitse yrittää ja kokeilla vaikka pää niin sanookin😉. Iltaa vietettiin suurimmaksi osaksi siis hulppeahkossa hotellihuoneessa juoden viiniä ja skumppaa sekä syöden jokaisen keski-ikäisen naisen kielletyllä listalla olevia sipsejä, karkkeja ja suklaata. Yöpaitarumban jälkeen (siis kun nukkuu yhdessä ns. vieraiden kanssa jokainen pyrkii vähän hienostelemaan. Ottaa mukaan parhaimman pyjamansa vaikka oikeasti haluaisi tehdä just niinkuin kotona eli heittää vaatteet nurkkaan ja pompata peiton alle alasti tai risaisen mutta mukavan nansonsa kanssa😂!) juttua riitti. Voi hyvänen aika sitä riitti. Hassua on että vaikka kuinka höpötystä oli ilmassa unibussi saapui ensimmäisen naisen luo hyvinkin aikaisin. Ja hassua tai ei, niin siihen tuo nainen hyppäsi. Me kaksi muuta vilkutettiin unilandiaan lähteneelle ja jatkettiin yön hämäryydessä keskustelua. Kun uni alkaa hiipiä puseroon ajatuksen kulku ei enää ole ihan terävimmillään mutta tässä kohtaa minä en halua luovuttaa. Minä haluan valvoa ellei nyt muuta villeyttä ilmassa ollutkaan niin valvomisesta en luovu. Valvominen on minulle jotenkin omien ajatuksieni paraatiisiaikaa. Saan hiljaisuudessa ja hämäryydessä nauttien vatvoa pelkästään minulle kuuluvia ajatuksia. Uskon että melkein jokainen tarvitsee kimppahöpötyksen lisäksi (okei osa ei varmasti tarvitse!) niitä hienoimpia monologi höpötyksiä jotka tapahtuvat omassa päässään, muilta piilossa. Mutta niin se vaan on että haluan minä mitä tahansa niin unibussi se tuli minuakin noutamaan. Vastahakoisesti kuin humalainen pikkujoulujuhlija minä siihen hyppäsin ja voih ah kuinka uni tuntuikaan hyvältä kun annoin sille vallan. Niin se meidän keski-ikäisten rilluttelu viikonloppu päättyi, ehkä teidän mielestä nolosti. Luin juuri että kypsyyttä on se kun tajuaa että voi elää juuri niinkuin haluaa vaikka muut eivät ymmärräkään niitä valintoja. Lopuksi kai voi siis sanoa että jessus oltiin kypsiä😉.

Onnellinen päivä

Aikuiset lapset ovat upea asia. Tänään olin käymässä Turussa vanhimman pojan luona ja voi miten iloiseksi nämä käynnit minut tekevät. Jotenkin olen salaa tai en edes tiedä olenko niin salaa mutta olen ylpeä kun katselen poikaani. Joka kerta olen ylpeä millainen hieno, itsenäinen, iloinen, hyväkäytöksinen ja lämmin poikani on. Ei se mitään ettei kämppä ole yhtään sen siistimpi kuin hänen huoneensa kotona kun minun mottoni on aina ollut ’parempi että on vähän paskaa nurkissa kuin että elää puhtaassa helvetissä’. Ja olen yrittänyt kasvattaa lapseni niin että he osaisivat nähdä että kyllä elämä kantaa jos sen antaa kantaa. Olen joskus pimeässä peiton alla miettinyt että jos saisin valita vain yhden ominaisuuden lapsilleni niin mikä se olisi. Olen joka kerta tullut siihen tulokseen että hyvä itsetunto on ihmiselle äärettömän tärkeä. Sillä elämä on huomattavasti helpompaa hyvällä itsetunnolla varustettuns kuin jos joutuisi taistelemaan itsetuntonsa kanssa. Elämässä kohtaa tasaisin väliajoin paskiaisia jotka saavat kiksejä mikäli he ’niittaavat toisen ihmisen kanveesiin’ ja silloin kun tällainen shittupää kohtaakin hyvällä itsetunnolla varustetun kanssaihmisen voi kohtaaminen ollakin yllätys ja ’täystyrmäys’ niittaajalle. Vanhin poikani on siitä onnekas että hän taisi jo synnärillä saada taikasäkin täynnä hienoja ominaisuuksia. Nyt joku ajattelee, että ei vitsi taas joku mamma kehuu lapsiaan ja sitähän ei kukaan jaksa kuunnella mutta minäpä olen täysin erimieltä. Mammat saa ja pitääkin lapsiaan kehua. Kehua muille mutta myös muistaa kehua heitä ääneen heille itselleen. Eli nyt kehun poikaani teille😂. Niin poikani tosiaan sai erityisrepun. Jo pienenä hän ymmärsi asian että itsensä pitää hyväksyä niinkuin on ja että hyvinvointi on usein kiinni siitä että teet asioita mistä itse pidät. Hän on aina seissyt omien mielipiteidensä takana sellaisella pehmeällä mutta päättäväisellä tavalla. Kun hän on tarvinnut omaa tilaa hän on sitä ottanut (minä en nuorena sitä osannut), kun on halunnut poiketa muista esim alkoholin käytössä hän on aina pysynyt kannassaan vaikka kaverit ovat sanoneet mitä. Poikani on yleisesti aina ollut pidetty vaikkei mitään numeroa itsestään ole tehnytkään. Hän osaa olla kaikenlaisten ihmisten kanssa ja ymmärtää ettei kaikilla ole samat lähtökohdat elämään. Nyt aikuisena hänestä huomaa vielä selkeämmin että muiden kunnioitus ja arvostaminen on hänelle tärkeää. Ei elämässä ole niin vaarallista ellei koti olekaan kuin Glorian kannesta tai ellei vaatekaappi ole kuin armeijan aikana. Minusta paljon tärkeämpää on tuo tunne että elämässä on onnellinen ja että uskaltaa elää aamusta iltaan täysillä. Itse olen sitä sukupolvea että pitkään hain hyväksyntää muilta ja oma elämä jäi vähän niinkuin notkumaan vararaiteille. Onneksi minäkin tulin järkiini jossain kohtaa ja tajusin että minun tapani elää on kuluttavaa ja peilistä ei katsokaan ansu vaan joku toinen jolla on ansun kasvot. Tämä vaikkakin itsetuntoni on ollut aina suhteellisen hyvä. Mutta ehkä tuo juuri siksi että se on ollut ’vain suhteellisen’ hyvä. No nyt minä istun lempituolissani kotosalla ja tunnen kuinka suuni on hassuati sellasessa kestohymyssä kun sielu nauraa hyvää oloa ja tyytyväisyyttä. Ihana että minä sain kokea äitiyden ja sen että nuo ’pikkuriiviöt’ jotka välillä olisin antanut torilla ’helppoheikille’ myytäväksi kasvoivat upeiksi aikuisiksi. Onhan yksi vielä teini josta vähän saan vielä nauttia läheltä mutta hyvää vauhtia hänkin kiitää kohti aikuisuutta…

Lasten kautta saan elää unelmaani😉

Sanotaan ettei saa elää unelmiaan lastensa kautta mutta entäs jos vaan ihan pikkasen😉?! Tänään oli tyttäreni enskari ja voi kun minusta oli ihanaa nähdä hänet siinä teatterin lavalla. Ihana nähdä miten häntä jännitti hyvällä tapaa mutta että innostuneisuus paistoi nuoren näyttelijän silmistä. Kyllä minä äitinä siinä etupenkillä nautin että tyttäreni nauttii asiasta jota hän haluu tehdä mutta jota myös itse olen aina halunnut tehdä eli näytellä. En minä mikään luonnonlahjakkuus ole ja minulla taitaa olla enemmän halua ja intoa näytellä kuin taitoa. Tyttäreni on todella erilainen kuin minä, myös näyttelijänä. Hän haluaa onnistua, hinkata vuorosanoja ja suoriutua täydellisesti kun minä maalaan isolla telalla kyl mä pärjään mentaliteetilla meen. Mutta mä elän todellakin mukana kun tytöt esiintyvät näyttämöllä. Tunnen melkein kuinka jännitys vie voiton ennenkuin esitys lähtee kunnolla käyntiin. Miten päänsisäistä replojen sekamelskaa ei saa ruotuun vaikka mitä tekisi ja silti replat tulevat ulos suusta oikeassa järjestyksessä. Tiedän miten ihanan jännittävältä tuntuu vaihtaa roolivaatteita ahtaissa tiloissa verhojen takana ja miten hyvältä tuntuu kun siitä selviää ja näytelmä soljuu eteenpäin. Tiedän miltä tuntuu kun seuraa näytelmän kulkua päässään jotta voi kaveria auttaa ja jotta tietää koska on oma vuoro. Rakastan näyttämön rosoista tuoksua ja sitä jotain vähän alkeellista millä kuitenkin voi muille eli katsojille viestittää vahvojakin tunteita. Kun näytelmä lähenee loppuaan tiedän miltä tuntuu kun voi jo päästää 110% keskittymisen ja juuri silloin replojen unohtaminen on herkimmillään. Kun istun siinä taputtamassa tytöille tiedän että näyttelijä ammattina ei olisi ollut sitten kuitenkaan minua varten mutta ah elän unelmaani joka näytöksessä missä saan ihailla surutta tyttäreni näyttelemistä.

Onnen helmiä

On kaksi vaihtoehtoa tämän päivän kirjoitukselle…Ukrainan sota tai mietteitä hiihtolomalta. Hmm…siis valitsen tuon viimeisimmän sillä Ukrainan sodasta en oikein voi vielä kirjoittaa muuta kuin että pelottaa koko maailman puolesta ja että tuomitsen ja suren Ukrainalaisten oloa. Palaan siis tuohon aiheeseen myöhemmin mutta nyt palaan alku viikkoon. Siis olen ollut pitkään tyttäreni ’nolo äiti’ joka on joko ’tyhmä’ tai ’et tajuu mitään’ versio. Meillä on ollut perinne jolloin me kaksi olemme lähteneet ’tyttöjen reissulle’ johonkin kaupunkiin Suomessa. Agendalla on ollut kulttuuria, ruokaa, vakioshoppailua sekä joku likan valitsema juttu. Nolouden aikakautena tyttäreni ei ole halunnut lähteä eikä korona aikakaan ole tukenut lähtöä. Nyt en ollut edes ajatellut ’tyttöjen-reissua’ mutta teinini yllätti minut täysin ja ehdotti itse reissua. Ja minä siitä hölmistyneen innostuneena tartuin tilaisuuteen. Kun rauta on kuuma pitää takoa…Pieni suunnittelupalaveri pystyyn ja kaupungiksi valikoitui iki-ihana Manse. Mietin mikä mahtoi olla teinini syy tähän mielen muutokseen että nyt onkin oikein hyvä lähteä taas mamman kanssa?! Joskus on vaan parempi olla analysoimatta kaikkea puhki, pitäisi osata olla pelkästään tyytyväinen ja go with the flow. Yritin siis tehdä niin. Huomasin että olin kaivannut tytärtäni ja näitä reissuja. Nyt pitää selventää että tyttäreni on todella helppo teini vaikka puhunkin hänestä niinkuin olisi kunnon känkkis päällä mutta on luonnollista että tuossa iässä otetaan saksia käteen ja aloitellaan napanuoran katkomista useinmiten mammalle kiukuttelemalla. En kuitenkaan halunnut vaikuttaa yli-innokkaalta mutta kyllä minä kieltämättä tunsin iloa ja riemua kahdestakin syystä. Että pystyi pakkaamaan laukkua vähän niinkuin reissu olisi pitkäkin näin koronan jälkimainingeissa ja niinkuin totesin että kelpasin taas reissuseuraksi. Maanantai aamuna autoon istuutui kaksi hyvin iloista ja nauravaista ihmistä. Juttua piisasi ja mietin että teinin elämänkatsomus on ihanan naivia ja jotenkin vielä viatonta. Samalla hyvinkin musta-valkoista. Elämän suurimmat huolet liittyvät juuri tässä hetkessä oleviin asioihin, lähinnä kavereihin tai niinkin hurjiin juttuihin kun vaatteisiin. Tulevaisuutta ei juuri mietitä vaikkakin tulevaisuus käväisi keskustelussa häilyvästi parilla lauseella. Olimme sopineet ohjelmaan shoppailua, Pyynikin näköalatornin ja munkkikaakaot siihen päälle, illallisen ravintolassa ja kaupunki kierroksen ennen sitä. Päivä on varsin lyhyt varsinkin silloin kun yrittää ehtiä tehdä paljon eri asioita änkeämättä kuitenkaan liikaa ohjelmaa päivään jolloin kellään ei ole hauskaa. Nyt oli! Hauskaa siis! Täytyy sanoa että ’ohjelma’ valinnat osuivat häränsilmään ja molemmat naiset, nuori sekä vanha saivat tyydytettyä lomatekemisnälkäänsä sekä samalla pystyttiin koko ajan vahvistamaan sitä meidän keskinäistä verkkoa jossa silmukat ovat väliaikaisesti olleet hieman hukassa. Jopa niin rentoa ja letkeää oli oleminen että mamma sai melko vapaasti kuvata tapahtumia ja laittaa someen ilman että piti vääntää kättä ja luvata kuun taivaalta yhden yhteiskuvan toivossa. Paras hetki taisi kuitenkin äidin kannalta olla hetki hotellissa jolloin muu maailma on suljettu juoneen ulkopuolelle, teinin rautahaarniska riisuttu pois ja omissa sängyissään kaksi läheistä ihmistä jotka voivat huoletta kikattaa tai olla kikattelematta tyhmille tai viisaillekin jutuille. Se hetki jolloin maailmaa parennetaan yhteisvoimin ja jolloin voi ääneen sanoa ’tyttäreni olet minulle rakas’ ja vastaukseksi saa ’niin sinäkin olet minulle mamma’ eli ne sanat jotka ovat kortilla arjessa. Paitsi että vaalin tätä hetkeä pitkään muistissani toivon että tämä hetki ja koko reissu kylvää jyvän tyttäreeni jolla hän ehkä haluaa joskus omille lapsilleen tarjota samankaltaisia yksinkertaisia mutta ah niin lumoavia hetkiä.

Elämän kulkua

Toinen poikani on muuttamassa ensimmäiseen omaan kotiinsa. Ihana asia ja olen onnellinen poikani puolesta. Mutta kylläpä omat tunteeni heittelehtivät päivästä riippuen laidasta laitaan. Yhdessä hetkessä olen onnellinen ja innoissani ja toisessa iskee suru ja luopumisen tuska. Poikahan on jo ihan aikuisen miehen iässä ja tulee varmasti pärjäämään mutta kysehän ei ole siitä. Kysehän on nimenomaan äidin luopumisen tuskasta vaikka eipä napanuora ole juurikaan ollut enää millilläkään kiinni minussa. Mutta lasten muutto mullistaa aina kotiin jäävän perheen sisäistä ’roolitusta’. Ja tällä kertaa varsinkin kun isoon taloon jää vain yksi teini jäljelle. On outoa miten sitä odottaa tätä hetkeä ja ruuhkavuosina olen itse ainakin mielessäni toivonut monet kerrat et tulisipa lasten aikuistuminen jo vaikka huomenna. Nyy tuntuu että haluisin pysäyttää vauhdin ja nauttia yhdessäolosta vielä hetken mutta jarrupoljin on poistettu tästä autosta joten yhteistä kyytiä on enää viikko. Ja samalla on upeeta kun voi todeta että ihan ihminen tuostakin hulivilistä tuli ja tulee pärjäämään elämässään paremmin kuin hyvin. Ja voin vain äitinä olla ylpeä kahdesta maailmalle muuttaneesta pojastani. On myös mielenkiintoista että nyt alkaa kokonaan uusi vaihe ja meidän tulee rakentaa uudenlainen ’aikuisten’ välinen äiti-lapsi-suhde! Vanhimman poikani kanssa suhde on ollut helppo rakentaa sillä hän on luonteeltaan hyvin sosiaalinen ja ’kotiinpäin’. Keskimmäisellä lapsella on jo pienestä pitäen ollut toisenlainen tyyli ’en rupee soittelemaan leiriltä kotiin’. Nyt haluisin luoda suhteen missä minä en tuputa itseäni äitinä mutta haluan että aikuisenakin on tunne että tukea kaikkiin elämän vaiheisiin löytyy aina. Siinpä pähkinä purtavaksi. Ja mihin minä nyt sitten tätä kauan kaipaamaani kaikkea omaa aikaani pistän?? Ihan niinkuin kysyn vaan. En minä sitä näin paljoa tarvitse. Minähän olen perhekeskeinen mamma joka on aina pitänyt äänekkäästä perheestäni ja nyt ympärillä vallitseva hiljaisuus jopa vähän pelottaa. Onneksi vielä tuo teinilikka tuossa pyörii vaikkei hänkään nyt ihan jaloissa asti pyöri. Olen haastanut itseni löytämään omia juttuja, muitakin kun sohvalla makaamisen ja kyllä uskon että tekeminen löytyy. Uudet liikuntamuodot ja vanhat jotka kaivan naftaliinista. Ja täytyy pyyhkiä ruostetta pois ruostuneista keskustelutaidoista miehen kanssa. Ei sekään aina helppoa ole kun 20 vuotta viuhahti ohi ja niistä 15 vuoteen elämä koostui arjen aikataulutuksesta. Nyt alkaa siis uusi aikakausi ja uudet kujeet!

Hyvää joulua hyvät lukijat🎄

Makaan vielä hetken sängyssä sillä juuri tämä hetki kun koko joulu on vielä edessäpäin on minun vuoden kohokohtani. Kaikki hipoo elämässä juuri nyt täydellisyyttä. Kyllä, kyllä jos alkaa kaivelemaan ja analysoimaan asioita palasiksi täydellisyys rikkoutuu varmasti mutta kun en sitä tee niin ihanan lämmin tunne on vallannut minut. Kaikki on Ansulla hyvin! Koti on rempan keskellä koristeltu ja puhdas. Lapset ovat tulleet kotiin joten kaikki on koolla ja ihanaa herkkuruokaa on ostettu taloon. Saan pukea juhlavaa ylle, muistellaan vanhoja jouluja ja saadaan avata lahjoja. On huippua istuutua telkun eteen katselemaan vanhoja kuvia. Se on meillä perinne joka nostaa hymyn huulille. Voi kun aika on rientänyt, sen voi kuvista nähdä. Jouluaattona voin tai haluan ylläpitää ajatusta että kaikilla on hyvä olla vaikka tiedän ettei niin ole. Sallitakoon minulle vielä yksi lapsellinen ajatus tähän hetkeen. Nyt on aika hipsiä alakertaan nauttimaan joulusta. Tehkää tekin niin. Oikein ihanaa joulua!

Joululoma, yes please!!!

Ja näin se alkoi, se odotettu, pitkään kaivattu joululoma. Tämä päivä oli just niin kiireinen kuin vaan viimeinen päivä ennen lomia voi olla. Ihan niinkuin maailma pitäisi tehdä valmiiksi ennen jouluaattoa. Jouluvalmistelut on vaiheessa niinkuin ne minulla yleensä tähän aikaan on. Ruokaostokset osittain tekemättä ja joululahjat odottavat ostajaansa kaupassa. Huomenna volvoni starttaa kohti ostoshelvettiä sillä pukinkontti ammottaa tyhjyyttä. Lahjalista on kuitenkin tehty aikoja sitten joten hätää ei ole. Minulla on suunnitelma a), b) ja c) ja taitaa taskusta löytyä vielä d) suunnitelmakin. Juuri tässä hetkessä kun istun nojatuolissani niin olo on todella väsynyt mutta levollinen. Syksy on ollut lähes helvetillisen kaoottinen. Tai ehkä 2,5 kk siitä. Huomaan että keski-ikäisyys lyö rattaita kapulaan ja väsymys tuntuukin kropassa ja päässä suuremmalta kuin aikaisemmin. Niin se vaan kuulkaas ihmiset on että ei sitä vanha nainen enää jaksa vaikka haluaisikin. Työkiireet meinaan kunnon yöunilla häivyttää kauas pois eikä mikään voi enää voi yhden päivän aikana mennä niin pieleen että stressikäyrä tästä kohoaisi. Joulumusiikkia meinaan soittaa huomenna, paikkoja hieman siivoskella ja tietenkin lahjoja paketoida. Poisnukkuneita rakkaita pitää aattona muistaa joten hautakynttilät pitää muistaa hankkia. Hauskinta koko joulussa on juuri tämä päivä kun loma alkaa ja aaton aatto on edessä ja oikeastaa kun kaikki on vielä edessäpäin ja rakastan suunnitella kattausta, jouluaaton joululeffaa (jota kaikki inhoaa😂!!!!), mietin lahjojen kääröjä sekä mietin miten mukavalta tuntuu antaa lahjoja ystäville ja rakkaille. Pitävätköhän he niistä? Siis lahjoista…mutta eniten tässä tuntuu että nyt on kyllä aika vaan nauttia elämästä. Olla, nauttia ja tehdä sitä mikä tekee itselleen hyvää. Olloon se sitten vaikka päikkäreiden ottaminen joka ikinen päivä. Lähtölaskenta aattoon on kohta päättynyt.

Vapaapäivä

Siis mistä on megahyvä vapaapäivä tehty? Vastaus on helppo, ’ei mistään erityisestä’. Tänään on lauantai 18.12 ja on ollut juuri sellainen päivä. Heräsin puhelimen piippaukseen koska olin unohtanut äänet päälle. Meinasi luisua aamu heti ojan puolelle. En pidä siitä että puhelimen ääneen herään mutta!!! Otin uuden asenteen ja vaihdoin kaistaa ja päivä lähti oikeaan suuntaan. Nousin, peseydyin kylmällä vedellä, puin ja meikkasin kevyesti. Tavattiin kavereita vakkari kahviossa. Höpöttelyä pitkästä aikaa ja sitten kaupan kautta kotiin. Vähän italiaa kännykän opiskeluapista ja sitten hipsin yläkertaan päikkäreille. Ihanaa!!! Peitto korviin ja untenmaille. Kyllä uni tuli ja parin tunnin pötköttelyn jälkeen vanhassa naisessa virtaa oli melkein kuin naapurin jack russell koiranpennussa. Vähän päiväkahvia, kauppareissua, kakun leipomista sekä sitten koko perheen voimin juhlistettiin varatyttären eli miniäkokelaan ylioppilaslakkia. Mukavaa yhdessäoloa skåålauksen sekä kakun kera. Paljon naurua, puhetta ja muksujen välistä hyväntahtoista ilkkumista. Aina mietin että olen niin ylpeä lapsistani jotka kaikki kolme ovat valloittavia persoonia. Omanlaisiaan ja upeita. Sitten vähän olkkarissa telkkarin edessä istumista. Ei mitään erityistä, ei kiire, perhe kotona, joulukoristeet paikoillaan ja mieli on levännyt. Eihän ihminen paljoa tarvitse…eihän?! Välillä mietin miksi ihmeessä aina minä ainakin vaadin erityistä ja ihmeellistä jotta voin sanoa että onpa elämä mahtia!! Täähän on ihan parasta.

Perinteiset jouluglögit vietetty

Olen rutiini-ihminen isolla R:llä mutta vielä intensiivisemmin olen perinne ihminen. Olen tarkkaan sukuperinteitä vaaliva sekä vaalin myös perinteitä jotka olen itse aloittanut. Tänään toisena adventtina oli perinneglögin vuoro. Tämä perinne on alkanut ehkä 10 vuotta sitten kun todettiin että me sisarukset perheineen vietämme joulun tahoillamme mutta olisi mukava kuitenkin viettää yhdessä pikkujoulua. Niin päädyimme glögijuhlaan. Jokainen pitää vuorollaan juhlat. Tosin minä taidan olla se aktiivisin emäntä sekä myös muistuttelija että kenes vuoro on pitää. Ei tuo rooli haittaa minua. Tänä vuonna tuntui erityisen kivalta emmänöidä juhlaa sillä korona on verottanut myös tätä. Jokainen emäntä saa tietenkin tehdä tarjottavat tyylilleen ominaisena ja koska en ole koskaan kunnostautunut keittiössä niin minä satsaan tunnelmaan ja kelpuutan kaupanhylly tavarat tarjoiluvateihin ja tuunailen sitten niitä. Perinteet ovat ihania. Ja toivon sekä salaa että avoimesti että perinteet tarttuvat lapsiin ja että he jatkavat niitä. Jouluun kuuluu paljon perinteitä ja kodin koristelu on kuin taidetta. Tietyt koristeet otetaan esille tiettyinä päivinä ja joulumatot ja verhot löytävät ensimmäisenä tiensä paikoilleen josta tuo koristelu alkaa. En muuten ole niinkään runsaan sisustamisen puolesta puhuja mutta jouluna koti saa pursuta joulukoristeista. Ja perinteeseen kuuluu valita joulun kolme väriä. Joulupöytää vartioi perinnöksi saadut joulutontut mutta ne löytävät oman paikkansa vasta aattona. Minusta perinteet ja rutiinit luovat turvaa. Tulee tunne että tietää että kohta tapahtuu jotain mukavaa. Tai rutiineista tulee tunne että tämän minä tiedän ja tämä tavallaan rauhoittaa minua. Tosin yllätykset ovat ihania mutta jos joka joulu esim olisi vain yllätyksiä täynnä se olisi sama kuin tunne että nyt tulee liikaa makeaa mahan täydeltä. Palatakseni tämän päiväiseen juhlaan voin sanoa että nautin suunnattomasti monesta asiasta. Kuten mainitsin kotiin haluan tietyn tunnelman. Ja sen luomiseen menee monta tuntia. Mutta mielestäni onistuin tällä kertaa hyvin. Tarjottavien esillepano on kivaa puuhaa ja sitäkin voi tehdä hitaassa tahdissa. Tänä vuonna olin kutsuun lisännyt glögilahja pyynnön ja ekat vieraat toivat jokainen pienen lahjan ja itse unohdin koko jutun😂. Perhepiirissä kun olemme niin tämä tonttu voi vaan olla rehellinen ja sanoa että pikkulahjat unohtuivat vielä korvatunturille ja että tonttu korjaa asian ensi viikolla. Olinpa hassu unohtelija. Iloisuus ja puheensorina tekee minut niin iloiseksi. Jos firstbeat mittaus olisi käynnissä niin olen varma että siitä voisi nähdä palautumista, täydellistä sellaista. Ihanaa. Ja kiva kun ihmiset viihtyvät eikä kenelläkään ole kiire kotiin. Onnistuneet glögijuhlat näkyvät myös tyhjinä tarjoiluvateina. Tänä vuonna superherkkuna olivat uunituoreet itsetehdyt sämpylät. Se on mieheni bravuuri leivontapuolella. Ja parempiin suihin nuo menivätkin. Tässä nojatuolissa nyt istun ja nautin täysin rinnoin jälkilöylyistä…ensi vuoteen…jonkun toisen kotona.

Aikamatka

Tänään aamupäivällä tiputin neljä suurenmoista teiniä kauan odotetulle shoppailureissulle. Jo aamulla omaa teiniäni kun seurailin kotona tuli sellanen hyvä ja lämmin mieli ja ehkä myös hieman haikea aikamatka omaan nuoruuteeni (jonne en missään tapauksessa halua takaisin mutta tuo olikin sellainen hetkellinen haikeus). Tyttäreni heräsi todella ajoissa laittautumaan ja syömään aamiaista ja ilmassa oli ’hihittävää’ ja kuplivaa odotusta. Minun roolini oli olla näkymätön taksikuski. Poimittuamme kolme muuta tyttöä mukaan autooni joka täyttyi hetkessä ihanasta puheensorinasta, naurusta ja sellasesta neljän nuoren naisenalun odotuksesta. Kun salaa tai no väistämättä kuulin heidän juttujaan niin nousi pienen pieni hymy huulilleni. Maailma on muuttunut 35 vuodessa huimasti mutta nuoren naisen elämä ei kuitenkaan niin paljon. Jutuissa pyörii edelleen vaatteet, hiukset, pojat ja tuo jotenkin söpö ’kuulitteko kun se sano koulussa näin ja toi sanoi koulussa noin’. Ei ole myöskään ystävyyden monet tunnusmerkit muuttuneet. Kaverin ulkonäön vahvistaminen tapahtui juuri niin kuin minun nuoruudessani joo ehkä vahvistetaan eri juttuja kuin silloin mutta kuitenkin saadaan ystäviltä vahvistusta ja kehuja että hyvältä näyttää se jokin minussa. Ja mikä elämänilo näistä nuorista neideistä huokuikaan. Koko elämä edessä ja nyt vasta valloittamassa Espoon kauppakeskusta jonka jälkeen tulee Helsingin kauppakeskukset ja siitä avautuukin maailma ihmetyksineen. Muistan itsekin miltä tuntui lähteä kavereiden kanssa Forumiin kun muita kauppakeskuksia ei juuri ollut. Tuo itsenäistymisen ja itsenäisyyden ensimmäiset hatarat mutta upeat askeleet kohti omaa minuutta ja kohti omaa elämää, parhaiden ystävien kanssa sillä ilman heitä ei vielä ’uskalla’ liikkua missään😊. Onneksi moni asia muuttuu tuosta mutta harmillisesti kyllä samaan hengenvetoon voin myös todeta että keski-ikäisenä naisena haluaisin kyllä että tuo tyttöjen energisyys, ennakkoluulottomuus ja maailmanvalloitus tunne jäisi päälle. Tai että edes pieni osa siitä jää ihmiseen eikä rapistuisi elämänkolhujen myötä. Ihanaa kuitenkin nähdä teinit noin innokkaina ja muistella itseään ’teini annena’.

Go mummot!

Olin kahvilla ystäväni luona jonka olen tuntenut n. 45 vuotta. Olen siis myös hänen äidilleen hyvin tuttu ja leikkisästi hän kutsuukin minua ’varatyttärekseen’. Tämä kyseinen nainen on tänä päivänä yli 80v mutta ajatus virtaa kirkkaana kuin lähdevesi. Tällä kertaa juttua piisasi sillä nainen oli ollut eläkeläisten reissulla ja reissulla joka oli ollut erityisen onnistunut. Vanha nainen puhkui intoa ja halusi mielellään kertoa reissustaan ja kokemuksistaan. Ja mikäs siinä, olen aina pitänyt iäkkäiden ihmisten kertomuksista ja tykkään jotenkin erityisesti heidän tavasta kertoa asioita kiertelemättä ja kaartelematta. Niin nytkin...jutun juoni oli eläkeläisten kaksi iltaa reissulla jolloin vanha bändi oli kaivanut soittimensa naftaliinista ja alkaneet soittaa vanhaa kunnon tanssimusiikkia ja miten nuoret ja vanhat eläkeläiset olivat kuin heränneet nuoruuteen uudestaan. Vanhan naisen silmät loistivat hänen kertoessaan miten tuttu musiikki oli tuntunut kehossa ja miten varvasta oli alkanut vipattamaan. Minä nauroin ja kiusottelin naista hitaista mutta nainen kertoi mielummin ensin siitä kuinka he olivat jopa kunnon rock’n rollia pyytäneet ja saaneet. Ja kuinka naiset olivat innostuneet nostamaan lonkkavikaisiaan sääriän musiikin tahtiin niinkuin mitään kremppaa ei ikinä olisi ollutkaan. Ja kun jäin tivaamaan hitaiden merkitystä ja oliko mukavia miehiä ollut matkassa niin kyllähän sekä hitaita oli vedetty ja jopa jonkun miehen ’puristeluakin’ oli koettu. Kiusottelin vanhaa naista siitä ja vähän innostuin sillä tiedän että tämä nainen ainakin ansaitsisi oman kultaisen ’puristelijan’ mutta nainen tuhahti minulle että oli todellakin mukava ’puristelija’ mutta eipä ole hänen makuunsa. Tästä minulle tulikin mieleeni asia mitä minä ainakin itse vähättelen tai joskus jopa kokonaan unohdan. Iäkkällä ihmisillä tarpeet ovat lähes samat kuin kenellä muulla tahansa.Hekin ihastuvat, rakastuvat ja heidän tunneskaala on yhtä laaja kuin omanikin. Miksi se muuttuisi iän myötä? En ymmärrä itseänikään tässä mutta on ihan niinkuin yleensä ajateltaisiin etteivät iäkkäät ihmiset kaipaa toista ihmistä rinnalleen. Etteivät he kaipaa fyysistä läheisyyttä tai etteikö he pitäisi suukottelusta ja hellyydestä yhtä paljon kuin keski-ikäiset. Tietenkin he pitävät. Okei me kaikki ymmärränme etteivät he ehkä kaipaa kimurantteja makkaripuuhia mutta kyllähän ihminen pitää myös vanhana toisen ihmisen alastoman vartalon tunteesta. Minä näin oikein sieluni silmin miten nuo kahdeksankymppiset naiset päässään muuttuivat jälleen nuoriksi, krempattomiksi ja vähän jopa seksikkäiksi naisiksi ja samoiten kävi miesten. Ja miten krempat väistyivät hetkeksi. Kysymys herääkin miksi vanhainkodeissa ja muissa laitoksissa ei enemmän järjestetä iäkkäille ihmisille vauhdikasta ja mieluisaa ohjelmaa? Siis ei virsissä ole mitään vikaa mutta uskallan väittää että kunnon iskelmä nuoruudesta pitää mielen virkeämpänä ja uskallan väittää että pelimanni orkesteri tai joku trio saisi lämpimän vastaanoton, pappien vierailujen rinnalla. Luodaan iäkkäille ihmisille mahdollisuus käyttää tuota upeeta eletyn elämän tunneskaalaa mikä heillä on. Ei heidän tunteensa muutu harmaaksi iän myötä, ei ainakaan pitäisi. Ja tämä minulle tärkeä nainen osoitti että hitto vie 80 osaa ja haluu rokata. Go mummot!!

Erilaisuus kunniaan

Olen koko elämäni ajan ollut kiinnostunut erilaisista ihmisistä. Eri lähtökohdista tulevista, erilaisista persoonallisuuksista ja niistä jotka selkeästi kuuluvat ihmisryhmään joiden kanssa ollessani joudun laittamaan itseni likoon ja joiden kanssa joudun itse epämukavuusalueeni ulkopuolelle. Tänään sain kokea jotenkin äärettömän mielenkiintoisen kohtaamisen kesken työpäiväni. Se kohtaaminen oli aito ja jotenkin kiehtova. Minä joka tosiaan rakastan autoilua ja prätkäilyä sekä vauhdin hurmaa kohtasin ihmisen jolle pelkkä ajatus autoilusta tuottaa pelkoa sekä muita epämielyttäviä tunteita. Onneksi tajusin tuossa hetkessä hillitä itseni ja välttää välillä liiallista innokkuuttanikin ja lähestyä asiaa ottamalla ajatuksissani askeleen taaksepäin. Mielessäni pyöri ajatus että miten liikenne ja autoilu voi edes herättää tuollaisia voimakkaita tunteita vastaan, asiaa joka on itselleni luonnollinen ja mielihyvää tuottava asia. Sain kunnian kuunnella ihmisen pelkoja ja miten se käytännössä näkyy ja miten tuo on valitettavalla tavalla sulkenut (tähän asti) tulevaisuuden ovia kun esim. haaveammatti vaatii ajokorttia. Oli niin mielenkiitoista ja melkein surullista kuulla miten joutuu pelon takia taipumaan ja hautaamaan haavensa. Koska minulle yleensäkin tulee tarve ratkoa tai ainakin auttaa ihmisiä ’hädässä’ koin juuri tässä tapauksessa olevani täysin väärä henkilö siihen. En voisi koskaan oikein ymmärtää tuota pelkoa vaikka se sanoitettiinkin minulle ja luultavasti en osaisi poimia sitä oikeaa pelon avainta. Kerrankin osasin olla hiljaa ja kuunnella ja kannustaa ilman yli-innokkuutta, joka tälle henkilölle olisi ollut täysin väärä lähestymiskeino. Osasinko kannustaa häntä pitämään haaveestansa kiinni, sitä en usko sillä kohtaamisemme oli mitä luultavimmin hänelle lähes merkityksetön. Mutta minulle tuo erilaisuuden kohtaaminen oli tärkeä. Tärkeä myös siksi että huomasin miten upealta tuntuu kohdata ihminen jonka arki ja elämä on niin kaukana omastani että jos meidät laitettaisiin samalle kartalle, polkumme eivät silti kohtaisi. Ja silti meillä molemmilla on mitä luultavimmin erilainen mutta hyvä elämä. Onnekso meitä on joka junaan!!

Hemmottelu joka tuntui varpaissa asti

Kun on stressaantunut niin sressinlievityksiä on monenlaisia ja minulla on kolme ns. vakkaria. Mööplaus...huonekalut sinkoilevat alakerrassa ja saan uuden ilmeen kämppään. Se on ihan niinkuin kun huonekalut olisivat stressaantuneita yksittäisiä ajatuksia jotka on pakko saada uuteen järjestykseen jotta helpottaa. Tosin olen niin usein mööplannut 17 vuoden ajan niin eipä tästä asunnosta uusia vaihtoehtoja juuri löydykään😂. 
Toinen lievitys on päikkärit. Ihan niinkuin päikkäreiden aikana akkujen korkeajännite purkautuisi ja kolmas on ehdottomasti paras eli kasvohoito.

Juuri tänään kävin niin kiekoilla monesta eri syystä eli kun asetuin hyvään asentoon niin hemmottelu sai kaikki huonot ajatukset pois. Ihan kuin ne stressiajatukset valuisi sormenpäitä pitkin pois ja uutta hyvää energiaa saisi kasvojen kautta koko kehoon ja sieluun. 

Torilla tapasin ekan luokan openi vuodelta 1979

Siis tänään olin torilla tyttäreni kanssa ostamassa herneitä ja vastaan käveli opettajani alakoulun ekaltaluokalta. Ensin meinasin vain kävellä ohitse sillä arvelin ettei vanha nainen voi muistaa minua ja olisi kiusallista hänelle mutta päädyin kuitenkin tervehtimään naista. Ja uskomatonta mutta totta opettaja muisti minut nimeltäni (tyttönimeni tietenkin!) ja muisteli että -70 luvulla kävin koulua. Ihan uskomattoman hieno tunne kun hän kaikkien näiden vuosien jälkeen muisti minut. Tosin en tiedä itkeäkö vai nauraako pitäisi sillä hän sanoi että näytän täysin samalta kuin silloin 7 vuotiaana....opettajani oli silloin todella tiukka mutta oikeudenmukainen ja muistelen ettei hän koskaan korottanut ääntään mutta hänellä oli auktoriteettia, eikä kenellekään olisi tullut mieleenkään ryppyillä opelle. Samalla hän oli mukava ja kerran kuussa kävimme hänen luonaan uimassa ja juomassa mehua ja syömässä pullaa. 
Opesta tuli niin huikean lämmin olo ja ajatella että 41 vuotta sitten olen ollut hänen oppilaansa ja nyt viisikymppisenä muistelimme yhdessä noita aikoja.

Jos olen ihan rehellinen tuli hassu tunne sillä tunsin itseni siinä torilla seistessäni jälleen pikkutytöksi vaikka vieressäni seisoi oma teini ja tuo hyväkuntoinen ja terävä vanha nainen. Kai se on vähän niin että ekaluokan opella on erityinen asema jokaisen ihmisen elämässä, myös 41 vuotta myöhemmin kun keski-ikäinen nainen käy pelkästään elämänkoulua. Ihana oli tavata ja voi kun 10 minuutin kohtaamisesta nousi hymy huulille ja kiva muisto muistiraitaani.

Suomen kansalle tervehdys😂😂😂

Kesämese lahjan yllätyksellinen avaaminen😂

Arkiluksuksen jalokivi

On tavallinen tiistai ja työpäiväni päättyy tänään jo ennen kolmea sillä, olen varannut ajan kasvohoitoon paikalliseen Marenkidayspa-han. Olen niin onnekas, sillä minulla on todella mukava kaupallinenyhteistyö kyseisen dayspaan kanssa. Jo heti luomieni avauduttua aamusta odotan hoitosessiota innolla, kuten aina, sillä tuntuu että ihoni on rutikuiva, kun kuivunut ruuti vanhassa tykissä. Pitää kuitenkin ensin malttaa mielensä ja tehdä päivän työt pois alta. Kello tikittää juuri tänään kuitenkin hitaasti kuin aamuinen etana pihallani mutta ehkä se johtuu myös siitä, että vilkuilen kelloa aivan liian usein. Ei ne tunnit kulu, vaikka kelloa tuijottaa kuinka ehkä minun keski-ikäisenä pitäisi jo tietää se. Vihdoin on viimeinen teams-palaveri ja on aika sutaista huulikiiltoa huuliin (en voi olla ilman, muistattehan😉) ja ujuttaa jalat kesäkorkkareihin.  Miten se muuten onkaan niin että ennen jotain kivaa juttua niin ainakin minä tunnen itseni yhtäkkiä ihan huippu iloiseksi, vaikka alla olisikin stressaava päivä?! Hyvä niin. Kun tulen sisään Marenkiday-spaan tiloihin niin mieli virittyy heti sellaiseen zen-tilaan. Vastaanottoaulassa asiakasta on mietitty ja se on hyvin kutsuva ja erittäin kauniisti sisustettu. Pidän siitä, että tulee naisellinen olo sisustuksesta, vaikka ymmärrän että Marenkiday-span palvelut ovat tietenkin tarkoitettu myös miehille. Sirpa, joka tekee minulle hoitoni ”sopii sisustukseen” ja luo asiakkaalle tai ainakin minulle sellaisen hyvän olon jo siinä aulassa toivottamalla minut lämpimästi tervetulleeksi. Hän tekee sen tavalla, joka saa minut tuntemaan itseni maailman tärkeimmäksi asiakkaaksi. Pidän kovasti positiivisesta asiakaspalvelukokemuksesta ja olen valmis maksamaan siitä erityisestä tunteesta siis tuon palvelun lisäksi. Kun saapuu hoitohuoneeseen, tunnelma on aivan ihana. Huone on hieman hämyinen, taustalla soi rauhoittava muttei kuitenkaan unelias musiikki. Huone seuraa aulassa valittua sisustustyyliä ja huone on kaunis. Valetakassa loimuava tuli tuo huoneeseen pehmeyttä ja ruotsiksi minä sanoisin ”mysig” tunnelmaa. Sirpa kertoo hoidon sisällön ja kaikki elementit erikseen, joka valmistelee asiakasta siihen miltä eri hoidot voivat tuntua. Kun saa huovan päälleen ja hiuspannan paikoilleen niin tietää että nyt voi tuo ihana hoitosessio alkaa ja minun tehtäväni on ”join the joyride”. On ihana tunne sulkea silmät ja tuntea miten kasvoja hierotaan ja miten mitä upeimmalta tuoksuvat aineet puhdistavat ja hoitavat ihoa. Välillä voin tuntea, että tuo ”ruuti” saa kyytiä ja ihoni pehmenee käsittelyn edetessä. Tähän hedelmällisen-marjaisaan Berry fresh hoitoon kuuluu yllätyksellisesti myös jalkojen kuorinta. Voi elämän kevät miten oikein kuulen, kun varpaani huutavat hurraata kilpaa kun ne upotetaan kuorintavoiteeseen. Nautinnollinen uni tulee melkein väkisin mutta en halua nukahtaa koska silloin osa nautinnosta menee sivu suun.Tällä kertaa myös huoneen nurkassa jököttävä E.T.:n näköinen värkki otetaan käyttöön ja kasvoja hoidetaan vesihuuhtelulla. ”E.T-hoito” tuntuu iholla siltä kuin kultakala pusuttelisi kasvoja. Tiedän että kello tikittää tässä kohtaa hoitoa kuin pikajuoksija 100m alkumetreillä ja suljettujen luomieni alla rupean väkisinkin miettimään että ”eeeeeih, älä kiltti aika lopu vielä”. Viimeiset tuoksuvat voiteet hierotaan iholleni ja sitten taika puhkeaa ja olen valmis. On vaikea avata silmät varsinkin kun ”nautinnonhaluinen Anne” ei halua palata siihen huoneeseen koska halu jäädä on todella suuri. Mutta kaikki hyvä loppu aikanaan ja pitää ajatella, että voinhan minä helliä itseäni uudestaan toisen kerran. Sen päätöksen teen samalla kun vedän paitaani pääni yli ihan vain koska i`m worth it (se on toinen tapani selittää itselleni asioita jos ei oikein muuta järkevää perustetta ole). Mietinkin autolleni kulkiessani että tällainen hemmottelu kuuluisi kaikille naisille eikä vaan meillä jolla on mahdollisuus tähän. Jätän ajatuksen ilmaan sillä olisi ihana ajatus että jalokiveä voisi jakaa...Nyt jaoin tämän näin... Tämä oli minun tiistain arkiluksuksen jalokivi. Kiitos Sirpa, ja seuraavaan kertaan!

Porvoossa parhaassa seurassa

Elämässäni on ollut paljon hyviä nanohetkiä, paljon hyviä ajanjaksoja ja 'miljoonasti' hyviä juttuja joita sitten kiikkustuolissa  kiikkuen voi jauhaa ja imeskellä kuin tikkaria pikkulapsena. 
Blogissani en aio katsoa taaksepäin vaan keskityn 'tässä ja nyt' tapahtuviin asioihin sillä eihän tämä muuten olisikaan mikään keski-ikäisen naisen elämää käsittelevä kirjoitus. 

Ehkä kuukausi sitten osallistuin kilpailuun, (pieni yksityiskohta minusta-osallistun kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin kilpailuihin instan, radion ja kuponkien kautta), jossa oli tarjolla voittona  hotelliyö uuden karheassa Hotelli Runossa, Porvoossa. Olin unohtanut jo koko skaban kun kaverini laittoi viestiä että hei miten meidän kävi...ja hyvinhän meidän kävi. Ilmainen (huomio olen kevyt perussuomalainen eli kaikki ilmainen, oli se sitten ämpäri, kahvia, vessapaperirulla tai testi hotelliyö=mukamas mahtavaa vaikka olisikin täyttä paskaa😂!) testiyö oli meidän. 
Ja eikun varaamaan yötä. Nauroin vielä itsekseni et joo hakemuksia oli varmasti tullut niin vähän että meidän säälittävä runo 'voitti' siksi...noh paikan päällä selvisi että hakemuksia oli tullut yli 2500 ja n. 200 sai palkinnon. Varaus sujui hyvin tai niin luulin mutta koska varausvahvistusta ei koskaan tullut aloin epäröimään ja näinhän se oli että joku oli napannut viimeisen viikonloppuyön nenäni edestä. Rannalle jäätiin ruikuttamaan mutta loistava virkailija pelasti tilanteen ja hoiti meille huoneen to-pe. Ja näin minä ja Pia lähdimme matkaan. 

Meidän  yhteiset reissumme ovat aina täynnä maailman parannusta, naurua ja 'yön ja päivän kohtaamisia'. Tarkoitan tuolla viimeisellä sitä että ystävätterini on minun vastakohtani eikä se tietenkään estä meitä viettämästä aikaa yhdessä. Tosin olisi se ihme ja kumma ellei 40 ystävyysvuoden jälkeen ymmärtäisi jo toista aika pirun hyvin...toinen tietää toisen valuviat, herkät kohdat sekä vahvuudet. Ja kun ollaan niin toista maata niin on sanomattakin selvää ettei tarvitse kulkea reissuissa käsikädessä eikä jonossa vaan voi reilusti sanoa et hei minua ei nappaa nyt yhtään noi sinun jutut vaan teen nyt tätä ja tavataan tunnin päästä. Niin siis tälläkin kertaa, tosin Porvoossa ei niin hirveästi ole mestoja että tarvitsisi toisaalle mennä. Museoitakaan ei nyt ollut tarjolla (Pia inhoaa ja minä pidän😊).

Kun lähtee ystävättärensä kanssa matkaan voi ihanasti palata johonkin sellaiseen aikaan jolloin on iätön. Naurun ja vakavien asioiden keskelläkin voin yhtäkkiä tuntea itseni jälleen lukiolaiselksi tai esikoiseni juuri synnyttäneeksi äidiksi...kaikki jutut käydään läpi 6593 kertaa ja nauretaan jälleen yhtä makeasti jo moneen kertaan kerratuille, kulmista kuluneille tarinoille.

Elämä on kohdellut meitä hyvin eri tavalla ja elämän polkumme näyttävät taaksepäin katsottuna kuin kaksi erilaista maastoa kartalla. Entä sitten? Täällä Porvoossa kun kuljimme kapeita, mukulakivikatuja pitkin niin yhtäkkiä keski-ikäiset naiset olivatkin jälleen samalla kartalla. Voiko parempaa reittiä toivoa kuin vaikka tällaista kahden päivän irtiottoa arjesta?
Hotellissa tehtävänämme oli kriittisin silmin arvioida uutta hotellia. Ja sehän osoittautuikin paljon hauskemmaksi ja mielenkiintoisemmaksi tehtäväksi kuin mitä ainakaan minä olin kotisohvalla arvioinut. On aivan eri miettiä kylpyhuoneen toimivuutta tai aamiaisen kokonaisuutta kun joku kyselee ja kuuntelee tarkkaan sinun sekä risuja että ruusuja. Oli jotenkin vähän kunkku fiilis kun juuri minun mielipiteeni tuntui olevan arvokas. Ja jopa minä, maailman ehkä kolmanneksi epäkäytännöllisin nainen huomasin monta epäkäytännölistä yksityiskohtaa (Pia huomasi toki ehkä 9 kertaa niitä enemmän😊!). 
Porvoota kun kiertelee parhaassa seurassa (perhettä ei lasketa) niin miettii kyllä herkästi että miten juuri minä olen näin onnekas?! Paras Porvoo Pian kaa...jess ja skål!! Anytime uudestaan!

Ja tällä runolla päästiin reissuun:

Kaksi keski-ikäistä naista olisi vieraaksenne ihan best. Uskaltaa sanoa mielipiteensä, hukuttaa ruusuihin ja/tai kaivaa risut esiin sillä olihan tän vierailun tarkoitus olla niinkuin testing test.

Me ymmärretään jo hyvän päälle ja osataan nauttia mukavuuksista ja tulevaisuudessa valmiita maksamaan uusista tuttavuuksista.

Eli kannattaa testissä satsata meihin niin me satsataan vielä tulevaisuudessa vierailumme teihin.